1. Börje Mattssonin sukupolvi löysi kehitysmaat
1970-luvulla vahvimmillaan ollut solidaarisuuden henki on vaihtunut yksilöllisyyteen.
−1960-luvun kansalaisoikeustaistelu Yhdysvalloissa ja Vietnamin sota veivät huomioni
maailmalle. Silloin ymmärsin, miten rajusti maailma on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin, sanoo
Länsi-Uudenmaan maahanmuuttajakoordinaattori Börje Mattsson.
Mattsson kuuluu siihen sukupolveen, joka järkytti sodassa olleita vanhempiaan osoittamalla
mieltään ja puuttumalla äänekkäästi yhteiskunnan ongelmiin. Mattsson ja monet 1960- ja
1970-luvun opiskelijanuoret alkoivat ensimmäisinä vastustaa rikkaiden maiden kontrollia
köyhistä maista.
− Ennen minun sukupolveani ei ollut kehitysyhteistyötä. Me oikeastaan löysimme koko
kehitysmaat, huomasimme niiden ongelmat ja vastustimme imperialismia, 1960- ja 70-lukujen
taitteessa yhteiskuntatieteitä opiskellut Mattsson sanoo.
Osallistuminen oli omantunnon kysymys
Ensimmäisen kerran Mattsson itse kävi kehitysmaissa vuonna 1969, kun hän opiskelijoiden YK-
liiton puheenjohtajana osallistui Ugandassa opiskelijoiden YK-konferenssiin. Konferenssin
jälkeen Mattsson jäi liftaamaan ympäri Afrikkaa kolmeksi kuukaudeksi. Palattuaan Suomeen
hänelle jäi halu matkustaa Afrikkaan uudelleen.
− Olimme tavanneet matkallamme useiden maiden presidenttejä ja vapautusliikkeiden
johtajia. Mielestämme hyviä kontakteja kannatti hyödyntää, joten teimme Afrikkaan 1970-
luvun alussa toisenkin matkan.
Mattson ei pelännyt riskinottoa, yhdessä Mikko Lohikosken kanssa hän liittyi Angolan
vapautusarmeijan sissiryhmään.
– Tiesin, että mahdollisuudet selvitä hengissä ovat 50–50. Vaaroista huolimatta tekisin saman
uudelleen. Harkitsimme toimintaamme tarkoin, emmekä mielestäni olleet sinisilmäisiä.
Sisseihin liittyminen oli Mattssonille omantunnon kysymys. Hänen mukaansa lehdistössä oli
käynnissä propagandasota, jossa syytettiin eri puolia vuorotellen.
– Halusin puhua Afrikasta, sillä Afrikkaa ei tunnettu yhteiskuntana vaan alkukantaisena ja
eksoottisena. Halusin myös oikeasti tietää mistä puhun. Koin, että vain itse näkemällä voin
tietää asioiden todellisen laidan.
Politisoitunut liike hiipui
Mattssonin mukaan heidän matkansa tulivat monille tunnetuiksi ja niiden jälkeisinä vuosina
yhä useammat innostuivat kehitysyhteistyöstä. Vaikka kukaan ei tehnyt vastaavia matkoja,
kiinnostuneiden opiskelijoiden määrä kasvoi.
− Solidaarisuuden henki oli voimakkaimmillaan 1970-luvun alussa. Silloin jokaiseen konfliktiin
ja ongelmaan kiinnitettiin huomiota. Kun opiskelijaradikalismi alkoi puoluepolitisoitua, heikkeni
samalla solidaarisuusliike.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa solidaarisuusliikkeen tilalle alkoi muodostua
rauhanliike ja vihreä liike.

2. − Imperialismin vastustaminen jäi pois 1980-luvulla eikä kehitysyhteistyö-aktiivisuutta voitu
enää nimittää ”liikkeeksi”. Toiminnan lähtökohtana alkoi olla yksilölliset valinnat.
Voimistunut yksilöllisyys näkyy Mattssonin mukaan opiskelijoiden kehitysyhteistyössä tänäkin
päivänä.
− Nuoret eivät enää uskalla laittaa itseään alttiiksi kuten ennen. Monet pelkäävät oman uransa
ja tulevaisuutensa puolesta vaikka asioiden muuttaminen edellyttäisi pikemminkin riskien
ottamista.
Teksti: Anna Vuorinen