1. Kuka omistaa köyhyyden?
Dokumentaristi Renzo Martens kritisoi kansainvälisiä avunantajia köyhyyden myymisestä.
Hollantilainen Renzo Martens kritisoi kansainvälistä humanitääristä avustusjärjestelmää
dokumenttielokuvassaan Episode 3: Enjoy Poverty. Tutkiessaan köyhien ja rikkaiden,
katsottavien ja katsojien välisiä valtasuhteita Kongon demokraattisessa tasavallassa Martens
toteaa, etteivät kongolaiset hyödy ensimmäisinä köyhyyteen suunnatuista varoista. Hänen
mukaansa köyhyyden vastainen taistelu tuokin enemmän rikkautta rikkaille muun muassa
tukemalla avustusjärjestöjen rahakasta toimintaa.
Ohjaaja päätyy kouluttamaan tussitaulun avulla paikallisia köyhimpiä hyötymään itse ”omasta”
köyhyydestään. Köyhyys on tällä taululla resurssi, jolla voidaan ansaita rahaa. Hurjimmaksi
dokumentti yltyy Martensin opettaessa paikallisia valokuvaajia ottamaan länsimaisten
valokuvaajien tavoin mahdollisimman rajuja ja myyviä kuvia kurjuudesta.
− Tienaatte yhden dollarin kuukaudessa valokuvaamalla juhlia. Toinen vaihtoehto: sodan
kuvaaminen. 20 kuvaa kuukaudessa kerrotaan 50 dollarilla… ruumiita ja raiskattuja naisia,
lisätään vielä aliravitut lapset, 1000 dollaria kuukaudessa.
Martens on vastakkain milloin kansainvälisten lääkäreiden kanssa, milloin länsimaista
kultakaivostoimintaa turvaavien YK:n rauhanturvaajien kanssa. Episode 3 on provokatiivinen,
viittauksia räiskivä ja taiteellisen absurdi. Räiskynnästä huolimatta sen tarinaa köyhyyden
rakentumisesta, sen omistamisesta ja hallinnoimisesta on vaikea ohittaa.
Tuhkimotarina myy
Mistä on kyse kun afrikkalainen yhtye esiintyy suurella helsinkiläisellä lavalla soittaen
romumetallista itse rakennettuja soittimia? Viime elokuussa Helsingissä konsertoi kaksi hienoa
kongolaista yhtyettä, Konono No. 1 ja Staff Benda Bilili. Molempien yhtyeiden ulkoasuun
kuuluu vahva ”tee se itse”-ote.
Staff Benda Bililin muusikoista osa liikkuu polion vammauttamana pyörätuoleilla ja osa on
entisiä kodittomia katumuusikoita. Yhtyettä esiteltäessä korostettiin muun muassa ”polion
runtelemia muusikoita”, suoraan Kinshasan kaduilta, syvältä köyhyydestä.
Ei pidä unohtaa, että Kinshasan Kongosta löytynee kuitenkin enemmän rannekelloilla ja
kultaketjuilla, autoilla ja vaatteilla koreilevia muusikoita. Tämän kaltainen imago ei kuitenkaan
vastaa länsimaisen musiikinkuluttajan mielikuvaan köyhistä, vaikeista oloista ponnistavista,
mutta silti niin lahjakkaista afrikkalaisista artisteista. Tuhkimotarina sen sijaan myy.
Dokumentti ponnistaa länsimaisista mielikuvista
Konono No.1 ja Staff Benda Bilili eivät toki ole ensimmäisiä yhtyeitä, joista kirjoitettaessa
ulkomusiikilliset seikat vievät suuremman osan palstatilasta kuin itse musiikki. Tarinat
kiinnostavat ihmisiä. Siltikään ei voi välttyä ajattelemasta kuinka sopivasti tapa, jolla niitä
esitellään istuu Martensin visioon. Suunnattaessa musiikkia kehitysmaasta länsimaihin köyhyys
saattaa ulkomusiikillisena tekijänä olla yhtyeelle markkinointiresurssi. Tällöin saadaan
Martensin ohjeiden mukaisesti köyhyyden arvo hyödynnettyä.
Rosoiseen olemukseen voi luottaa koska se tukee länsimaisen katsojan mielikuvaa köyhästä ja
pölyisestä Afrikasta. Enemmän kuin mistään muusta, Episode 3 kertookin länsimaisista
mielikuvista. Se sysää syyllisyyden katsojalle.
Elokuvan loppupuolella ohjaaja lipuu alas Kongo-jokea suuri neonvalotaulu veneeseen
kiinnitettynä, ”Enjoy Poverty”-tekstiä hohtaen. Hän ei enää ole varma projektinsa
onnistumisesta. Joen mustassa vedessäkin häämöttää oma pelko, kaikki nuo katseet, kaikki
nuo kuvakulmat.

2. Renzo Martens: Episode 3: Enjoy Poverty (90min 2009)
Teksti: Marjatta Peltonen Kuvat: Inti Films
Kuvatekstit:
Kuva 1: Neonvalotaulu välittää Renzo Martensin viestiä Kongon demokraattisessa tasavallassa
elokuvassa Episode 3. Still-kuva.
Kuva 2: Länsimaiset journalistit parveilevat ruumiin äärellä. Still-kuva elokuvasta.