2. Sisällys
Tutkain – Henkilötietobisnes datasta MyDataan .............................................................................................. 3
MyData2016 - MyData: The Basics.................................................................................................................... 7
MyData 2016 – Työtodistus............................................................................................................................... 9
Synkooppi - (Itse)tuhon taide:......................................................................................................................... 10
Sosiologi - Menikö internet sosiologialta ohitse?: .......................................................................................... 12
Kontakti - Opintotukileikkaukset uhkaavat meritokratiaa:............................................................................. 17
Metro - todellinen tietoyhteiskunta................................................................................................................ 19
Metro - mikä innovaatioissa ärsyttää?............................................................................................................ 20
Metro - Hieroglyfien paluu.............................................................................................................................. 21
3. Tutkain – Henkilötietobisnes datasta MyDataan
Julkaistu alunperin: http://www.kannunvalajat.fi/henkilotietobisnes-datasta-mydataan/
Tutkaimen lukijakuntaan kuuluu varmasti joitain, joiden mielestä henkilötiedot ovat suunnilleen maailman
tylsin aihe. MyData 2016-konferenssin 140 puhujaa ja lukuisat vieraat eivät kuitenkaan olleet tätä mieltä.
Edustettuna oli niin start-uppeja, suuryrityksien edustajia, tutkijoita kuin aktivistejakin. MyData-konseptin
alle mahtui esityksiä niin diabeetikkojen itse kehittelemistä verensokerin seurantajärjestelmistä, esineiden
internetin haasteista yksityisyydelle kuin pohdintoja siitä, muuttaako esimerkiksi tarkemmat satelliittitiedot
vakuutusyhtiöt enemmänkin ennustusyhtiöiksi. Eri taustoista tulevien datasta innostuneiden yhteen
tuleminen nosti pintaan melkoisia energioita – lopputilaisuudessa joku kommentoi anonyymisti internetin
välityksellä ”this feels like a cult…but cults get stuff done”.
Ei kuitenkaan tarvitse mennä datasta innostuneiden pariin huomatakseen, että aihe on pinnalla. Ani harva
valtsikalainen on niin ihmistieteellisessä kuplassa, ettei olisi huomannut asiaa. Big data on käsitteenä tullut
varmastikin jokaisen eteen. Ehkäpä olemme kuulleet vitsin siitä, että data scientist on tilastotietelijä, jolla
on Macin läppäri. Olemme ehkä jopa pohtineet datan merkitystä omalle tieteenalallemme, kenties jopa
istuneet aihetta sivuavilla luennoilla tai lukeneet asiasta itse. Monet ovat huolissaan NSA:n
verkkovakoilusta, samoin Facebookin ja Googlen harjoittamasta käyttäjätietojen keräämisestä.
Data? Mitä se oikeastaan on?
Data on tietoa jolla ei välttämättä ole semanttista merkitystä tai informatiivista järjestystä. Data voi siis olla
hyödyllistä tietoa tai sitten hyödytöntä kohinaa. Datan käsite liittyy oleellisesti tietotekniikkaan, ja
esimerkiksi yksittäiset bitit tietokoneessa ovat dataa. Datalähteiden määrä on kasvanut tietokoneiden
yleistymisen myötä. Nykyään autojen sensorit tuottavat dataa, pankkien tietokannat ovat täynnä dataa ja
ihmiset levittävät itsestään auliisti dataa internetiin. Datan määrä kasvaakin jatkuvasti: maailman
datamäärän arvioidaan vuoteen 2020 mennessä kymmenkertaistuvan nykyisestä noin 4,4 biljoonasta
gigatavusta 44 biljoonaan gigatavuun. Luvut ovat huimaavia.
Datan määrän kasvu on johtanut sen taloudellisen merkityksen kasvuun. Dataa voidaan hyödyntää monin
tavoin, ja esimerkiksi käyttäjädataa voidaan käyttää palvelujen kehittämiseen. Lisäksi erityisesti erilaiset
verkkopohjaiset alustat kuten Facebook ja Google keräävät käyttäjätietoja ja myyvät niitä eteenpäin
mainostajille, jotka taas käyttävät henkilötietoja kohdennettuun mainostamiseen. Tämä onkin tuottoisaa
bisnestä, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa verkkomainonta tuotti vuonna 2014 49,5 miljardia dollaria
liikevoittoa. Datasta saatava liikevoitto on 2010-luvulla vain kasvanut, ja arvioidaan, että vuoteen 2020
mennessä henkilödatalle perustuvat sovellukset tuottavat vuosittain 330 miljardin euroa liikevoittoa
yrityksille.
4. Tervetuloa tietoyhteiskuntaan
Monelta suunnalta tuleva hype ja huoli datan ympärillä onkin siis näiden lukujen valossa varsin
ymmärrettävää. Voitaisiin jopa sanoa, että olemme saapumassa tietoyhteiskuntaan. Toteamus on
melkoinen tuulahdus menneisyydestä. Tietoyhteiskunta oli yksi 90-luvun lempifraaseja, ja kuten kaikki
epämääräiseksi muuttuneet muotihokemat se on sittemmin kadonnut. Tietoyhteiskunnasta intoiltiin liian
aikaisin, sillä digitalisaation historiassa on ehkä pikemminkin ollut kyse ensin tehtävien automaatiosta ja sen
jälkeen kommunikaatiosta ja viihteestä kuin itse tiedosta.
Tietokoneistuminen alkaa toisen maailmansodan jälkeen rutiininomaisten laskutehtävien hiljakseen
tapahtuvalla siirtämisellä tietokoneille. 1970-luvulla teollisuusrobotit astuvat kuvaan, ja mukaan tuli
rutiininomaisten fyysisten tehtävien automaatio. 1980-luvulle tultaessa kooltaan pienenevät,
suoritusteholtaan paranevat ja ylipäätään hyödyllisemmäksi muuttuvat tietokoneet alkavat levitä aina vain
laajemmin koteihin ja toimistoihin. Tietotekniikan suorituskyvyn kasvamisen ja koon kutistumisen trendi on
jatkunut nykypäivään asti – nykyään tietokone mahtuu kännykkään. Juuri tämä tietotekniikan
pieneneminen on luonut valtavasti erilaisia datalähteitä. Internet on taas sekä luonut uniikin sosiaalisen
ympäristön että mahdollistanut massiivisten datamäärien reaaliaikaisen luomisen, seuraamisen ja
käsittelyn.
Datan määrästä on tullut haaste, joka vetää puoleensa ongelmanratkaisijoita. Tietotekniikka on tuottanut
niin paljon tietoa, että sen käsitteleminen vaatii tietotekniikkaa, ja tämä sykli ajaa kehitystä eteenpäin.
Lisäksi datan käsittelyssä kehitetyt esimerkiksi koneoppimiseen tai hahmontunnistukseen liittyvät
innovaatiot saattavat löytää käyttöä muualla, vaikka robotiikan puolella. Houkuttelevuus
ongelmanratkaisijoiden silmissä, hyvän syklit ja sovellusten leviäminen ovat tieteen- ja teknologian
tutkimuksen perusteella piirteitä, joita on löydettävissä useista menestyneistä teknologioista. Menestyneet
teknologiat kasaavat eräänlaista teknologista liikevoimaa, ja alkavat muokkaamaan maailmaa. Esimerkiksi
sähköverkoista kirjoittaessa Thomas P. Hughes kiinnitti huomiota siihen, kuinka sähköteknologian läpilyönti
näkyi lopulta opetuksessa asti. Olemmeko nyt data sciencen aikakaudella samassa pisteessä?
Datalla on siis merkitystä ja arvoa, jopa ihan rahaksi muutettavaa sellaista. Henkilötiedot näyttävät olevan
yksi merkittävimmistä, tai ainakin keskustelluimmista, taloudelliseen käyttöön valjastetun datan osa-
alueista. Henkilötietojen käyttäminen taloudelliseen tarkoitukseen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, vaan
siihen sisältyy eettisyyteen, läpinäkyvyyteen ja tuotonjakoon liittyviä ongelmia. Koska varsin monet
tietolähteet ovat itse asiassa tulkittaviksi henkilötiedoksi, niin ongelma on paljon laajempi kuin äkkiseltään
ajattelisi. Omat potilastiedot mieltää kyllä henkilötiedoksi, mutta entäpä sähkönkulutus, verkkohistoria tai
5. sijainti? Nykyinen malli, jossa ihmisten omia tietoja käytetään heidän selkänsä takana, onkin monista
ongelmallinen.
Henkilötiedoista MyDataan
MyData astuu kuvioon mukaan tässä vaiheessa. MyDatan voisi tiivistää olevan joukko ihmiskeskeisiä
henkilötiedon hallinnan ja käytön periaatteita. MyData-mallissa ihmisille tarjotaan käytännöllinen
mahdollisuus hallintaa, hyödyntää ja luvittaa eteenpäin heistä kerättyä henkilötietoa. MyData on
eräänlainen henkilötietojen osajoukko. Kaikki henkilötiedot eivät ole MyDataa, mutta MyDataa on sellainen
henkilötieto jota yksilö voi itse hallita. Erilaisia MyDatan potentiaalisia lähteitä alkaa olemaan suuri joukko.
Esimerkiksi oppiminen, liikkuminen, energia, hallinto, itsekerätyt tiedot, terveys, pankki- ja vakuustiedot,
ostostiedot, viestintä ja media, verkkopalvelut, ja esineiden internet ovat, osa-alueita missä MyDataa
esiintyy.
MyData on tällä hetkellä enemmänkin idea tai joukko periaatteita kuin käytännön sovellus. Open
Knowledge Finlandin varapuheenjohtaja Mika Honkanen odottaa kuitenkin pilotteja viimeistään vuoteen
2017 mennessä. Honkasen mukaan MyData on tärkeää, sillä henkilötietojen määrä kasvaa huimaa vauhtia,
samoin erilaisten ihmisiin kytkeytyvien sensorien tuottama data. Honkasen mukaan kansainvälisillä
mainosverkoilla on jo nykyään varsin kattava pääsy ihmisten kännyköiden tuottamaan tietoon, usein myös
paikkatietoon. Erilaiset sovellukset hyödyntävät kännykät tuottamaa tietoa ja myyvät sitä eteenpäin, ja
vastineeksi tarjotaan palveluita.
Vaikka henkilötietojen luovuttaminen eteenpäin on mahdollistanut mitä erilaisimmat verkkopalvelut, joista
ei tarvitse suoraan maksaa, niin nykyinen järjestelmä ei ole kovinkaan läpinäkyvä. Nykyisiä käytäntöjä
säätelevät sopimukset ovat raskaita. Harvat edes jaksavat lukea läpi eri ohjelmien käyttöoikeussopimuksia,
vaikka kaikki eivät välttämättä haluaisikaan luovuttaa itsestään niin paljon tietoa kuin mitä he luovuttavat
tällä hetkellä. Honkasen mukaan MyData palauttaa ihmisen takaisin keskiöön, ja antaa datan hallinnan
takaisin yksilölle.
Pilotteja, kansalaisaktivismia ja sisämarkkinoita
Vaikka MyData ei vielä olekaan mitään kovin konkreettista, niin aihepiiri on herättänyt huomiota sekä
Suomessa että muualla. Lisäksi käsite on varsin tuore: se syntyi Suomessa vuonna 2012 järjestettyjen Open
Knowledge-festivaalien yhteydessä. MyDatan juuret ovatkin siis avoimen tiedon ihanteessa, ja Open
Knowledge Finland onkin järjestö, joka on ajanut MyDataa huomattavasti eteenpäin. Järjestön alaisuudessa
toimiva työryhmä teki liikenne- ja viestintäministeriöille vuonna 2014 MyDataa koskevan selvityksen. Aihe
herätti innostusta, ja henkilötiedot nousivat hallituksen kärkihankkeeksi. Seuraavana vuonna tuli
6. englanninkielinen tiivistelmä, joka herätti huomiota maailmalla. MyDatan kehityskulku on nyt tänä vuonna
huipentunut Helsingissä ensimmäistä kertaa järjestettyyn MyData-konferenssiin.
Honkanen kertoo olevansa ylpeä siitä, että MyData on noussut suomalaisesta kansalaistoiminnasta.
Kolmessa ja puolessa vuodessa on saatu paljon aikaiseksi. Tulevaisuudesta kysyttäessä Honkanen ei halua
spekuloida liian pitkälle. MyDatan kehitystä Euroopassa kehitystä tulee hänen mukaansa kuitenkin
vauhdittamaan lähitulevaisuudessa kaksi seikkaa. Ensimmäinen on Viron EU-puheenjohtajakausi. Virolaiset
ovat osoittaneet suurta kiinnostusta datan siirrettävyyttä ja eteenpäin myyntiä kohtaan. Viron
tietohallinnon johtaja Taavi Kotka on ehdottanut datan siirrettävyyttä Euroopan Unionin viidenneksi
vapaudeksi. Toinen MyDataa, tai ainakin henikilötietobisnestä, kiihdyttävä tekijä on EU:n uusiutuva
tietosuojalainsäädäntö, jonka tarkoitus on yhdenmukaistaa jäsenmaiden käytäntöjä. Tavoitteena siintää yli
500 miljoonan ihmisen digitaaliset sisämarkkinat.
Data – öljyä vai oikeuksia?
Onko datan nousussa siis lopulta kyse rahasta? Entäpä ne oikeudet, avoimuus, huoli yksityisyydestä?
Valérie Peugeot, Orange Labsin tutkija ja yksi MyData-konferenssi päätöspuhujista, kritisoi talousvetoisia
tapoja nähdä data. Data nähdään taloudellisena resurssina, ja sitä on jopa kutsuttu ”21. vuosisadan öljyksi”.
Peugeot toivoi, että henkilötiedot nähtäisiin enemmän ihmisoikeuskysymyksenä, ja vähemmän pelkkänä
taloudellisena kysymyksenä.
Öljymetafora on kuitenkin nerokas – öljyähän voi käyttää sekä polttoaineena että voiteluaineena. Yhtä lailla
dataa käyttävät sekä siitä voimansa ammentavat uudet yritykset, että sillä luutuneita toimintatapojaan
voitelevat teollisuusjätit. Data on öljyä, yhä kasvavissa määrin tärkeä resurssi, jonka hyötyjen
jakautumisesta tulisi keskustella. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa kakkua jaetaan selkämme takana
eikä meillä ole edes käsitystä sen koosta – tai koostumuksesta.
Dataan liittyvät taloudelliset ja oikeudelliset intressit eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, eivät
ainakaan yksilön kiinnostuksen tasolla. Todennäköisesti tietoisuus omien henkilötietojen taloudellisesta
arvosta lisää kiinnostusta myös henkilötietoihin liittyviä oikeuksiaan kohtaan. Avoimuuden ja
läpinäkyvyyden aatteet eivät kuitenkaan pysy elossa itsessään, vaan vaativat työtä ja sitoutumista. Olisikin
siis toivottavaa, että henkilötiedot vetävät puoleensa oikeuksistaan kiinnostuneita ihmisiä myös
tulevaisuudessa.
7. MyData2016 - MyData: The Basics
julkaistu alkuperin: http://mydata2016.org/2016/08/12/mydata-the-basics/
Huomio: Kirjoitin tämän tekstin toimiessani MyData2016-konferenssin vapaaehtoistyöntekijänä. Vaikka
julkaisijaksi on merkitty Salla Thure, niin teksti on minun. Salla toimi MyData2016-konferenssissa
viestintätehtävissä, ja välitin hänelle kirjoittamiani tekstejä, joihin kuului tämän esittelyn lisäksi joukko
pienempiä sponsori- ja osallistujaesittelyjä. Sain tästä tekstistä paljon kiitosta, sillä onnistuin tiivistämään
uuden, ehkä suhteellisen vaikeasti ilmaistavan konseptin, varsin tiiviiseen pakettiin.
What is MyData?
MyData refers to human-centric ways of organizing personal data. MyData is not a business or a
product; it’s a conceptual framework. Data has become increasingly valued as a business resource.
Meanwhile concern over privacy raises questions and the fragmentation of data poses challenges for
its effective utilization.
MyData tackles these challenges by putting the individual in control of his or her own data. In this
model, organizations grant individuals access to their own data in a machine-readable form. This
allows the individuals to utilize their personal data as they see fit. This data can be shared,
exchanged or perhaps even sold to other services by the individual or with his permission. Thus the
MyData-model could enable the creation of entirely new business models.
To understand what MyData is we have to understand the present situation. Currently a large
number of different organizations collect data from us. These include social media platforms, search
engines, retail companies, healthcare providers and so on. This process is often opaque and happens
behind our backs; we usually neither know what kind of data is being collected nor the value of the
data that we give away. In fact, World Economic Forum has estimated that the utilization of
personal data is going to be one of the most significant business trends.
Many are unsatisfied with the situation and wish to see more transparent ways of data gathering that
would respect privacy. Some have even suggested that no data should be collected at all. But is this
viable or even desirable?
The benefits of MyData will be wide, but it needs to be used in fair ways. The individual needs to
be in control and be able to benefit from the utilization of his or her data. Humans should not be
reduced into business subjects or cogs in a system.
Benefits of MyData
The utilization of personal data holds great potential for individuals, organizations and the society at
large.
Individuals would benefit among other things from data-based feedback systems, improved privacy,
easily transferable data and services, better recommendation systems and equality of information.
8. MyData-principles would make it easier to understand and manage information gathered from the
individual. Access to data would be more transparent and people could choose to utilize their
information in ways that suit them.
MyData could create entirely new business opportunities but also established companies could
benefit from it. These benefits include greater trust from customers, a more open business
environment, reduced transaction costs and easier ways to fulfill privacy obligations. MyData
would also help against the winner-takes all-phenomenon where many services die out because
their user base never reaches a critical mass.
Because MyData-services would be compatible with each other it would allow easier data transfer
and allow companies to draw benefits from user data with a smaller user base.
MyData could have significant social effects. MyData could allow individuals to make more
sustainable, healthier and ethical choices when choosing their purchases. This could have positive
impact on the society as a whole. MyData would allow human rights and information technology to
develop side my side and create a more sustainable basis for developing data-driven technologies. It
could help us to avoid monopolistic worst-case scenarios when developing future society.
MyData is very much a work in progress. It’s a globally developing phenomenon, a scenario for
future around which business and technology is being developed. As of now there are no unified
ways or open standards for handling personal information. Many questions regarding the
technology, organization and principles of MyData are still open.
And it’s precisely because the future is still open that we are inviting you to come with us and
create new world with MyData!
10. Synkooppi - (Itse)tuhon taide:
Julkaistu alun perin osoitteessa: https://synkooppilehti.wordpress.com/2016/06/23/itsetuhon-taide/
“There has to be danger, we have to instill a sense of fear in the audience, and ourselves. Rock ’n’
roll deserves that.” – Trent Reznor, 1991
Soitinten tuhoaminen osana lavaesiintymistä on toisaalta rock-musiikin klisee, toisaalta katoavaa
kansanperinnettä. Jokainen tuntuu tietävän, että kitaroiden hakkaaminen kappaleiksi on yhtä iso osa
rockin kaanonia kuin voimasoinnut, mutta kukaan ei tunnu muistavan, milloin viimeksi näki
tällaista tapahtuvan.
Jo rock-musiikin pioneerin Jerry Lee Lewisin väitetään tuhonneen pianoja osana lavaesiintymistä,
mutta näiden kertomusten todenperäisyyttä ei ole ollut mahdollista varmentaa. 1960-luvun
puolivälissä suosioon noussut The Who nosti soitinten tuhoamisen osaksi rock-kulttuuria ja teki
siitä lavaesiintymisensä rutiinia. Rutinisoimisen lisäksi yhtye innovoi. Yhtyeen rumpali Keith
Moon räjäytti rumpunsa yhtyeen TV-ensiesiintymisen huipennukseksi. 1960-luvun artisteista Jimi
Hendrix muistetaan taiteellisten ansioiden lisäksi kitaransa polttamisesta.
1970-luvulla muun muassa KISS ja Deep Purplen sekä Rainbow’n kitaristi Ritchie Blackmore
harjoittivat soitinten tuhoamista. 1980-luvulle tultaessa soitinten tuhoaminen väheni.
Androgyynimpi uusi aalto ja glam syrjäyttivät perinteistä rockia. Keskityttiin bilettämiseen ja
hedonismiin. Punkin vimma laantui, ja post punk -artistit alkoivat tutkailla hieno-
varaisempia musiikillisia sävyjä ja sisäänpäinkääntyneempiä teemoja. Onkin hyvin vaikea kuvitella
Duran Durania tai New Orderia rikkomassa soittimia lavalla.
1990-luvulla soitinten tuhoaminen nousi kuitenkin uudelleen muotiin. Tällä kertaa taustalla ei ollut
jonkinlainen agressiivisen maskuliinen mutta silti show business -henkinen esiintyminen.
Instrumenttien tuhoaminen tuli osaksi angstista, jopa itsetuhoista musiikkia. Synkkiä teemoja
käsitelleet Nirvana ja Nine Inch Nails ansioituivat instrumenttien tuhoamisessa. Erityisesti Nine
Inch Nails saavutti tuhoamisvimmassaan lähes käsittämättömät mittasuhteet. Pahimmillaan (tai
parhaimmillaan) yhtye tuhosi kymmenen kitaraa illassa, ja yhtyeen kapteeni Trent Reznor rikkoi
myös kosketinsoittimia. Ajoittain väkivalta purkautui jopa bändin toisia jäseniä kohtaan.
Nine Inch Nails ei olisi kyennyt tuhoamaan niin paljon ilman sitä mahdollistavia taustatahoja.
Yhtyeellä oli levy-yhtiönsä kanssa sopimus, jossa kaikki tuhotut instrumentit korvattiin. Samaan
aikaan Reznor oli riidoissa yhtiön kanssa ja purki vihaansa soittimiin. Äärimmäisen aggressiivinen
lavaesiintyminen veti huomiota puoleensa ja siivitti yhtyeen menestykseen. Syntyi erikoinen, mutta
ymmärrettävä symbioottinen suhde vihan ja tuoton, tuhon ja menestyksen välille. Levy-yhtiöt
lienevät rahoittaneet myös muita soitinten tuhoamisella positiivista huomiota saaneita artisteja –
The Who:n tosin väitetään uransa alkupuolella melkein menneen vararikkoon soitinten
tuhoamisesta johtuen.
Innostus soitinten tuhoamiseen on sittemmin laantunut eikä se ole 2000-luvulla herättänyt entisen
kaltaista pelonsekaista kunnioitusta, vaikka sitä on edelleen harjoitettu rock- ja metallipiireissä.
Kun Green Dayn nokkamies Billie Joe Armstrong tuhosi kitaransa protestiksi keikan järjestäjiä
vastaan vuonna 2012, reaktiot liikkuivat lähinnä kyynisen motiivien epäilyn ja huvittuneen säälin
välillä. Kitaran tuhoaminen – mikä klisee! Kasvaisi aikuiseksi!
Mistä soitinten tuhoamisessa on pohjimmiltaan kyse? Osittain kyseessä lienee eräänlainen trendi,
joka vain jossain vaiheessa saavutti päätepisteensä ja menetti shokkiarvonsa. Soitinten tuhoamiseen
11. osallistuneet artistit luultavasti huomasivat sen tuovan suosiota ja huomiota ja jatkoivat. Se myös
sointui täydellisesti yhteen rock-musiikkiin liitetyn kapinan, tabujen rikkomisen ja paheellisuuden
kanssa. Kuitenkin tämä kapinahenki on (tai ainakin oli) jossain määrin autenttista – on
sovinnaisiakin keinoja saavuttaa huomiota.
Soitinten tuhoaminen tuskin on vain kyynistä laskelmointia ja trendin seuraamista, sillä siinä voi
havaita varsin vahvan spontaanin, emotionaalisen elementin. The Clashin Paul Simon tuhosi
bassonsa vain kerran eräänä pahana päivänä, mutta hetkestä otettu valokuva on punk-historian
ikonisimpia. Jopa elektronisen musiikin suurnimi Skrillex on tuhonnut vioittelevan läppärinsä
raivoissaan. Soitinten tuhoamisesta löytyykin yllättävän paljon sävyjä, kun sitä tarkastelee
lähemmin. Se on ollut niin miehinen voimannäytös kuin piste itseinhon i:n päälle.
Ehkäpä nämä spontaanit suurten tunteiden osoitukset ovat osa soitinten tuhoamisen viehätystä niin
esiintyjien kuin yleisön puolella. Tuhoamisen vaikutusvoimaa myös ehkä lisäsi, että vihan
tuntemukset ovat tunteista tabuimpia länsimaisessa teollisessa yhteiskunnassa. Kohteettomat
vihanpurkaukset elottomia esineitä kohtaan saattavat herättää suuria tunteita ilman aggressioon
yleensä liitettyjä häpeän tunteita. Kitara nousee kaiken vihatun sijaiskärsijäksi, ja artistin
tunnekuohu sekoittuu yleisön tunteisiin – osa pelkää, osa hämmästelee, osa ehkä myötäelää.
Onkin kiinnostavaa pohtia, onko soitinten tuhoamisen vähenemisen taustalla rockin aikuistumisen
ja trendien syklien lisäksi myös se, että nykyään ennen niin salattuja vihan tunteita voi ilmaista
vapaasti ja anonyymisti netissä. Onko vihasta tullut niin normaalia, että sillä ei enää ole
shokkiarvoa, että se ei enää herätä suuria tunteita?
Oskari Lappalainen
12. Sosiologi - Menikö internet sosiologialta ohitse?:
Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.sosiologi.fi/?p=474
Tämä on ehkä suosikkini omista teksteistäni. Se on akateemiselle yleisölle suunnattu, ja suhteellisen
pitkä, mutta onnistuin tavoittamaan useita ajankohtaisia ilmiöitä kerralla. Artikkelin lopussa esitin
pyynnön siitä, että aihepiiristä kiinnostuneiden pitäisi ottaa yhteyttä minuun. Sainkin muutamia
yhteydenottoja, ja kiinnostuksen pohjalta syntyi pieni Digitaalinen Sosiologia-facebookryhmä.
Sittemmin ainakin rajapinta.co on toiminut digitalisaatioteemoista kiinnostuneiden
yhteiskuntatieteilijöiden foorumina.
Vuoden 2015 pakolaiskriisin ympärillä sosiaalisessa mediassa vellova kohu on nostanut pintaan
tunteiden lisäksi analyysejä sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisten väliseen kommunikaatioon.
Eräs kiinnostavimmista analyyseistä levisi julkisuuteen Helsingin Sanomien toimittajan Jussi
Pullisen kautta. Pullinen esittelee tutkimusta, jossa todetaan, että sosiaalisessa mediassa pienen
vähemmistön kanta saattaa vaikuttaa paikallisesti enemmistön mielipiteeltä. Tämä johtuu siitä, että
sosiaalisessa mediassa kaikkein erikoislaatuisimmat ihmiset voivat kerätä itselleen suuren joukon
seuraajia. (Pullinen 2015) Tilannetta voimistaa se, että varsin harvat oikeastaan aktiivisesti
kirjoittavat mielipiteitään sosiaaliseen mediaan. (Lerman et al. 2015)
Tutkimus on kiehtova, relevantti ja sosiologinen. Se ei kuitenkaan ole sosiologien tekemä, vaan sen
taustalta löytyy Kristina Lermanin johtama tutkijajoukko. Lermanin tausta on
tietojenkäsittelytieteessä, ei ihmistieteissä. Yhteiskuntatieteellisesti relevantti tutkimus ei ole
ilmeisesti mikään yksittäinen irtiotto Lermanin uralla, sillä arxiv.org-sivun perusteella hän on ollut
mukana monissa mielenkiintoisilta vaikuttavissa tutkimuksissa kuten Effects of Social Influence in
Peer Online Recommendation tai Evolution of Conversations in the Age of Email Overload.
Lerman ei suinkaan ole ainoa tietojenkäsittelytieteen puolella, joka on kiinnostunut tietoteknologian
sosiaalisista puolista. Opiskellessani tietojenkäsittelytiedettä lyhyenä sivuaineena törmäsin
esimerkiksi alan suurnimen Peter J. Denningin näkemyksiin innovaatioista, jotka olisivat voineet
olla suoraan jostain tieteen- ja teknologian tutkimuksen artikkelista. Innovaatiot eivät ole
Denningille pelkästään uusia ohjelmia tai hilavitkuttimia, vaan perustavanlaatuisia muutoksia
yhteisön toimintatavoissa. Sivuaineen kautta opin, että ihmisten ja tietokoneiden välisen
vuorovaikutuksen tutkiminen on kokonaan oma alansa tietojenkäsittelytieteen sisällä.
Ohjelmistokehityksen opetuksessa ihmisiä, verkkosivuja, servereitä ja ohjelman osia käsiteltiin
varhaisessa suunnitteluvaiheessa ”toimijoina” samaan tapaan kuin toimijaverkostoteoriassa.
Lähestymistapa oli niin koruton ja käytännönläheinen, että se sai toimijaverkostoteorian ympärillä
vuosikymmeniä velloneen akateemisen riitelyn vaikuttamaan huonolta vitsiltä: siis totta kai kaikki
järjestelmän toimintaan osallistuvat erilaiset toimijat, ihmiset, koneet, koodinpätkät pitää ottaa
huomioon suunnitteluvaiheessa, jotta suunnitteilla oleva järjestelmä toimii…
Minulla on aikaisempaa taustaa tietojenkäsittelystä, sillä olen aikoinaan suorittanut datanomi-lukio-
kaksoistutkinnon. Kiinnostuin kauppaoppilaitoksessa siitä, mitä ihmiset oikeastaan tekevät uusilla
laitteilla ja ohjelmistoilla, ja mikä niiden merkitys oikeastaan on. Keskustelu tietotekniikan
yhteiskunnallisista vaikutuksista oli aktiivista, mutta sisällötöntä. Tietoyhteiskunnasta oli 2000-
luvun alkuvuosiin mennessä tullut jo jokapäiväistä ja tylsää poliittista jargonia. Toivottiin, että
tietoyhteiskuntaan jatkuva panostaminen johdattaisi maan talouden uusille kasvu-urille. Kukaan ei
vain oikeastaan vaikuttanut pohtivan mitä se tarkoittaa, ei ainakaan kauppaoppilaitoksessa.
Lukiossa innostuin yhteiskuntatieteistä historian kautta, ja päädyin lopulta opiskelemaan
sosiologiaa. Kuten monet muut huumaannuin yhteiskuntatieteiden kriittisyydestä ja uusista
näköaloista. Tietotekniikka sai jäädä.
13. Nyt vuosia myöhemmin en kadu opiskeluvalintojani, mutta minusta tuntuu siltä, että muut tieteet
ovat ottaneet sosiologiasta erävoiton nykyajan analysoinnissa. Tietotekniikka on levinnyt ja
muuttanut muotoaan äärimmäisen kiivaasti, ja sosiologia ei ehkä ole pysynyt kehityksen perässä.
Tämä ei ole mikään pieni tappio, sillä esimerkiksi monta vuotta pääsykoekirjana toimineessa
Sosiologia-kirjassa todettiin, että nykyhetken analyysi on yksi sosiologian ydintehtävä (Jokinen &
Saaristo 2004). On totta, että sosiologia on kyllä pysynyt tiettyjen teemojen perässä. Maahanmuutto
ja ikääntyminen, molemmat aikamme merkittäviä megatrendejä, ovat hyvin edustettuna
sosiologisessa keskustelussa, kirjallisuudessa ja (ainakin Helsingin yliopiston) kurssitarjonnassa.
Sen sijaan tietoyhteiskunnan todeksi tulemisen vaikutuksen ja merkityksen tutkiminen vaikuttaa
jääneen pois sosiologian kiinnostuksen kohteista. Tämä on paitsi harmillista niin myös jokseenkin
hämmentävää. Olihan sosiologi Manuel Castells aikoinaan koko tietoyhteiskunta-käsitteen pioneeri.
Castellsin myöhemmät kirjoitukset eivät tosin ole enää herättäneet kovin suurta huomiota.
Muuttuivatko sosiologian sisäiset trendit ja prioriteetit, vai menikö aika aikalaisdiagnoosin ohitse?
Ei tietenkään ole reilua sanoa, etteikö sosiologeja kiinnostaisi tietotekniikan vaikutus yhteiskuntaan
(ja ehkä yhteiskunnan vaikutus tietotekniikkaan). Nimekkäistä sosiologeista Zygmunt Bauman
(2012) on kritisoinut toiveita siitä, että sosiaalinen media edistäisi demokratiaa. Baumanin kirjoitus
ilmestyi aikana, jolloin mediassa pyöri näkemyksiä, jotka ovat tiivistettävissä lauseeseen ”Facebook
aiheutti Arabikevään”. Arabikevät on sittemmin muuttunut sekasorroksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-
Idässä. Tietourkintapaljastukset ja kuplautuminen (joka ilmiönä kaipasi kipeästi sosiologin silmää)
ovat sittemmin hillinneet some-intoilua. Baumanin kriittikki oli annos tervettä järkeä
mediamyllytyksen keskellä.
Ongelmana kuitenkin on se, että Bauman lähestyy uutta ilmiötä ikään kuin vanhan maailman
perspektiivistä. Bruno Latourin (2005) mukaan sosiologialla on nykyään taipumusta hyökätä uusien
ilmiöiden kimppuun ilman, että niistä tehdään edes kunnollista analyysiä, koska monet sosiologiset
näkemykset ovat ehtineet luutua. Uusia ilmiötä tarkastellaan vakiintuneiden näkemysten sisällä.
Ehkäpä Bauman olisi voinut miettiä, kertooko se, että ihmiset jakavat itsestään niin auliisti tietoja
netissä kenties jotain yksityisyyden käsitteen muutoksesta, tai siitä, miten paljon yksityisyyttä edes
oikeasti arvostetaan. Internet ja digitalisaatio saattavat siis asettaa uuteen valoon tai muokata monia,
ellei kaikkia, sosiologian tutkimuskohteita.
Internetiä kyllä käytetään, osittain jo täysin rutiininomaisesti, tiedonhaun apuna ja lähteiden
löytämiseen. Harjoituskursseilla opetetaan täysin luontevasti esimerkiksi blogien käyttöä laadullisen
tutkimuksen lähteenä. Sen sijaan harvemmin törmää näkemyksiin siitä, miten internet on
vaikuttanut tutkimuskohteisiin. Veikkaan, että internet on muuttanut vaikkapa työttömän elämää
ainakin jotenkin sitten Matti Kortteisen ja Hannu Tuomikosken (1998) Työttömän julkaisun.
Työnhaku tapahtuu nykyään hyvin pitkälti internetin kautta, ja yritykset ovat alkaneet käyttämään
tietotekniikkaa hakemusten käsittelyyn (Elkins 2015). Netin epäpersoonallisemman puolen
vastapainona on mahdollisuus löytää vertaistukea ja kohtalotovereita. Muistan, kuinka 2000-luvun
alkupuolella internetin mahdollisuus tarjota sosiaalisia kontakteja heikossa sosiaalisessa asemassa
oleville herätti paljon kiinnostusta.
On kuitenkin epäselvää, kuinka paljon internet tarjoaa positiivisia sosiaalisia kokemuksia.
Esimerkiksi työn alla olevassani pro gradu-tutkielmassani paljastui, että vuonna 2009 ani harva noin
800 vastaajasta koki sosiaalista arvostusta internetissä. Internetin mahdollisia vaikutuksia ei siis
pidä yliarvioida. Kuusi vuotta on tosin pitkä aika kiivastahtisella 2000-luvulla, ja luvut saattaisivat
olla nykyään hieman erilaiset. Tai ehkäpä ahkeratkaan netinkäyttäjät eivät saa internetistä
sosiaalista arvostusta? Tätä, kuten monta muutakaan mahdollista asiaa, ei ole tutkittu.
14. Uskon, että sosiologia sekä tarvitsee että kykenee tarjoamaan uuden aikalaisdiagnoosin
tietotekniikan roolista yhteiskunnassa. On tietysti asia erikseen herättäisikö tämä suurvisio
laajempaa kiinnostusta. Toki luonnehdinnat ajan hengestä herättävät aina kiinnostusta, mutta
sosiologia ei ole ainoa ajankuvien lähde. Sosiologian kenttä on hajanainen, ja laajempi julkisuus
vaikuttaa karkaavan sosiologian ulottumattomiin. Ehkäpä Castellsin näkemykset upposivat
poikkeuksellisen hedelmälliseen maaperään 1990-luvulla. Vuoden 2015 sosiologipäivillä eräs
henkilö tuskailikin sen kanssa, miten sosiologin äänen saisi kuuluviin ”trollausyhteiskunnassa”
(mikä mahtava aikalaiskuva!).
Internet koetaankin välillä tieteenvastaiseksi paikaksi, missä tunteet ovat pinnalla, ja
nopeatempoinen viestintä pelkistyy sadan merkin twiitteihin. On totta, että internetistä on tullut
eräänlainen raivolaatikko, eikä internet ole täyttänyt siihen joskus liitettyjä toiveita älyllisen debatin
voitosta. Eräät viimeaikaiset trendit internetissä kuitenkin osoittavat, että harkituille, asialliseen
tyyliin esitetyille näkemyksille on kysyntää. Faktantarkistus, jota Suomessa edustaa Faktabaari, on
nouseva maailmanlaajuinen trendi ja vastaavasti Facebook-yhteisö Klikinsäästäjä taistelee
huomiohakuista klikkijournalismia vastaan.
Sosiologisesti informoitu internetin tutkimus auttaisikin suhteuttamaan internetiä kohtaan esitettyjä
toiveita ja pelkoja. Esimerkiksi stereotypia internettiin vihakirjoittelevista työttömistä nuorista
miehistä voi olla joko paikkaansapitävä tai sitten vain yksi osa pitkää ennakkoluulojen jatkumoa.
1800-luvulla pelättiin, että työväenluokka suistaa yhteiskunnan barbariaan (Skeggs 2004), 2010-
luvulla pelätään, että ex-työväenluokka suistaa internetin barbariaan.
Sosiologit saattaisivat siis kyetä tarjoamaan harkittuja näkemyksiä, joilla voisi olla kysyntää
akateemisen maailman ulkopuolellakin. Internetin ympärillä vellovat kysymykset yksityisyydestä,
seurannasta, sananvapaudesta ja vihapuheesta herättävät valtavasti keskustelua. Nämä näkemykset
pitäisikin sitten vain tuoda esille. Digitaalisesta sosiologiasta kirjoittanut Deborah Lupton (2010)
painottaakin teoksessaan Digital Sociology: An Introduction, että digitaalinen sosiologia on
muutakin kuin vain internetin tutkimista. Se on kanssakäymistä muiden internetin käyttäjien kanssa
– olivatpa he sitten akateemikkoja tai maallikkoja. Kanssakäyminen tutkimuskohteen kanssa (joskin
ei ehkä näin kirjaimellisesti) ei ole sosiologialle mitään uutta. Sosiologit ovat vain olleet hitaita
ottamaan käyttöön uusia kommunikaatioväyliä.
Ehkä sosiologit vierastavat tietotekniikkaa. Ainakin heidän osaamistasonsa sen suhteen vaihtelee
varsin paljon. Tämä ei ole välttämättä huono asia, sillä näille henkilöille voi olla muunlaista tärkeää
osaamista ja näkemystä. Olisi kuitenkin hyvä, jos yliopisto kykenisi tarjoamaan sosiologeille
riittävät valmiudet toimia digitaalisessa maailmassa. Valitettavasti trendi on, ainakin Helsingin
yliopistossa, ollut pikemminkin se, että esimerkiksi ohjelmisto-opetuksen määrärahoja on
supistettu. Tämä on hyvin harmillista erityisesti sen valossa, että ohjelmisto-osaaminen voi olla
hyvin merkittävä työllistymistä edistävä tekijä.
Tietotekninen osaaminen saattaisi lisäksi toimia eräänlaisena siltana sosiologian ja
tietojenkäsittelytieteen välillä. Digitaalisen sosiologian voi ajatella olevan lähtökohtaisesti
monitieteellinen projekti (Marres 2013). Onneksi tietojenkäsittelytieteessä monitieteellisyys on
keskeinen osa koko tieteenalan itseymmärrystä: tietojenkäsittelytiede tarjoaa työkaluja muille
tieteenaloille, ja luo samalla uusia tieteidenvälisiä kytköksiä (Raatikainen 2007). Sosiologian ja
tietojenkäsittelytieteen hedelmällinen liitto onkin ehkä vähemmän epätodennäköisempi kuin mitä
äkkiseltään ajattelisi.
Internet kuitenkin tarjoaa monia lähteitä kartuttaa omaa osaamista. Etsivän sormi vain saattaa
mennä suuhun tiedonpaljouden keskellä. Motivaatio saattaa lipsua vertaistuen ja ohjauksen
15. puuttuessa. Luentojen ja itsenäisen opiskelun välissä on kuitenkin tilaa digitaalisesta sosiologiasta
kiinnostuneiden epäviralliselle yhteistyölle. Eräs esimerkki tällaisesta toiminnasta on brittiläisen
opintopiirin ylläpitämä Digital sociology-blogi. Näkisin mieluusti Suomessakin jotain vastaavaa.
Päätänkin kirjoitukseni eräänlaiseen ”seuranhakuilmoitukseen”. Jos olet digitalisaatiosta
kiinnostunut sosiologi, joka haluaa jakaa näkemyksiään tai osallistua yhteisoppimiseen, ota yhteyttä
minuun.
Kirjoittaja on Oskari Lappalainen Helsingin yliopistosta
oskari.j.lappalainen (at) helsinki.fi
Lähteet:
Bauman, Zygmunt. 2012. Verkon Viettylys. Voima 5-2012.
http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/verkon-viettelys/
Denning, Peter J. 2004. The Social Life of Innovation. Communications of the ACM, April 2004,
15-19. (ACM Digital Library)
Elkins, Kathleen. 2015. How to get past the robots that are reading your résumé. Business Insider,
6. helmikuuta 2015.
http://uk.businessinsider.com/how-to-get-past-the-robots-that-are-reading-your-resume-2015-
2?r=US&IR=T
Jokinen, Kimmo & Saaristo, Kimmo. 2004. Sosiologia. WSOY, Helsinki.
Kortteinen, Matti & Tuomikoski, Hannu. 1998. Työtön: tutkimus pitkäaikaistyöttömien
selviytymisestä.
Latour, Bruno. 2005. Reassembling the social: an introduction to actor-network-theory. Oxford
University Press, New York.
Lerman, Kristina, Yan, Xiaoran, Wu, Xin-Zeng. 2015. The Majority Illusion. USC Information
Sciences Institute.
http://arxiv.org/pdf/1506.03022v1.pdf
Lupton, Deborah. 2012. Digital Sociology: An Introduction. University of Sydney.
http://ses.library.usyd.edu.au/handle/2123/8621
Marres, Noortje. 2013. What is digital sociology? http://www.csisponline.net/2013/01/21/what-is-
digital-sociology/
Pullinen, Jussi. 2012. Juuri kukaan ei oikeasti sano netissä mitään, ja siksi luulemme möykkäävää
vähemmistöä enemmistöksi. Nyt.fi 1.10.2015 http://nyt.fi/a1305989177284
17. Kontakti - Opintotukileikkaukset uhkaavat meritokratiaa:
Julkaistu alun perin osoitteessa: http://blogs.helsinki.fi/kontakti-lehti/2016/05/29/opintotukileikkaukset-
uhkaavat-meritokratiaa/
Tämän hetken istuva hallitus on ehtinyt suurella innolla touhuta monenlaisia sittemmin kaatuneita
projekteja talouskasvun auttamiseksi. Ainoaksi kestäväksi kärkihankkeeksi näyttävät jääneen
leikkaukset koulutukseen ja opintotukiin. Tämä siitä huolimatta, että kyseiselle projektille on varsin
vaikea löytää kannattajia. Opintoleikkausten mahdollisia negatiivisia vaikutuksia onkin jo käsitelty
monesta tulokulmasta. On kritisoitu niiden niin sivistystä kuin taloutta rapauttavia vaikutuksia.
Tässä artikkelissa käsittelenkin aihetta vähemmän käsitellystä näkökulmasta eli
koulutusleikkausten, tarkemmin opintotukileikkausten, vaikutuksesta meritokratian toteutumiseen.
Meritokraattisessa yhteiskuntaihanteessa ihmisten taidot, ei syntyperä tai muut henkilökohtaiset
ominaisuudet, määrittävät yhteiskunnallisen aseman. Kuten hyvin monet muutkin asiat meritokratia
on ideaali, josta ollaan varsin kaukana. Voidaan kuitenkin sanoa, että maa jossa vähävaraiset mutta
kyvykkäät pääsevät opiskelemaan ja kehittämään taitojaan on lähempänä meritokratiaa kuin maa
jossa näin ei ole.
Nyt vähävaraisten mahdollisuuksia osallistua opiskeluun ollaan heikentämässä. Opiskelijoiden
opintoraha laskee 250,88 euroon 337 eurosta per kuukausi. Opintolainan valtiotakauksen märää
kuitenkin nousee 650 euroon, eli opiskelusta halutaan tehdä velkavetoisempaa. Samaan aikaa
tukikuukausin määrä vähenee 64 kuukaudesta 54 kuukauteen. Leikkauset tulevatkin todennäköisesti
savustamaan vähävaraiset opiskelijat ulos järjestelmästä, tai ajavat opiskelijoita työskentelemään
palkkatöissä opiskelun sijasta entistä enemmän.
Opintotuilla ja panostuksella koulutukseen on ollut meritokratiaa lisäävä vaikutus, sillä koulutuksen
periytyvyys laski huomattavan paljon 1900-luvun varrella. Tässä valossa opintotukileikkausten
perusteleminen koulutuksen periytyvyydellä on hyvin kummallista. Opintotukijärjestelmän
osittainenkin purkaminen tuleekin väistämättä kasvattamaan koulutuksen periytyvyyttä entisestään.
Koulutuksen periytyvyyteen on liittynyt argumentti siitä, että opintotuet ovatkin vain investointi jo
valmiiksi varakkaille. Opintotuet ovat kyllä investointi, ja osa opiskelijoista toki tulee varakkaista
taustoista. Ennen kaikkea opintotuet ovat kuitenkin investointi meritokratian toteutumiseen. Vaikka
jotkut toisin ajattelevat vanhempien varallisuus tuskin määrittää jälkikasvun taitoja.
Puutteellisellakin meritokratialla on valtava merkitys yhteyskunnan henkiselle tilalla ja yleiselle
ilmapiirille. Opintoleikkauksilla annetaan viestiä siitä, että mikäli tule köyhästä taustasta niin sinun
ei edes kannata yrittää kehittää itseäsi.
Ei liene yllätys jos tämä viesti herättää tulevaisuudessa aina vain suurempaa turhautumista
kansalaisten keskuudessa. Suomessa tyytymättömyyttä ehdittiin jo purkaa viime vaalien alla, mutta
kansa ei tainnut aivan saada mitä se tilasi. Turhautumista onkin alettu ilmaista politiikan
ulkopuolella. Tähän mennessä tyytymättömyys on purkautunut ennen kaikkea jo valmiiksi heikossa
semassa olevia kohtaan. Ei kuitenkaan ole mahdotonta seuraavaksi vihan joutuisivat kohtaamaan
hyvin toimeentulevat.
Eriarvoistumiskehitys ja meritokratian murentuminen saattaakin lopulta haitata jopa niitä henkilöitä
jotka ovat siitä näennäisesti hyötyneet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa politiikan mannerlaatat ovat
järisseet vaalien alla järkyttävän nopeasti, ja vakiintuneita poliittisia asemia haastavat Donald
Trump ja Bernie Sanders ovat saaneet paljon huomiota ja ääniä esivaaleissa. Trump vastustaa
18. globaalia vapaakauppaa joka on hyödyttänyt talouden eliittiä, Sanders taas kutsuu itseään avoimesti
sosialistiksi. Republikaanieliitti onkin erityisen tuskissaan Trumpin näkemysten kanssa.
Suurin uhka on kuitenkin lopulta pidemmällä tähtäimellä uhkaava, jos ei ihan kirjaimellinen niin
henkinen ja sosiaalinen, sisäsiittoisuus. Miten yhteiskunta pystyisi sopeutumaan uusiin haasteisiin
tai kehittämään uusia innovaatioita jos sen kaikki jäsenet ovat samasta puusta veistettyjä ja ennalta
valmiisiin asemiin pakotettuja? Meritokratia on ollut länsimaiden menestyksen moottori, ja nyt se
halutaan rikkoa.
Mikäli Suomen koulutusmenoissa haluttaisiin säästää niin se tulisi toteuttaa tavoilla jotka
edesauttavat meritokratian toteutumista. Jos opiskelijoiden määrää pitää vähentää niin tiukennetaan
pääsykoevaatimuksia. Jos tutkimuksen laatua halutaan parantaa, niin puretaan tohtoritehtailuun
yllyttävät rahoitukselliset mekanismit ja ohjataan resursseja pienemmälle joukolle henkilöitä.
Ylipäätään valtion budjetin (54mrd€/v) keventämisen kannalta korkeakoulutus (3,2mrd €/v) on
myös hyvin kyseenalainen kohde. Ainakin maassa, jossa kuntien tukeminen (9mrd €/v) on suurin
yksittäinen menoerä samalla kun sote-alueiden määrä kasvaa kesken asian käsittelyn puolella. Myös
se, että maataloustuet (1,86mrd €/v) ovat noin kaksinkertaiset opintotukiin (0,93mrd €/v) kertonee
suomalaisten omalaatuisista prioriteeteistä. Toivokaamme siis että kuntasektori- ja biotalous
työllistäisi tulevaisuudessa myös sosiologeja.
19. Metro - todellinen tietoyhteiskunta
Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.metro.fi/kolumnit/a1456194194965
Ihmisten tuottama tiedon määrä on kasvanut valtavasti tietokoneiden keksimisen jälkeen.
Nettipalveluihin ladataan massoittain sisältöä joka minuutti, ja älylaitteet tuottavat itsestäänkin
esimerkiksi paikkatietoja. Tieto on ehkä jopa väärä sana tälle massalle.
Oleellinen katoaa helposti informaatiotulvaan, ja tietomassan kätköistä saattaa nousta yllätyksiä.
Ihmiskunnan tuottama tieto on ollut pitkään enemmän kohinaa kuin dataa. Nyt tilanne on
mahdollisesti muuttumassa. Tietotekniikan ja tekoälyn kehitys on mahdollistanut sen, että
tietokoneilla voidaan entistä helpommin käsitellä valtavia tietomääriä. Yritykset ovat alkaneet
analysoimaan omia massiivisia tietoaineistojaan. Big datana tunnettujen massiivisten
tietoaineistojen käsittelyn ympärille onkin syntynyt liiketoimintaa. Lisäksi big dataa on käytetty
tekoälyn kehittämisessä.
Suurten tietomäärien ja sen käsittelyn keinojen välillä on siis toisiaan vahvistava kytkös, mikä on
kasvua edistävä tekijä. Vaikuttaa siltä että teknologisesti edistyneet länsimaat ovat saapuneet
vaiheeseen, jossa tiedosta aletaan tuottamaan lisäarvoa ennenäkemättömillä tavoilla. Tietomäärien
seurannalle voidaan parantaa ihmisten terveyttä, luoda itseään korjaavaa infrastruktuuria tai koettaa
ennakoida yhteiskunnallisia trendejä. Yritykset voivat käyttää omia massiivisia tietovarantojaan
liiketoimintansa tehostamiseen.
Olemme saapumassa jonkinlaiseen tietoyhteiskuntaan juuri kun termi itsessään on hautautunut
muiden eilispäivän trendisanojen joukkoon. Valtioilla tulee olemaan suuri houkutus tuotteistaa ja
myydä kansalaisten itsestään tuottama informaatio. Terveys- ja geenitietomme kiinnostavat
lääketeollisuutta, ostoksemme kauppoja ja nettikäyttäytymisemme mainostajia. Kansalaisten tiedot
kiinnostavat myös valtiota ja julkista sektoria.
Pahimmillaan tietoyhteiskunnasta tulee vakoiluyhteiskunta, jossa valtioiden verkkovalvonta ja
tiedon tuotteistaminen lyövät kättä. Kansalaisvapauksien ja yksityisyyden yhteensovittaminen
tiedon tuotteistamisen kanssa voi olla hyvin haastavaa. Tulevat haasteet olisikin hyvä tiedostaa jo
tänään.
20. Metro - mikä innovaatioissa ärsyttää?
Julkaistu alun perin: http://www.metro.fi/kolumnit/a1452305266159
Innovaatio on käsite, joka toistui keskustelussa paljon viime vuonna. Jotkut ovat toivoneet
innovaatioista Suomen talouden pelastusta. Toiset ovat toivoneet, että ne tungettaisiin peräsuoleen.
Mitä innovaatiot oikeastaan sitten ovat, ja mikä niissä ärsyttää?
Innovaatiolle ei ole olemassa mitään kovin selkeää määrittelyä. Innovaatio on jonkinlainen
uudennus, uusi tai paranneltu esine tai toimintatapa. Innovaatioissa on myös sosiaalinen ulottuvuus.
Esimerkiksi tietojenkäsittelytieteen suurnimi Peter J. Denning näkee, että innovaatiot ovat
pohjimmiltaan muutos yhteisön toimintatavoissa. Kännykät muuttivat sitä, miten viestimme
toisillemme. Innovaatiot voivat olla myös yhteiskunnallisia, kuten oikeusvaltio tai sosiaaliturva
olivat.
Innovaatio-sanaa tunnutaan kuitenkin usein pitävän jonkinlaisena vaikeana ja ärsyttävänä
konsulttijargonina. Osallistuin viime vuonna Helsingin yliopistolla järjestettyihin 375-vuotisjuhlien
varjotapahtumaan. Monet pitkälle opiskelleista puhujista ironisoivat innovaatiota. Pelätään, että
kaupallistuminen korvaa sivistyksen. Termi ei välttämättä avaudu kansan syville riveillekkään.
Joillekin se vaikuttaa savuverholta, jonka takana leikataan julkista taloutta. Jotkut ajattelevat, että
innovatiiviseksi tituleeratut start-upit yrittävät vain polkea työn hintaa alas. Toisia ärsyttää
ruokalähettifirmojen suurelliset väitteet maailman mullistamisesta.
Eräät rahoittajien suosikkeina olleet start-upit ovatkin kohdanneet vaikeuksia bisneksen luomisessa.
Käyttäjiä riittää, mutta start-upeilla on ollut vaikeuksia muuttaa tätä rahaksi. Osa innovaatioiden
ympärillä pyörivän retoriikan kritiikistä onkin oikeutettua.
Voi kuitenkin olla, että jonkinlainen innovaatioinho kertoo siitä, että tulevaisuuteen ei uskota.
Eilistä pienempi ja turvattomampi huominen ei ole innovaatio johon halutaan uskoa. 2010-luvun
Suomi on monessa mielessä taaksepäin katsovan ja eksyneen oloinen. Tarvitsisimme
oikeudenmukaisia innovaatioita ja uusia toimintatapoja, jotka luovat uskoa parempaan huomiseen.
Näiden kehittämisessä myös kriittisellä sivistysyliopistolla voi olla tärkeä rooli.
21. Metro - Hieroglyfien paluu
Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.metro.fi/kolumnit/a1446948572871
Ulkoministeriön kehittämät Suomi-emojit ovat herättäneet positiivista huomiota maailmalla. Suomi
on saanut niiden myötä kiitosta asioista, joita ei yleensä ole tapana yhdistää Suomeen. Esimerkiksi
The Verge-uutissivuston mukaan emojit ovat osoitus suomalaisten loistavasta huumorintajusta.
Suomi-emojit ovat kuitenkin herättäneet hallituskriisi-Suomessa myös paheksuntaa. Eikö olisi
tärkeämpääkin tekemistä kuin käyttää aikaa ja rahaa joihinkin pikku-ukkojen kuviin? Mielestäni
halveksuntaan ei ole aihetta. On tärkeää pysyä kiinni nykyajan ilmiöissä. Yksi näistä on se, että
internetin myötä viestintä on muuttunut entistä visuaalisemmaksi. Tämä ei ole mitenkään yllättävää.
Kuvat ovatkin ihmiskunnan vanhin, ja ehkä luontevin kommunikaation muoto. Jo kivikauden
ihmiset osasivat tehdä luolamaalauksia, ja kuvakirjoitusjärjestelmiä on esiintynyt kaikkialla
maailmassa.
Ei ehkä ole sattumaa, että emoji-kuvasymbolit keksittiin Japanissa, jonka kielen kanji-merkkien
juuret ovat kuvakirjoituksessa. Emojien suosion räjähdysmäisen kasvun taustalla lienee osittain se,
että kirjoittaminen ei ole monille luonteva itseilmaisun tapa. Internet-ajan visuaalinen ilmaisu
vaatiikin vähemmän teknistä osaamista kuin uskottava kirjallinen viestintä. Kömpelö kirjoittaminen
antaa ihmisestä helposti tyhmän kuvan. On havaittu, että esimerkiksi deittisivustoilla
kirjoitusvirheet pilaavat ensivaikutelman helposti. Ilmaisukulttuurin muuttuminen visuaalisemmaksi
saattaa siis olla esimerkiksi lukihäiriöisille todella vapauttavaa.
Emojit ovat herättäneet joissakin huolta kirjoitetun kielen tulevaisuudesta. En usko, että
kirjoittaminen tulee koskaan lentämään historian romukoppaan. Sanotaan, että kuva kertoo
enemmän kuin tuhat sanaa. On kuitenkin ajatuksia, joita voi parhaiten ilmaista tekstillä. Hauskoista
yrityksistä huolimatta esimerkiksi tieteen tutkimustulosten ilmaiseminen emojeilla on kuin yrittäisi
tanssia arkkitehtuuria. Kirjoittaminen tulee jatkossakin olemaan monilla elämän osa-alueilla tärkein
kommunikaatiokeino, ja siksi kirjoitustaitoon kannattaa panostaa myös tulevaisuudessa.
