SePelin ilmiötuotos toiseen todellisuuteen

1. TOINEN TODELLISUUS
SePelin ilmiötuotos
Tämä saattaa vaikuttaa epikriisiltä joillekin, minulle nämä ovat todellisuutta itse koettuna.
Periaatteessa näen elämässäni 3 erilaista todellisuutta joista 2. ja 3. nivoutuvat osittain päällekkäin.
Ensimmäinen todellisuus alkoi heinäkuussa 1951 jolloin synnyin 7 kuukautisena keskosena
painoa järisyttävät 1300 gr, pituutta 29 cm. Luonnollisesti en juuri mitään muista noista
ensimmäisistä vuosistani pienessä rintamamiestalossa jossa vanhempani asuivat äitini vanhempien
luona. Jotain sentään on jäänyt mieleeni kahdelta ensimmäiseltä ikävuodelta.
Muistan olleeni suunnattoman ihastunut isoäitini myrkynvihreään alushameeseen. Muistan
vallan hyvin kuinka olin melkein jatkuvasti nostelemassa hänen mekkonsa helmoja nähdäkseni
olisiko niin ihanan pehmeä myrkynvihreä alushame siellä alla. Mikäli oli niin muistan oikein hyvin
sen ilon onnen ja hyvän olon tunteen joka pikkupojan sielua silloin lämmitti. Kaksi ensimmäistä
ikävuottani muistan olleeni onnellinen. Sitten yllättäen vanhempieni huomion saikin meille tuotu
pahanhajuinen nyytti joka huusi kaikki yöt,
olin saanut nuoremman sisaren jolla jo syntyessään oli enemmän painoa kuin minulla 2
vuotiaalla. Yhteenottoja ja erimielisyyksiä on matkan varrella sattunut melko usein, myöhemmin
syntyi vielä 2 veljeä Heidän kanssaan ei ole koskaan ollut kahnauksia kuten sisaren kanssa. Isäni oli
tehdastyöläinen ja äiti kotirouva. Vuorotyönsä ohessa isäni harjoitteli tosissaan kilpahiihtoa yltäen
aina SM-tasolle saakka. Tämän vuoksi hän oli aika paljon poissa kotoa jääden jotenkin kaukaiseksi
ainakin talvisin.
Sitten tulemmekin jo koulun alkamisvuoteen tai oikeastaan siihen kun vuotta vanhemmat kaverini
aloittivat kansakoulun jolloin minunkin teki mieli kouluun. Olin jostakin löytänyt vanhan kuluneen
pihkaisen selkärepun. Sitten piti löytää sopivan suuri ja komea kirja. No olihan meidän
hyllyssämme isäni palkintokirja Puijon talvikisoista, suuri suomalainen lääkärikirja, se vaan
reppuun ja kavereiden kanssa kouluun. Näin siis opiskeluni käynnistyi
”lääketieteen opiskelulla”. Aamupäivän oli opettaja ihmetellyt läsnäoloani, oli viimein jollakin
välitunnilla lähettänyt äidilleni sanaa, että tulee hakemaan tulevan lääkärin pois koululta. Hakikin ja
niin päättyivät ennenaikaiset opintoni sillä kertaa, mutta opiskelukipinä ei sammunut, vaan jatkui
vuoden päästä oikealla kansakoululla. Isältä saamani urheilukipinä veti minua talvisin laduille ja
kesäisin hiilimurskalle. Kouluaikana jouduinkin hyvin usein kotikuntani koulun edustajaksi
kansakoululaisten SM-kisoihin, joista paras ja miellyttävin muistoni on erään isokokoisen korston
voittaminen sekunnin kymmenyksellä 15 kilometrin hiihdossa 1966. Kaveri oli sukunimeltään
Mieto, joskus 10 vuotta sitten tapasin Miedon ja pääsin kysymään oliko juuri hän kyseessä silloin,

2. sanoi olleensa juuri tuossa kisassa mukana.
Kansakoulun jälkeen opiskelukipinä ei vieläkään sammunut vaan piti ruveta katselemaan ammattia
ja koulutusta siihen. Olin kansakoulujen kesälomilla ollut juoksupoikana eri liikkeissä ja kaupan ala
kiinnosti, joten päädyin hakemaan kauppakouluun, tuolloin vuonna
1966 olin liian nuori, seuraavana vuonna jo onnisti ja pääsin Varkauden kauppaoppilaitoksen
kauppakouluun. Tuolloin alkoi vaivata pahemmin jo kansakoulussa alkaneet päänsärkykohtaukset
jotka olivat toispuoleisia. Asiaa tutkittiin melko tarkoin, mutta eihän sen aikaisilla laitteilla juuri
muuta voitu todeta kuin, että migreeniä se ei todennäköisesti ollut, jotenkin se ei haitannut
opiskelua. Kauppakoulun päätöstilaisuudessa 1969 kauppaoppilaitoksen rehtori tuli kysymään
kiinnostaisiko minua jatkaa kauppaopiston puolelle Varkauden rotarien stipendin turvin?. Vai, että
kiinnostaisko ?. Sehän oli kuin olis sammuttanut tulipaloa bensiinillä. Olin kuulemani mukaan ollut
kauppakoulun paras keskiarvoltani. Vanhempani hieman protestoivat, olivathan he odottaneet
lisärahan tuojaa yhteiseen kassaan, leppyivät kuitenkin kuultuaan stipendistä. Joten aloitin syksyllä
1969 kauppaopiston. Sekin meni hienosti opiskelun suhteen, koulutoverit hieman ihmettelivät
puhumattomuuttani ja tuskallisen sietämätöntä ujouttani. En juurikaan maalaispoikana uskaltanut
aloittaa keskustelua kaupunkilaisiksi luulemieni tyttösten kanssa. hyvin sujuneen kauppaopiston
jälkeen seurasi asevelvollisuus, jonka Parolannummella "keisarillisissa" Panssarijoukoissa, joista
minut passitettiin siviiliin reservin kersanttina. Armeija-aikana suoritin kohtalaisin arvosanoin
siihen astisen elämäni koulun, Panssarikoulun, jonka aikana pääsin tutustumaan Puolustusvoimien
tietokonekeskukseen. Siellä ilmeisesti sainkin kipinän tietojenkäsittelyyn siis ATK:hon. Siviiliin
päästyäni hakeuduinkin Helsinkiin osuustoimintaliikkeen tietokonekeskukseen jossa pohjalta
aloittaen päädyin usean koulutusjakson jälkeen systeemisuunnittelijaksi samaan firmaan, sieltä
löytyi myös tuleva vaimoni. Kauan sitä onnea ei kestänyt vaan jatkuvien riitojen ja kovan
työpaineen johdosta erosimme 5 vuoden liiton jälkeen, eron jälkeen päänsärkykohtaukseni
pahenivat todella rajuiksi. 25.10.1981 minut löydettiin tajuttomana kotipihastani ja toimitettiin
sairaalaan jossa todettiin verinen selkäydinneste joka viittasi aivoverenvuotoon, leikkaus jossa
todettiin oikean puolen aivolohkossa valtimopullistuma ns. aneurusma josta luultavimmatusti
päänsärkykohtauksenikin oli aiheutuneet. Näissä sairaalatapahtumissa olen täysin
hoitohenkilökunnan kertomusten varassa, itse en niistä muista yhtään mitään.
Näin päättyi syntymän jälkeen muotoutunut persoonallisuuteni, sillä toivuttuani leikkauksen
jälkeisestä harhaluulojen maailmasta. Kerron niistä aeuraavan todellisuuden alussa.
SePelin ilmiötuotos osa 2
29.10.1981 tehdyn aivoleikkauksen komplikaationa vasen puoleni halvaantui 3 päivän kuluessa

3. leikkauksesta. Minulla oli varattuna lähtö Italian lomamatkalle juuri samana päivänä kun minut
löydettiin asuintaloni edestä tajuttomana, Jotenkin leikkauksen jälkeisessä toipumisessa sain
sekaiseen päähäni uskomuksen, että olen Italiassa eikä vähiten sen vuoksi, että vanhahkossa
sairaalassa jossa leikkaus tehtiin oli italialaistyyppiset holvikaaret, joten kuvittelin todella olevani
Italiassa. Henkilökunnalle muistan ihmetelleeni heidän hyvää Suomenkielen taitoaan, olivathan he
Italialaisia harhojeni mukaan. Niitä harhoja ei poistanut edes se, että lähes kaikki työkaverini
pistähtivät luonani sairalassa moikkaamassa ruokatunnillaan. Ihmettelin vain kuinka hemmetissä he
ehtivät käydä autoillaan tunnissa edestakaisen lenkin. Lähiomaisenikin isä ja äiti sisareni kanssa
käväisivät useammankin kerran,eikä sekään tuonut minua ”takaisin Suomeen”. Olin edelleen
Roomassa ja ihmettelin miksi minut on tuotu tänne Italiaan jotain pääleikkausta varten. Tämän
Italiaharhan vallassa olinkin koko sairaalassa olo ajan lokakuun lopusta helmikuun alkuun.
Tarkan muutoksen muistan tulleen eräänä äitini käynnin jälkeisen päivän iltana jolloin lääkäri tuli
sanomaan, että teidät siirretäänkin huomisaamuna ambulanssilla Espooseen lähisairaalaan, joka
oli vain kilometrin päässä kotoani. Se tieto sytytti ikään kuin lampun harhaluulojen pimeyteen.
Jossain vaiheessa lääkäri oli äidilleni sanonut, että ellei -ihmettä tapahdu, niin poikanne jää
kasviksi. Saman käynnin yhteydessä äidilläni oli ollut mukanaan lapsuuden kotijärveni ahvenista
tehty kalakukko, jota olin innolla syönyt. Seuraavan käynnin yhteydessä lääkäri oli tullut jo
käytävällä vastaan ja sanonut äidilleni – rouva nyt se ihme on tapahtunut, te saitte viime yönä 30
vuotiaan pojan, kyllä hän tästä selviää, mutta pitkä on tie edessään, saatiin kuitenkin ”järjen valo”
päähän loistamaan. Kaikki loppu on nyt omassa toimivassa kädessä. Itse en tiennyt noista
tapahtumista mitään olin vain harhojeni vallassa.
Osa 2 Kuntoutuksen aloitus ts. palaaminen elämään
Siirto lähisairaalaan, jossa aloitettiin fyysinen kuntoutus. Päivittäisen fysioterapian avulla
jalkaani alettiin saada liikettä ja pääsin aloittamaan kävelyharjoitukset 09.02.1982. tuota ennen olin
liikkunut pyörätuolilla jolla liikkuessani esim sairaalan kahviossa tunsin itseni todella luuseriksi,
hävettikin hemmetisti tuntiessani olevani surkea luuseri. Kävelyharjoituksissani olin sairaalan
käytävällä horjahtanut hihkaistessani hoitajalle -hoitaja hei katso minä kävelen. Vierelläni sattui
tuolloin olemaan pieni laihan hintelä vanhahko mies, jota olin tarrannut olkapäästä kiinni estääkseni
kaatumiseni, no nurin kumminkin mentiin molemmat. Kävelyharjoituksia kuitenkin lisättiin
kaatumisesta huolimatta siinä määrin, että pääsin omin jaloin kävellen pois sairaalasta kotiin
odottamaan Käpylän kuntoutuslaitokseen pääsemistä.
Kuukauden verran kotona odoteltuani tuli kutsu laitokseen johon minulle oli varattu 3 kuukauden
kuntoutusjakso. Päivittäisten joskus melko raskaidenkin harjoitusten avulla opin melko hyväksi
kepittäjäksi, kepin avulla kävelijäksi. Kotiuduttuani pääsin muutaman kuukauden odottelun jälkeen
kuntoutusjaksolle Siuntion kylpylään jossa kuntoni edelleen hieman nousi, kävely alkoi
onnistumaan sisällä jo ilman keppiä. Hoitojakson päätyttyä palasin kotiin odottelemaan mitä
viranomaiset kohdallani suunnittelisivat. Kun mitään ei kuulunut siirryin omatoimiseksi
kuntoutujaksi ilmoittautumalla kotikaupunkini liikuntaviraston järjestämään erityisryhmien
jumppaan paikallisrlle uimahallille 2 kertaa viikossa, jossa käyn edelleenkin joten se on osa
nykytodellisuutta pyöräilyn ohella.
Nykytodellisuuteen kuuluvat myös nämä lukio-opinnot, tarkoitus oli saada valkolakki, mutta
sydämen eteisvärinä eli flimmeri äityi niin pahaksi, että jouduin lääkärin kehoituksesta
keskeyttämään kirjoitukset ja tyytymään opiskeluun tietojen ja taitojen lisäämiseksi. Tyytyväinen
olen sydänoireiden hävittyä lähes tyystin.
Yritän ympätä videon SATULASTA KATSOEN saman palveluntuottajan kautta kuin tämän pdf-
tiedostonkin