Artikkelissa tarkastellaan Suomen työttömyysongelmaa alueellisesta näkökulmasta. Tarkastelu perustuu lähinnä työvoimapiirittäiselle aluejaolle . Alue-erojen kasvu tuleekin selkeästi esille tarkasteltaessa nimenomaan työmarkkinoita. Työttömyys on pysynyt korkealla tasolla Itä- ja Pohjois-Suomessa. Työttömyyden alue-erojen kärjistyminen on myös vilkastuttanut muuttoliikettä Etelä-Suomeen. Seurauksena tästä on ollut kehitysmahdollisuuksien näivettyminen laajojen muuttovirtojen lähtöalueilla ja toisaalta asunto-ongelma ruuhkautuvissa kasvukeskuksissa.
SAK:n julkaisusarja
Ekonomistit esittävät kansainvälisiä vertailuja siitä, voidaanko teollisuusmaiden välisiä työttömyyseroja selittää työmarkkinoiden jäykkyyksillä. Peter J. Boldt ja Pekka Laine.
Raportissa tarkastellaan työllisyyteen vaikuttavia tekijöitä sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa vuosina 1960–1996. Tavoitteena on luonnehtia ennen kaikkea tehdyn työajan ja työllisyyden välistä yhteyttä. Tulosten mukaan tuotannon muutos on keskeinen työllisyyden selittäjä. Tämä käy selvästi ilmi sekä koko kansantalouden tasolla että teollisuudessa. Koko kansantalouden tasolla tuotannon muutoksella näyttäisi
lisäksi ole-van hieman suurempi vaikutus työllisyyteen kuin teollisuudessa.
Tutkimuksen perustavoitteena on verrata suomalaisen palkansaajan palkkatasoa eri näkökulmista lähinnä eri EU-maissa työskentelevien palkansaajien palkkoihin. Tiedon lähteenä on EU:n tulo- ja elinolotutkimuksen aineisto eli ns. EU-SILC -aineisto. Suurin osa vertailuista on tehty kokoaikaisille palkansaajille. Tuoreimmat tiedot ovat vuodelta 2011.
Nykyisten EU-maiden joukossa Suomen kokoaikaisten palkansaajien keskimääräi-nen palkkataso, 3132 euroa kuukaudessa vuonna 2011, on EU-keskitasoa korkeampi. Palkkataso on Suomea korkeampi esimerkiksi Tanskassa ja Alankomaissa. Myös Ruot-sissa palkkataso on hieman Suomea korkeampi, mutta ero on hyvin pieni. Saksassa palkat ovat jonkin verran Suomea matalampia. Hintatasoerojen huomioon ottaminen muuttaa Suomen ja Ruotsin sekä Suomen ja Saksan välisen järjestyksen.
Suomessa palkkojen hajonta on vertailumaiden joukossa neljänneksi pienintä. Vähäisintä se on Tanskassa. Baltian maat ja Saksa ovat maita, joissa korkeiden ja matalien palkkojen väliset erot ovat suuria. Näitä maita yhdistää se, että palkoista sovitaan varsin hajautetusti. Toisaalta pienen palkkahajonnan omaavissa maissa, kuten Pohjoismaissa, palkkasopimukset tehdään koordinoidusti.
Suomi on maa, jossa matalapalkkaisuutta on suhteellisen vähän. Määriteltäessä matalapalkkatyö työksi, josta saatava palkka on 2/3-osaa mediaanipalkasta, matalapalkkaisuuden rajaksi tulee Suomessa noin 1900 euroa. Heitä oli kokoaikaisista työn-tekijöistä vuonna 2011 noin 15 prosenttia. Esimerkiksi Saksassa matalapalkkatöissä oli selvästi enemmän työntekijöitä, 23 prosenttia kokoaikaisista työntekijöistä.
Sukupuolten välisessä palkkaerovertailussa Suomi kuuluu suhteellista palkkaeroa mittarina käytettäessä vertailumaiden puoliväliin. Suhteellinen palkkaero naisten ja miesten välillä vaihtelee runsaan 70 ja 90 prosentin välillä. Suomessa se oli vuonna 2011 84 prosenttia.
Suomessa korkeasti koulutettujen palkat ovat suhteellisen matalia ja vähemmän koulutusta saaneiden palkat suhteellisen korkeita. Toisaalta esimerkiksi Ruotsi on maa, jossa vähemmän koulutusta saaneiden palkat ovat korkeampia kuin Suomessa.
Palkat eivät välttämättä nouse iän myötä. Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Saksassa keski-ikäiset ovat parhaiten ansaitseva ikäryhmä. Suomessa ja Norjassakin vanhin ikäryhmä ansaitsee vain vähän enemmän kuin keski-ikäiset. Virossa nuoret ansaitsevat yli 54-vuotiaita enemmän.
Talouskriisivuosien erityispiirre on ollut se, että joissain maissa nimellispalkat ovat laskeneet. Selvintä lasku on ollut Kreikassa, mutta keskimääräinen palkkataso on laskenut myös Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa.
Raportti tarkastelee asuntomarkkinoiden toimintaa ja alueellisten työmarkkinoiden sopeutumista lähinnä viime aikaisen taloustieteellisen kirjallisuuden pohjalta. Tarkastelun
näkökulmana on Suomen asuntomarkkinoiden kehitysnäkymät 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
SAK:n julkaisusarja
Ekonomistit esittävät kansainvälisiä vertailuja siitä, voidaanko teollisuusmaiden välisiä työttömyyseroja selittää työmarkkinoiden jäykkyyksillä. Peter J. Boldt ja Pekka Laine.
Raportissa tarkastellaan työllisyyteen vaikuttavia tekijöitä sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa vuosina 1960–1996. Tavoitteena on luonnehtia ennen kaikkea tehdyn työajan ja työllisyyden välistä yhteyttä. Tulosten mukaan tuotannon muutos on keskeinen työllisyyden selittäjä. Tämä käy selvästi ilmi sekä koko kansantalouden tasolla että teollisuudessa. Koko kansantalouden tasolla tuotannon muutoksella näyttäisi
lisäksi ole-van hieman suurempi vaikutus työllisyyteen kuin teollisuudessa.
Tutkimuksen perustavoitteena on verrata suomalaisen palkansaajan palkkatasoa eri näkökulmista lähinnä eri EU-maissa työskentelevien palkansaajien palkkoihin. Tiedon lähteenä on EU:n tulo- ja elinolotutkimuksen aineisto eli ns. EU-SILC -aineisto. Suurin osa vertailuista on tehty kokoaikaisille palkansaajille. Tuoreimmat tiedot ovat vuodelta 2011.
Nykyisten EU-maiden joukossa Suomen kokoaikaisten palkansaajien keskimääräi-nen palkkataso, 3132 euroa kuukaudessa vuonna 2011, on EU-keskitasoa korkeampi. Palkkataso on Suomea korkeampi esimerkiksi Tanskassa ja Alankomaissa. Myös Ruot-sissa palkkataso on hieman Suomea korkeampi, mutta ero on hyvin pieni. Saksassa palkat ovat jonkin verran Suomea matalampia. Hintatasoerojen huomioon ottaminen muuttaa Suomen ja Ruotsin sekä Suomen ja Saksan välisen järjestyksen.
Suomessa palkkojen hajonta on vertailumaiden joukossa neljänneksi pienintä. Vähäisintä se on Tanskassa. Baltian maat ja Saksa ovat maita, joissa korkeiden ja matalien palkkojen väliset erot ovat suuria. Näitä maita yhdistää se, että palkoista sovitaan varsin hajautetusti. Toisaalta pienen palkkahajonnan omaavissa maissa, kuten Pohjoismaissa, palkkasopimukset tehdään koordinoidusti.
Suomi on maa, jossa matalapalkkaisuutta on suhteellisen vähän. Määriteltäessä matalapalkkatyö työksi, josta saatava palkka on 2/3-osaa mediaanipalkasta, matalapalkkaisuuden rajaksi tulee Suomessa noin 1900 euroa. Heitä oli kokoaikaisista työn-tekijöistä vuonna 2011 noin 15 prosenttia. Esimerkiksi Saksassa matalapalkkatöissä oli selvästi enemmän työntekijöitä, 23 prosenttia kokoaikaisista työntekijöistä.
Sukupuolten välisessä palkkaerovertailussa Suomi kuuluu suhteellista palkkaeroa mittarina käytettäessä vertailumaiden puoliväliin. Suhteellinen palkkaero naisten ja miesten välillä vaihtelee runsaan 70 ja 90 prosentin välillä. Suomessa se oli vuonna 2011 84 prosenttia.
Suomessa korkeasti koulutettujen palkat ovat suhteellisen matalia ja vähemmän koulutusta saaneiden palkat suhteellisen korkeita. Toisaalta esimerkiksi Ruotsi on maa, jossa vähemmän koulutusta saaneiden palkat ovat korkeampia kuin Suomessa.
Palkat eivät välttämättä nouse iän myötä. Isossa-Britanniassa, Tanskassa ja Saksassa keski-ikäiset ovat parhaiten ansaitseva ikäryhmä. Suomessa ja Norjassakin vanhin ikäryhmä ansaitsee vain vähän enemmän kuin keski-ikäiset. Virossa nuoret ansaitsevat yli 54-vuotiaita enemmän.
Talouskriisivuosien erityispiirre on ollut se, että joissain maissa nimellispalkat ovat laskeneet. Selvintä lasku on ollut Kreikassa, mutta keskimääräinen palkkataso on laskenut myös Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa.
Raportti tarkastelee asuntomarkkinoiden toimintaa ja alueellisten työmarkkinoiden sopeutumista lähinnä viime aikaisen taloustieteellisen kirjallisuuden pohjalta. Tarkastelun
näkökulmana on Suomen asuntomarkkinoiden kehitysnäkymät 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
100-vuotiaan itsenäisyytensä aikana Suomi on kehittynyt maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollistumisen kautta palveluvaltaiseksi ja kansainvälistyneeksi taloudeksi, jossa työssäkäyvistä 6/7 on palkansaajia ja elintaso on 15 kertaa korkeampi. Nousu ei ole kuitenkaan sujunut tasaisesti ilman muutoksia, käänteitä ja notkahduksia. Viimeisimmät suuret murroskohdat ovat olleet 1990-luvun Suuri Lama ja 2000-luvun finanssikriisiä seurannut Suuri Taantuma. Niillä on ollut monenlaisia vaikutuksia palkansaajiin ja kaikkiin kansalaisiin.
Tutkimuksessa tehdään eurooppalaista palkkavertailua hyödyntämällä Eurostatin EU-SILC -aineistoa. Tutkimus toimii osaltaan jatkona Kangasniemen, Yanarin ja Sauramon (2014) raportille Suomalainen palkkataso EU-vertailussa. Tutkimuksen pääpaino on valikoitujen ammattien palkkojen kansainvälisessä vertailussa. Tulosten perusteella ammattikohtaisten palkkavertailujen maiden suuruusjärjestys noudattaa melko pitkälti samaa järjestystä kuin tarkastellessa kaikkia palkansaajia. Kansainvälisten palkkaerojen suuruus ja palkkojen suhde oman maan keskipalkkaan sisältävät kuitenkin jonkin verran ammatti- ja maakohtaista vaihtelua. Myös valikoitujen ammattien palkkojen kehitys vuosina 2008–2012 poikkeaa maittain.
Raportissa tarkastellaan funktionaalisen tulonjaon ja työttömyyden välistä riippuvuutta kiinnittämällä
erityishuomio ajanjaksoon 1990–2003. On luontevaa olettaa joukkotyöttömyyden vaikuttaneen oleellisesti palkkavaatimuksiin ja siksi myös funktionaaliseen tulonjakoon.
Suomalaisessa keskustelussa joukkotyöttömyyteen liittynyttä palkkamalttia onkin pidetty yhtenä syynä palkkojen kansantulo-osuuden laskuun. Raportissa tarkastellaan työvoimakustannusten kehitystä ja erityisesti palkkakehityksen maltillisuutta ajanjaksolla 1990–2003 ottamalla vertailukohdaksi ajanjakson 1962–2003 keskimääräinen kehitys. Ekonometrinen analyysi perustuu palkkakäyrän ja dynaamisen palkkayhtälön estimoimiseen. Tarkastelujen keskeisin tulos on se, että joukkotyöttömyys on vaikuttanut oleellisesti funktionaaliseen tulonjakoon. Se on pitänyt palkkojen kansantulo-osuuden alhaisena. Työttö-
myys on myös ollut tärkein syy siihen, ettei palkkakehitys ole ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana sopusoinnussa minkään suomalaisessa tulopoliittisessa keskustelussa esillä
olleen palkkanormin kanssa. Palkankorotukset ovat olleet palkkanormien mukaisia korotuksia maltillisempia. Estimointitulosten perusteella suomalaiselle ay-liikkeelle riittää nykyisellä työttömyyden tasolla palkkojen kansantulo-osuuden säilyttäminen nykytasolla. Toisaalta jos työttömyys tulevaisuudessa alenee, voidaan odottaa palkkojen kansantulo-osuuden kasvavan.
SAK tilasi Mikko Kesä Oy:ltä keikkatyöntekijöiden toimeentulon ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen haasteita käsittelevän tapaustutkimuksen. Tutkimus on osa SAK:n työttömyysturvan uudistamishanketta ja tulevaisuuden ilmiöitä luotaavaa Mahdollisuuksien aika -hanketta.
Keikkatyöntekijöiden toimeentuloa koskevaan tapaustutkimukseen haastateltiin 11 satunnaisesti valikoitunutta henkilöä. Haastattelut toteutettiin henkilökohtaisina laadullisina teemahaastatteluina. Tutkijana toimi Mikko Kesä ja avustavana tutkijana Pekka Ylikojola.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen (ja Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen) tutkijat ovat jo 30 vuoden ajan olleet aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Perinnettä pidetään yllä myös uusilla foorumeilla. Tähän julkaisuun on koottu Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoiden kolumneja, jotka on
julkaistu vuosina 1998–2001 laitoksen omilla kotisivuilla (osoitteessa www.labour.fi). Vaikka osa tässä julkaistuista nettikolumneista on vahvasti kirjoittamisajankohtaansa
sidottuja, niillä voi olla kiinnostavuutta jälkeenpäinkin ajankohdan keskusteluilmapiirin kuvaajina. Kaikki kolumnit heijastavat vain kirjoittajansa henkilökohtaisia näkemyksiä, eivätkä ne ole laitoksen virallisia kannanottoja. Kokoamalla kirjoitukset perinteisen julkaisun muotoon on haluttu tehdä
kotisivujemme kolumnipalstaa tunnetuksi sellaisillekin lukijoille, jotka eivät vielä ole löytäneet sinne tietään Internetin kautta. Näin toivomme saavamme kolumneille jatkossa uusia lukijoita.
Työmarkkinoiden ja hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta työssäkäyvien köyhyys on ongelmallista. Tutkimuksessa selvitetään työtätekevien köyhyyden kehitystä vuosina 1990–2010. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten köyhyyden kuva muuttuu eri mittareilla, mitkä ovat köyhyyden taustatekijät eri väestöryhmissä ja millaista on köyhien tuloliikkuvuus. Tarkastelun kohteena on henkilö, mutta kotitalouden koko ja rakenne huomioidaan ekvivalenttien tulojen avulla. Tarkastelussa kotitalouden yhteenlasketut käytettävissä olevat tulot jaetaan muunnellulla OECD-skaalatekijällä. Aineistona käytetään Tilastokeskuksen tulonjakotilaston palveluaineistoa vuosilta 1990–2010.
Käytettyjen mittareiden mukaan työssäkäyvien köyhyysaste on pysynyt maltillisella tasolla. Köyhyysaste kasvoi 1990-luvun alun laman jälkeen, ja 2000-luvulla köyhyysaste pysyi tasaisena. Köyhyyden syvyys köyhyyskuilulla mitaten väheni hitaasti 1990-luvun alun laman jälkeen. Huolimatta alhaisena pysyneestä köyhyysasteesta riskiryhmien köyhyyden todennäköisyys kasvoi selvästi. Tarkasteluajanjaksolla nuorten 18-24 -vuotiaiden köyhyyden todennäköisyys kasvoi eniten. Kotitalouskohtaisesti työntekijöiden toimeentulo edellyttää aiempaa useammin kahta ansaitsijaa. Yksinhuoltajataloudet ovat tulosten mukaan heikoimmassa asemassa. Työmarkkinaongelmien kasaantuminen samaan kotitalouteen kasvatti köyhyysriskiä. Huolimatta riskiryhmien köyhyystodennäköisyyksien kasvusta köyhyyaste on pysynyt alhaisena. Tulosten mukaan tulonsiirroilla on merkittävästi onnistuttu vähentämään työssäkäyvien köyhyyttä.
100-vuotiaan itsenäisyytensä aikana Suomi on kehittynyt maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollistumisen kautta palveluvaltaiseksi ja kansainvälistyneeksi taloudeksi, jossa työssäkäyvistä 6/7 on palkansaajia ja elintaso on 15 kertaa korkeampi. Nousu ei ole kuitenkaan sujunut tasaisesti ilman muutoksia, käänteitä ja notkahduksia. Viimeisimmät suuret murroskohdat ovat olleet 1990-luvun Suuri Lama ja 2000-luvun finanssikriisiä seurannut Suuri Taantuma. Niillä on ollut monenlaisia vaikutuksia palkansaajiin ja kaikkiin kansalaisiin.
Tutkimuksessa tehdään eurooppalaista palkkavertailua hyödyntämällä Eurostatin EU-SILC -aineistoa. Tutkimus toimii osaltaan jatkona Kangasniemen, Yanarin ja Sauramon (2014) raportille Suomalainen palkkataso EU-vertailussa. Tutkimuksen pääpaino on valikoitujen ammattien palkkojen kansainvälisessä vertailussa. Tulosten perusteella ammattikohtaisten palkkavertailujen maiden suuruusjärjestys noudattaa melko pitkälti samaa järjestystä kuin tarkastellessa kaikkia palkansaajia. Kansainvälisten palkkaerojen suuruus ja palkkojen suhde oman maan keskipalkkaan sisältävät kuitenkin jonkin verran ammatti- ja maakohtaista vaihtelua. Myös valikoitujen ammattien palkkojen kehitys vuosina 2008–2012 poikkeaa maittain.
Raportissa tarkastellaan funktionaalisen tulonjaon ja työttömyyden välistä riippuvuutta kiinnittämällä
erityishuomio ajanjaksoon 1990–2003. On luontevaa olettaa joukkotyöttömyyden vaikuttaneen oleellisesti palkkavaatimuksiin ja siksi myös funktionaaliseen tulonjakoon.
Suomalaisessa keskustelussa joukkotyöttömyyteen liittynyttä palkkamalttia onkin pidetty yhtenä syynä palkkojen kansantulo-osuuden laskuun. Raportissa tarkastellaan työvoimakustannusten kehitystä ja erityisesti palkkakehityksen maltillisuutta ajanjaksolla 1990–2003 ottamalla vertailukohdaksi ajanjakson 1962–2003 keskimääräinen kehitys. Ekonometrinen analyysi perustuu palkkakäyrän ja dynaamisen palkkayhtälön estimoimiseen. Tarkastelujen keskeisin tulos on se, että joukkotyöttömyys on vaikuttanut oleellisesti funktionaaliseen tulonjakoon. Se on pitänyt palkkojen kansantulo-osuuden alhaisena. Työttö-
myys on myös ollut tärkein syy siihen, ettei palkkakehitys ole ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana sopusoinnussa minkään suomalaisessa tulopoliittisessa keskustelussa esillä
olleen palkkanormin kanssa. Palkankorotukset ovat olleet palkkanormien mukaisia korotuksia maltillisempia. Estimointitulosten perusteella suomalaiselle ay-liikkeelle riittää nykyisellä työttömyyden tasolla palkkojen kansantulo-osuuden säilyttäminen nykytasolla. Toisaalta jos työttömyys tulevaisuudessa alenee, voidaan odottaa palkkojen kansantulo-osuuden kasvavan.
SAK tilasi Mikko Kesä Oy:ltä keikkatyöntekijöiden toimeentulon ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen haasteita käsittelevän tapaustutkimuksen. Tutkimus on osa SAK:n työttömyysturvan uudistamishanketta ja tulevaisuuden ilmiöitä luotaavaa Mahdollisuuksien aika -hanketta.
Keikkatyöntekijöiden toimeentuloa koskevaan tapaustutkimukseen haastateltiin 11 satunnaisesti valikoitunutta henkilöä. Haastattelut toteutettiin henkilökohtaisina laadullisina teemahaastatteluina. Tutkijana toimi Mikko Kesä ja avustavana tutkijana Pekka Ylikojola.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen (ja Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen) tutkijat ovat jo 30 vuoden ajan olleet aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Perinnettä pidetään yllä myös uusilla foorumeilla. Tähän julkaisuun on koottu Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkijoiden kolumneja, jotka on
julkaistu vuosina 1998–2001 laitoksen omilla kotisivuilla (osoitteessa www.labour.fi). Vaikka osa tässä julkaistuista nettikolumneista on vahvasti kirjoittamisajankohtaansa
sidottuja, niillä voi olla kiinnostavuutta jälkeenpäinkin ajankohdan keskusteluilmapiirin kuvaajina. Kaikki kolumnit heijastavat vain kirjoittajansa henkilökohtaisia näkemyksiä, eivätkä ne ole laitoksen virallisia kannanottoja. Kokoamalla kirjoitukset perinteisen julkaisun muotoon on haluttu tehdä
kotisivujemme kolumnipalstaa tunnetuksi sellaisillekin lukijoille, jotka eivät vielä ole löytäneet sinne tietään Internetin kautta. Näin toivomme saavamme kolumneille jatkossa uusia lukijoita.
Työmarkkinoiden ja hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta työssäkäyvien köyhyys on ongelmallista. Tutkimuksessa selvitetään työtätekevien köyhyyden kehitystä vuosina 1990–2010. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten köyhyyden kuva muuttuu eri mittareilla, mitkä ovat köyhyyden taustatekijät eri väestöryhmissä ja millaista on köyhien tuloliikkuvuus. Tarkastelun kohteena on henkilö, mutta kotitalouden koko ja rakenne huomioidaan ekvivalenttien tulojen avulla. Tarkastelussa kotitalouden yhteenlasketut käytettävissä olevat tulot jaetaan muunnellulla OECD-skaalatekijällä. Aineistona käytetään Tilastokeskuksen tulonjakotilaston palveluaineistoa vuosilta 1990–2010.
Käytettyjen mittareiden mukaan työssäkäyvien köyhyysaste on pysynyt maltillisella tasolla. Köyhyysaste kasvoi 1990-luvun alun laman jälkeen, ja 2000-luvulla köyhyysaste pysyi tasaisena. Köyhyyden syvyys köyhyyskuilulla mitaten väheni hitaasti 1990-luvun alun laman jälkeen. Huolimatta alhaisena pysyneestä köyhyysasteesta riskiryhmien köyhyyden todennäköisyys kasvoi selvästi. Tarkasteluajanjaksolla nuorten 18-24 -vuotiaiden köyhyyden todennäköisyys kasvoi eniten. Kotitalouskohtaisesti työntekijöiden toimeentulo edellyttää aiempaa useammin kahta ansaitsijaa. Yksinhuoltajataloudet ovat tulosten mukaan heikoimmassa asemassa. Työmarkkinaongelmien kasaantuminen samaan kotitalouteen kasvatti köyhyysriskiä. Huolimatta riskiryhmien köyhyystodennäköisyyksien kasvusta köyhyyaste on pysynyt alhaisena. Tulosten mukaan tulonsiirroilla on merkittävästi onnistuttu vähentämään työssäkäyvien köyhyyttä.
SAK:n kasvu- ja elinkeinopoliittinen puheenvuoro. SAK:n julkaisusarja.
Työelämän laatua ja tuottavuutta on kehitettävä samanaikaisesti. Tuottavuudessa on haettava
kestävää ja pitkän aikavälin kasvua, joka vaatii työelämältä inhimillisyyttä.
Lakkautettujen sellu- ja paperitehtaiden työntekijöiden työurien kehitys Haminassa, Kemijärvellä ja Kajaanissa. SAK:n julkaisusarja.
Mediassa rakennemuutospaikkakunnilla työttömäksi joutuminen on usein nähty inhimillisen tragedian sijaan henkilökohtaisena mahdollisuutena. Onko todellisuus ollut näin ongelmaton?
Selvityksessä keskitytään rakennetyöttömyyden purkamista helpottavien keinojen tarkasteluun ja etsitään siten ratkaisuja työllisyyden parantamiseen. Lisäksi julkaisussa käydään lyhyesti läpi suomalaisen rakennetyöttömyyden historiaa ja sen vähentämiseksi jo kokeiltuja toimenpiteitä.
Rakennemuutos on ollut epäilemättä keskeinen suomalaista yhteiskuntaa luonnehtiva tekijä. Elinkeinorakenteen muuttumiselle on ollut tunnusomaista se, että Suomessa teollistuminen käynnistyi muista Euroopan maista jäljessä, mutta elinkeinorakenteen murros on ollut sitäkin nopeampaa erityisesti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.
Artikkelissa tarkastellaan elinkeinorakenteen muutosta Suomessa. Artikkeli jakaantuu neljään pääosaan. Ensimmäisessä osassa selkeytetään elinkeinorakennetta ja rakennemuutosta kuvaavaa keskeistä käsitteistöä. Samalla esitellään kansantaloustieteen klassikoiden ajatuksia
elinkeinorakenteesta. Toisessa osassa luonnehditaan rakennemuutoksen pitkää linjaa Suomessa karkealla ns. kolmen sektorin viitekehyksellä sekä eritellään elinkeinorakenteen muuttumiseen vaikuttavia kansantalouden perustekijöitä. Kolmannessa osassa esitellään rakennemuutoksen ilmenemistä ja vaikutuksia 1990-luvun syvässä lamassa toimipaikka-aineistoihin perustuvien
tutkimusten näkökulmasta. Taloustieteessä vakiintuneen näkemyksen mukaan rakennemuutos on voimakkainta toimipaikkatasolla nimenomaan syvien taantumien aikana. Artikkeli päättyy yhteenvetoon.
Tutkimusselosteessa analysoidaan 1990-luvulla tapahtunutta voimakasta funktionaalisen tulonjaon muutosta, joka näkyi palkkojen kansantulo-osuuden rajuna laskuna. Voidaanko
alentunutta palkkojen osuutta pitää jonakin uutena normaalina tilana, jonka ylläpitämiseen esimerkiksi tulevien vuosien palkkaratkaisuilla tulisi pyrkiä? Tähän kysymykseen vastaaminen on analyysin keskeisin tavoite.
Selosteessa annettava vastaus on: ei voida. Alhainen palkkojen osuus on osoitus talouden epätasapainosta eikä jostakin uudesta tasapainotilaan rinnastettavasta tilasta, joka tulisi pyrkiä säilyttämään vakaan talouskehityksen saavuttamiseksi. Analyysin perusteella 1990-luvun talouskehitystä muovasikin kaksi oleellista epätasapainottomuutta: poikkeuksellisen
korkea työttömyys ja poikkeuksellisen alhainen palkkojen osuus.
Korkea työttömyys on ollut oleellinen palkkojen osuuden alhaisuutta ylläpitänyt tekijä, koska erityisesti sen takia palkankorotukset verrattuna teknisen edistyksen mahdollistamaan palkankorotusvaraan pysyivät erittäin alhaisina. Koska yritykset eivät siirtäneet alentuneita kustannuksia täysimääräisesti hintoihin vaan paransivat kannattavuuttaan, palkkojen osuus pysyi alhaisena koko 1990-luvun lopun ajan. Vuosituhannen vaihteessa yritysten keskimääräinen kannattavuus oli poikkeuksellisen hyvä. Yritysten kannattavuus ei olekaan lähitulevaisuudessa työllisyyttä parantavan, investointeihin tukeutuvan talouskasvun este.
Analyysi perustuu yksinkertaiseen makromalliin, jonka puitteissa voidaan määritellä normaalia funktionaalista tulonjakoa kuvaava käsite ELIS (equilibrium labour income share). Tarkastelujen perusteella palkkojen osuus on ollut selvästi ELIS-tason alapuolella koko 1990-luvun jälkipuoliskon ajan.
Tässä tutkimuksessa selvitetään asumistuen kohtaantovaikutuksia Turun aluetta koskevan paneeliaineiston avulla. Aineisto koostuu 765 kotitaloudesta, jotka ovat saaneet asumistukea ajanjaksona 2000–2007. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että osa asumistuesta siirtyy vuokriin. Siirtymä on varovasti arvioiden noin 15 prosenttia, jos kohta on hyvin mahdollista, että luku on jopa 25 prosenttia. Tuloksemme näyttäisivät oleva sopusoinnussa ulkomaisten tutkimusten kanssa, joissa on myös päädytty verraten korkeisiin siirtymäarvioihin. Jos näin on, on syytä pohtia asumisen tukijärjestelmän muutostarpeita ainakin niin sanottujen omavastuiden osalta.
Ammatillinen järjestäytymisaste on laskenut Suomessa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Samaan aikaan rinnalle on syntynyt ammattiliitoista riippumattomat työttömyyskassat. Työttömyyskassoihin kuuluvien osuus potentiaalisista jäsenistä on kuitenkin pysynyt melko muuttumattomana viimeisen 20 vuoden aikana, ollen noin 85 prosenttia. Toisin sanoen, noin 15 prosenttia työllisistä ei kuulu työttömyyskassaan. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa työttömyyden uhka on todellinen ja koskettaa aiempaa laajempaa joukkoa palkansaajia. Tässä raportissa pyritään selvittämään, mitkä palkansaajaryhmät jättäytyvät vapaaehtoisen ansiosidonnaisen työttömyysvakuutuksen piirin ulkopuolelle.
Tutkimuksessa hyödynnetään Tilastokeskuksen vuoden 2013 Työolotutkimusta, joka on liitetty FLEED (Finnish Longitudinal Employer-Employee Data) aineiston tietoihin henkilön toimintahistoriasta. Empiiristen tulosten mukaan on joukko henkilöitä, jotka hyötyisivät kassajäsenyydestä merkittävästi, mutta jättäytyvät silti jäsenyyden ulkopuolelle. Kassaan kuulumattomat ovat tyypilliseltä profiililtaan nuoria, epätyypillisissä työsuhteissa työskenteleviä ja matalasti koulutettuja miehiä. Näillä palkansaajaryhmillä on selvästi suuri työttömyysriski. Tulosten mukaan työssäoloehdon täyttymättömyydellä ei voida selittää kyseessä olevien palkansaajaryhmien kassajäsenyyden vähäisyyttä. Lisäksi kun otetaan huomioon, että nettokorvausaste on matalapalkkaisilla selvästi parempi korkeapalkkaisiin verrattuna, työttömyyskassan ulkopuolelle jättäytyminen kertoo epärationaalisesta päätöksenteosta.
Jatkotutkimuksena voisi keskittyä kassajärjestelmän ulkopuolelle jättäytyneeseen joukkoon ja tutkia mikä ajaa heidän motiiveitaan olla liittymättä kassaan. Onko kyse budjettirajoitteesta, ideologiasta, välinpitämättömyydestä, ryhmäpaineesta vai kenties tiedon puutteesta?
Alue-erot ovat kasvaneet voimakkaasti Suomessa 1990-luvulla. Raportissa tarkastellaan eräiden julkisten liikelaitosten ja suuryritysten harjoittamaa alueellista ristiinsubventiota,
mikä tasoittaa kustannusten kautta syntyvää alueellista eriarvoisuutta. Kuljetuskustannukset eivät tällöin heijastu täysimääräisesti tariffeihin syrjäseuduilla. Näyttää siltä, että
kiinteiden ja uponneiden kustannusten ollessa merkittäviä alueellista ristiinsubventiota voi esiintyä sääntelemättömässäkin liiketoiminnassa. Alueellisen ristiinsubventoinnin vaikutuksia aluerakenteeseen eritellään Krugmanin ”uuteen talousmaantieteeseen” perustuvan
mallin laajennuksella.
Talous & Yhteiskunta -lehden numero 4/2019 sisältää artikkeleita ja haastattelun, jotka kertovat alueellista keskittymistä käsitelleistä tutkimuksista. Suomen seitsemän suurimman kaupunkiseudun väestö kasvaa nopeimmin, kun taas pienempien kaupunkien ja maaseudun väestöosuus supistuu. Muutos on kuitenkin verrattain hidasta, ja sille on myös vastavoimia.
Talous & Yhteiskunta -lehden numeron 3/2019 teemana on työ ja terveys. Artikkeleissa tarkastellaan Suomen terveydenhuoltojärjestelmän toimivuutta ja pohditaan mitä voitaisiin oppia Ruotsissa jo tehdyistä terveydenhuollon uudistuksista. Muissa artikkeleissa käsitellään terveyskäyttäytymisen ja työmarkkinamenestyksen yhteyttä, työttömien aktivointia, työikäisten eritasoisia terveyspalveluja, työaikajoustojen vaikutusta terveyteen sekä informaatioteknologian ja tekoälyn käyttöä mielenterveyspalvelujen tukena. Haastateltavana on THL:n tutkimusprofessori Unto Häkkinen. Hänen mielestään sote-uudistus on tehtävä, vaikka se vaatiikin vielä monen yksityiskohdan ratkaisemista.
Opiskelijavalinta ylioppilaskirjoitusten nykyarvosanojen perusteella ei ole täysin perusteltua, todetaan Aalto-ylipiston ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen uudessa tutkimuksessa. Ylioppilaskirjoitusten arvosanoilla on pitkän ajan vaikutuksia. Hienojakoisempi arvosteluasteikko tekisi opiskelijavalinnasta nykyistä reilumman.
Esimerkkiperhelaskelmissa tarkastellaan seitsemää kotitaloutta. Laskelmat kuvaavat ansiotulojen, tulonsiirtojen sekä verojen ja veronluonteisten maksujen kehityksen vaikutusta perheiden ostovoimaan. Perheille lasketaan Tilastokeskuksen tietoihin perustuvat perhekohtaiset kulutuskorit, jotka mahdollistavat perhekohtaisten inflaatiovauhtien ja reaalitulokehitysten arvioinnin. Ensi vuonna eläkeläispariskunnan ostovoima kasvaa eniten ja työttömien vähiten. Esimerkkiperhelaskelmia on tehty Palkansaajien tutkimuslaitoksella vuodesta 2009 lähtien.
Palkansaajien tutkimuslaitos ennustaa Suomen talouskasvuksi tänä vuonna 1,3 prosenttia ja ensi vuonna 1,1 prosenttia. Kasvua hidastaa eniten yksityisen kulutuksen kasvun hidastuminen. Toisaalta vienti kasvaa tänä vuonna hieman ennakoitua nopeammin, neljä prosenttia, ja ensi vuonnakin vielä kaksi prosenttia. Tuotannollisten investointien kasvu jatkuu maltillisena, mutta rakentamisen vähentyminen kääntää yksityiset investoinnit kokonaisuutena pieneen laskuun ensi vuonna. Hallituksen vuoteen 2023 mennessä tavoittelemien 75 prosentin työllisyysasteen ja julkisen talouden tasapainon toteutumista on vaikea arvioida, koska nämä tavoitteet on määritelty rakenteellisina ja niiden eri arviointimenetelmät saattavat tuottaa hyvin erilaisia tuloksia.
Suomen palkkataso oli 2015 ylempää eurooppalaista keskitasoa. Suomen suhteellinen asema ei ole juurikaan muuttunut 2010-luvun alun tilanteesta. Hintatason huomioiminen kuitenkin heikentää asemaamme palkkavertailussa. Palkkaerot meillä olivat vertailumaiden pienimpiä ja pysyivät melko samalla tasolla koko tarkastelujakson 2007–2015 ajan. EU-maissa havaittiin erisuuntaista kehitystä palkkaeroissa. Suurin osa palkkojen kokonaisvaihteluista selittyi taustaryhmien sisäisillä palkkaeroilla.
Suomessa toteutettiin vuonna 2005 laaja eläkeuudistus, jossa vanhuuseläkkeen alaikärajaa laskettiin. Tutkimuksessa havaitaan, että ikärajan lasku aikaisti eläkkeelle jäämistä. Kun alaraja laskettiin 65:stä 63:een, myös yleinen eläköitymisikä laski. Taloudellisten kannustimien muutosten vaikutukset eläköitymiseen jäivät paljon heikommiksi alaikärajan muuttamiseen verrattuna. Eläköitymisikään voidaan siis vaikuttaa tehokkaasti ja vähäisin kustannuksin lakisääteistä eläkeikää muuttamalla.
Talous & Yhteiskunta -lehden numeron 2/2019 artikkelit ja haastattelu kertovat tutkimuksista, joita on tehty Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston hankkeessa "Osaavat työntekijät - menestyvät työmarkkinat". Keskeinen kysymys on, miten sopeudutaan teknologisen kehityksen mukanaan tuomaan työn murrokseen.
Tutkimuksessa tarkastellaan ammattirakenteiden polarisaatiota sekä sitä, että mihin supistuvissa ja rutiininomaisissa ammateissa olevat työntekijät päätyvät hyödyntämällä kokonaisaineistoa vuosille 1970-2014. Ammattirakenteiden polarisaatio on jatkunut Suomessa jo vuosikymmeniä. Ammattirakennemuutoksen kehityskulku on pääosin tapahtunut siten, että keskitason tuotanto- ja toimistotyöntekijät ovat nousseet urapolkuja pitkin asiantuntijatöihin. Viimeaikaista palveluammattien osuutta on puolestaan kasvattanut se, että nuoret siirtyvät työmarkkinoille palvelutöihin. Rutiininomaisia ja kognitiivisia taitoja vaativien ammattien työntekijöillä on kuitenkin suurempi todennäköisyys nousta korkeammille palkkaluokille rutiininomaista ja fyysistä työtä tekeviin työntekijöihin verrattuna. Rutiininomaista ja fyysistä työtä tekevät tippuvat puolestaan suuremmalla todennäköisyydellä matalapalkka-aloille, ja heidän ansiotason kehitys on myös heikompaa.
Palkansaajien tutkimuslaitos on alentanut Suomen talouskasvun ennustettaan kuluvalle vuodelle viimesyksyisestä 2,3 prosentista 1,4 prosenttiin. Kansainvälisen talouden näkymien epävarmuus hidastaa Suomen talouskasvua etenkin kuluvana vuonna. Jos pahimmat uhkakuvat jäävät toteutumatta, kasvu piristyy ensi vuonna hivenen 1,5 prosenttiin. Viime vuonna pysähtynyt viennin kasvu elpyy, ja myös yksityisen kulutuksen kasvu tukee talouskasvua. Suomi on sopeutunut ammattirakenteiden murrokseen yleisesti ottaen hyvin, mutta etenkin perusasteen koulutuksen varassa olevien varttuneiden työntekijöiden työllistämiseen voi olla vaikea löytää työkaluja.
The Labour Institute for Economic Research has lowered its forecast of Finland’s economic growth for the current year from last autumn’s 2.4 per cent to 1.4 per cent. Uncertainty in the international economic outlook will slow Finland’s economic growth, particularly this year. If the worst threats do not materialise, growth will pick up slightly next year to 1.5 per cent. Export growth, which came to a halt last year, will recover and growth in private consumption growth will also provide support to economic growth. In general, Finland has adjusted well to occupational restructuring, but it may be difficult to find means to employ older workers who only have basic education.
Palkansaajien tutkimuslaitos on alentanut Suomen talouskasvun ennustettaan kuluvalle vuodelle vii-mesyksyisestä 2,3 prosentista 1,4 prosenttiin. Kansainvälisen talouden näkymien epävarmuus hidastaa Suomen talouskasvua etenkin kuluvana vuonna. Jos pahimmat uhkakuvat jäävät toteutumatta, kasvu piristyy ensi vuonna hivenen 1,5 prosenttiin. Viime vuonna pysähtynyt viennin kasvu elpyy, ja myös yksityisen kulutuksen kasvu tukee talouskasvua. Suomi on sopeutunut ammattirakenteiden murrokseen yleisesti ottaen hyvin, mutta etenkin perusasteen koulutuksen varassa olevien varttuneiden työntekijöiden työllistämiseen voi olla vaikea löytää työkaluja.
Tämä PT Policy Brief tuo esiin havaintoja Suomen tuloerojen kehityksestä 1990-luvun puolivälin jälkeen. Tällä ajanjaksolla tuloerot ovat kasvaneet. Aluksi kasvu oli hyvin nopeaa, kunnes kehitys tasaantui finanssikriisin myötä. Tämä näkyy tarkasteltaessa kehitystä viiden vuoden ajalta lasketuissa keskituloissa. Taloudessa on tuloliikkuvuutta, ts. tulot vaihtelevat vuodesta toiseen. Havaitsemme, että liikkuvuus tuloportaikossa on vähentynyt. Samalla kun tuloerot ovat kääntyneet kasvuun, on tuloverotuksen progressiivisuus alentunut. Valtion tuloveron alennusten ohella tähän on erityisesti tulojakauman huipulla vaikuttanut pääomatulojen voimakas kasvu.
Julkisen budjetin sopeuttamistoimia toteutetaan usein etuuksien indeksileikkauksina tai tuloverojen korotuksina. Näillä toimenpiteillä on tulonjako- ja työllisyysvaikutuksia. Tämä PT Policy Brief esittää SISU-mallilla lasketut vaikutukset käytettävissä oleviin tuloihin tuloluokittain, jos valtion tuloveroasteikkoa korotettaisiin 0,4 prosenttiyksiköllä tai jos kansaneläkeindeksiä leikattaisiin. Molemmissa toimenpiteissä budjetti vahvistuisi 180 miljoonalla eurolla mutta tulonjakovaikutukset ovat huomattavan erilaiset. Oheisen kuvion mukaisesti indeksileikkaukset kohdistuvat voimakkaasti alempiin tulonsaajakymmenyksiin, kun taas tuloveron korotukset kohdistuvat ylempiin kymmenyksiin. Kun huomioidaan muutosten aiheuttamat työllisyysvaikutukset, kokonaiskuva muuttuu vain hieman.
Makeisvero otettiin käyttöön makeisille ja jäätelölle vuoden 2011 alusta. Virallinen perustelu oli kerätä verotuloja, mutta poliittisessa keskustelussa selvä tavoite oli ohjata kulutusta terveellisempään suuntaan. Makeisvero nosti selvästi makeisten kuluttajahintoja, mutta se ei vaikuttanut makeisten kysyntään. Toisaalta vuonna 2014 virvoitusjuomavero nousi sokerillisille juomille, mutta sokerittomat juomat jäivät alemmalle verotasolle. Tämä muutos alensi sokerillisten juomien kulutusta ja ohjasi kulutusta sokerittomiin juomiin. Onnistunut terveellisiin tuotteisiin ohjailu näyttääkin vaativan riittävän läheisen terveellisempien tuotteiden ryhmän olemassaolon.
Talous & Yhteiskunta-lehden "Suuren vaalinumeron" 1/2019 jutut käsittelevät aiheita, jotka voivat nousta esille kevään vaalikeskusteluissa. Pääpaino on ilmastonmuutoksessa: haastateltavana on Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas, ja kahdessa eri artikkelissa pohditaan metsien hiilinielujen ja yhdyskuntarakenteen merkitystä pyrittäessä hillitsemään ilmaston lämpenemistä. Muut artikkelit käsittelevät tuloerojen kasvua, sotea, eläkkeiden riittävyyttä, maahanmuuttajien työllistymistä, EMUn uudistamista, eurooppalaista palkkavertailua ja kestävyysvajeen sopimattomuutta talouspolitiikan suunnitteluun.
Raportissa tehdään laskelmia korkeakouluopiskelijoille suunnatun opintotuen tulorajojen muutosten vaikutuksista. Opintotuen tulorajojen tavoite on, että suurituloisille opiskelijoille ei makseta opintotukea. Samalla nykyiset tulorajat kuitenkin estävät opiskelijoita tienaamasta niin paljon kuin he haluaisivat. Laskelmissa hyödynnetään simulaatiomallia, jonka avulla voidaan arvioida miten opiskelijoiden tulojakauma muuttuisi eri vaihtoehtoisissa opintotuen tulorajojen muutoksissa. Tulosten mukaan nykyisiä tulorajaoja voisi nostaa esimerkiksi 50 prosentilla, jolloin yhdeksän kuukauden ajan opintotukea nostavan opiskelijan vuosituloraja olisi 18 000 euroa nykyisen noin 12 000 euron sijaan. Laskelmien mukaan tällöin päästäisiin opintotuen nykyisten tulorajojen haitallisista tulovaikutuksista laajasti ottaen eroon, koska vain harva opiskelija tienaisi tätä tulorajaa enempää. Ottaen huomioon verotulot ja tulonsiirrot tämä vaihtoehto lisäisi julkisyhteisöjen nettotuloja arviolta 5,9 miljoonaa euroa vuodessa.
Tässä tutkimuksessa tutkitaan diskreettien valintajoukkojen vaikutusta palkansaajien työn tarjonnan reagoimiseen tuloveroihin. Artikkelin empiirisessä osiossa hyödynnetään opintotuen tulorajojen aiheuttamaa tuloveroissa tapahtuvaa äkillistä nousua, ja reformia, jossa tulorajoja nostettiin. Tulosten mukaan vuoden 2008 reformi, jossa tulorajaa nostettiin 9 opintotukikuukautta nostaneille 9000 eurosta 12000 euroon, aiheutti merkittäviä muutoksia opiskelijoiden tulojakaumassa. Tulojakauma siirtyi korkeammalle tasolle lähtien noin 2000 euron tuloista. Koska opiskelijoiden verojärjestelmässä ei tapahtunut muutoksia näin alhaisella tasolla vuoden 2008 reformissa, eivät työn taloustieteen normaalit mallit pysty selittämään tätä siirtymää. Artikkelissa esitetään empiirisiä lisätuloksia, teoreettisia argumentteja ja simulaatiomalli, jotka kaikki viittaavat siihen, että tuloksen pystyy selittämään diskreettien valintajoukkojen mallilla. Lisäksi artikkelissa esitetään, että verotuksen hyvinvointitappiot voivat olla suuremmat kuin empiirisesti estimoidut, jos valintajoukot ovat diskreettejä, mutta niiden ajatellaan olevan jatkuvia.
Talous & Yhteiskunta -lehden uuteen numeroon sisältyy artikkeleita veropohjasta ja -vajeesta, liikenteen veroista, naisista tulojakauman huipulla, työllisyyden kasvusta, mikrosimulaatiomalleista ja digitalisaatiosta. Lehdessä on myös Helsingin yliopiston professori Uskali Mäen haastattelu, jossa käsitellään tieteenfilosofista näkökulmaa taloustieteeseen.
Tutkimuksessa rakennettiin uusia makrotaloudellisia malleja PT:n ennustetyötä varten. Malleilla tehtiin ennusteita vuosille 2017 ja 2018. Mallien BKT-ennuste vuodelle 2017 on 3,1 prosenttia (vrt. toteutunut 2,8 prosenttia) ja vuodelle 2018 1,8 prosenttia (vrt. PT:n 11.9 ennuste 2,7 prosenttia).
2. PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS $$ TYÖPAPEREITA
LABOUR INSTITUTE FOR ECONOMIC RESEARCH $$ DISCUSSION PAPERS
164
SUOMEN
TYÖTTÖMYYS
–
ALUEELLINEN
NÄKÖKULMA
Petri Böckerman*
*Tutkimusseloste on artikkeliluonnos Heikki A. Loikkasen ja Juho Saaren toimittamaan teokseen:
“Suomalaisen Sosiaalipolitiikan Alueellinen Rakenne”, joka ilmestyy vuoden 2000 kuluessa.
Palkansaajien tutkimuslaitos, Pitkänsillanranta 3 A, 00530 Helsinki
E-mail: petri.bockerman@labour.fi
Helsinki 2000
6. 5
1. Johdanto
Suomea on repinyt 1990-luvulla epäyhtenäinen aluekehitys. Talouskasvu on ollut ripeää
Etelä-Suomessa ja rannikon kasvukeskuksissa. Laajoilla alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa
elpyminen 1990-luvun alun syvästä lamasta on ollut sitä vastoin takkuista.
Artikkelissa tarkastellaan Suomen työttömyysongelmaa alueellisesta näkökulmasta. Tarkaste-
lu perustuu lähinnä työvoimapiirittäiselle aluejaolle1
. Alue-erojen kasvu tuleekin selkeästi esille
tarkasteltaessa nimenomaan työmarkkinoita. Työttömyys on pysynyt korkealla tasolla Itä- ja
Pohjois-Suomessa. Työttömyyden alue-erojen kärjistyminen on myös vilkastuttanut muuttolii-
kettä Etelä-Suomeen. Seurauksena tästä on ollut kehitysmahdollisuuksien näivettyminen
laajojen muuttovirtojen lähtöalueilla ja toisaalta asunto-ongelma ruuhkautuvissa kasvukeskuk-
sissa.
Ensimmäisessä osassa kartoitetaan lyhyesti taloustieteellisessä kirjallisuudessa annettuja
selityksiä työttömyyden alueellisille eroille sekä pohditaan niiden soveltuvuutta Suomeen.
Toisessa osassa tarkastellaan Suomen alueellisen työttömyyden keskeisimpiä rakenteellisia
piirteitä kuten työttömyyden alue-erojen suuruutta ja ajallista pysyvyyttä sekä talouskasvun
työllistävyyttä, työttömyyden luonnetta ja työmarkkinoiden kohtaantoa alueellisesta näkökul-
masta. Lisäksi tarkastellaan alueellisten työmarkkinoiden sopeutumista muutoksiin työn
kysynnässä. Kolmannessa osassa kartoitetaan työttömyyden alue-erojen kehitystä 1980- ja
1990-luvuilla. Lisäksi pohditaan työttömyyden alue-erojen laajenemiseen 1990-luvulla
johtaneita tärkeimpiä kansantaloudellisia tekijöitä. Neljännessä osassa keskitytään talouspoliit-
tiseen kysymyksenasetteluun, ja kartoitetaan työmarkkinatuen ja aktiivisen työvoimapolitiikan
alueellista rakennetta sekä siinä 1990-luvulla tapahtuneita muutoksia. Viidennessä osassa
tarkastellaan alueellisten työmarkkinoiden lähitulevaisuuden näkymiä Elinkeinoelämän
Tutkimuslaitoksen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen ja Pellervon taloudellisen tutkimuslaitok-
sen yhteistyössä laatiman alue-ennusteen pohjalta.
7. 6
2. Alue-erojen syistä: katsaus kirjallisuuteen
Pulkkinen (1956) selitti työttömyyden alue-eroja “työttömyyden ekologialla”. Näkemyksen
mukaan työttömyyden alue-eroja Suomessa voidaan selittää maantieteellisillä tekijöillä kuten
maankamaran ominaisuuksilla ja vesireittien olemassaololla. Pulkkinen (1956) korosti myös
työttömyyden kausivaihtelua alueellisesta näkökulmasta2
. Syynä tähän on se, että työttömyy-
den kausivaihtelut olivat huomattavasti suurempia maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa.
Työttömyyden kausivaihteluissa on tosin vieläkin mielenkiintoisia alue-eroja.
Modernissa taloustieteellisessä tutkimuksessa on annettu kaksi pääasiallista selitystä työttö-
myyden alue-eroille (Marston 1985, 59–62). Työttömyyden alue-eroja selitetään kansantalou-
den sisäisillä tekijöillä. Näkemyksenä on se, että työttömyyden alue-erot voivat olla joko
epätasapaino- tai tasapainoilmiö (Pehkonen & Tervo 1995a, 1998; Böckerman 1997).
Epätasapainoon perustuvan näkemyksen mukaan työttömyyden alue-erojen perimmäinen syy
on alue-eroja tasapainottavien mekanismien puutteellinen toiminta, joista keskeisimpiä ovat
alueiden välinen muuttoliike sekä reaalipalkkojen jousto3
. Muuttoliike ei tietystikään ole
ongelmaton mekanismi työttömyyden alue-erojen tasoittajana, koska lyhyellä aikavälillä se
johtaa talouden heikkenemiseen muuttovirtojen lähtöalueilla. Seurauksena saattaa olla itse
itseään vahvistava kurjistumiskierre4
. Reaalipalkkojen jouston osalta on syytä mainita Blanch-
flowerin ja Oswaldin (1994) laaja empiirinen tutkimus, jossa estimoitiin ns. palkkakäyriä, jotka
kuvaavat työttömyysasteen ja reaalipalkan välistä epälineaarista yhteyttä paikallisilla työmark-
kinoilla. Näkemyksen mukaan työttömyyden kasvu alueella alentaa reaalipalkkatasoa.
Palkkakäyrä on löydetty myös Suomen aineistolla (Parjanne 1997; Pekkarinen 1998).
Tasapainonäkemyksen mukaan työttömyyden alue-erojen taustalla on se, että alueiden pitkän
aikavälin tasapainotyöttömyysasteet eroavat toisistaan. Vilkas muuttoliike ja reaalipalkkojen
jousto eivät tällöin välttämättä takaa työttömyyden alue-erojen häviämistä edes pitkällä
aikavälillä. Sellaiset tekijät kuin mielyttävämpi asuinympäristö, työttömyyskorvaukset tai
parempi asuntotilanne saavat ihmiset jäämään vaikeille työttömyysalueille.
Sekä epätasapaino- että tasapainolähestymistavan perusteella on kuitenkin vaikeata ymmär-
tää työttömyyden alue-erojen voimakasta kasvua Suomessa 1990-luvulla. Syynä tähän on se,
että tuotannon rajuilla muutoksilla on ollut paljon merkittävämpi välitön vaikutus Suomen
työttömyyden alueelliseen kehitykseen sekä lamassa että elpymisessä. Sekä epätasapaino-
että tasapainolähestymistapa sopivatkin paremmin selittämään työttömyyden alue-erojen
muodostumista pitkällä aikavälillä.
8. 7
0,0
5,0
10,0
15,0
20,0
25,0
30,0
1976
1990
1994
Kokomaa Uusimaa Kainuu
3. Alue-erojen rakenne ja työmarkkinoiden sopeutuminen
Työttömyyden alue-erot ovat kiistatta suuria Suomessa5
. Kuviossa 1 on työttömyysasteen
kehitys koko maassa sekä Uudenmaan ja Kainuun työvoimapiireissä vuosina 1976–1997.
Tunnettu tosiasia on se, että työttömyys on korkealla tasolla Itä- ja Pohjois-Suomessa
verrattuna rannikon kasvukeskuksiin. Työttömyyden alue-erot ovat myös ajallisesti pysyviä,
eivätkä työvoimapiirittäiset työttömyysasteet lähene toisiaan edes useamman vuosikymmenen
aikajänteellä6
(Pehkonen & Tervo 1995; 1998). Yksi työttömyyden alue-erojen pysyvyyteen
vaikuttanut tekijä on alueiden välisen muuttoliikkeen heikkous työttömyyden alue-erojen
tasoittajana (Tervo 1997). Muuttoliike tasoittaa periaatteessa alueiden välisiä työttömyyseroja,
koska muuttoliike suuntautuu korkean työttömyyden alueilta matalan työttömyyden alueille.
Prosessi on kuitenkin hyvin hidas Suomessa, eikä se juurikaan kavenna työttömyyden alue-
eroja. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että työttömyysasteiden ajallinen pysyvyys on huo-
mattavasti heikompaa käytettäessä kunnittaista aineistoa (Pehkonen & Tervo 1995; 1998).
Syynä tähän on se, että pienempien alueyksiköiden välillä muuttoliike on vilkkaampaa kuin
työvoimapiirien välillä, sillä pienemmät alueyksiköt kuten lähikunnat muodostavat luonnollisia
työssäkäyntialueita.
Kuvio 1. Työttömyysaste koko maassa sekä Uudenmaan ja Kainuun työvoimapiireissä
vuosina 1976–1997
Lähde: Tilastokeskus.
9. 8
VAA
TUR
UUD
KAI
MIK
KUO
K-S
P-K
HÄM
OUL
KYM
LAP
0
0,2
0,4
0,6
0,8
1
1,2
5,0 6,0 7,0
suhdannevaihtelu
kausivaihtelu
Kansainvälisissä empiirisissä tutkimuksissa on löydetty kaksi keskeistä säännönmukaisuutta,
jotka niveltävät työttömyyden alue-erojen kehityksen kansantalouden suhdannekiertoon
(Gordon 1985). Ensinnäkin empiiristen tutkimusten mukaan taantumien aikana työttömyyden
absoluuttiset alue-erot kasvavat, ja voimakkaan talouskasvun aikana työttömyyden absoluutti-
silla alue-eroilla on puolestaan taipumus supistua. Toiseksi on päädytty siihen, että taantumien
aikana suhteellisilla työttömyyden alue-eroilla on taipumus kaventua, ja voimakkaan talouskas-
vun aikana suhteelliset alue-erot puolestaan laajenevat. Empiiristen tutkimusten mukaan
nämä kaksi säännönmukaisuutta pätevät myös Suomessa (Okko 1981; Pehkonen & Tervo
1998). Vuosien 1993–1996 kehitys on kuitenkin mielenkiintoinen käytettäessä työvoimapiirit-
täistä aineistoa (Böckerman 1998a, 17–22; Tervo 1998a), sillä kansantalouden elpyessä
1990-luvun alun syvästä lamasta voimakas talouskasvu itse asiassa johti työttömyyden
absoluuttisten alue-erojen laajenemisen, mikä on vastoin aiemmin myös Suomessa toteu-
tunutta säännönmukaisuutta.
Alueellisilla työttömyysasteilla on voimakas taipumus heilahdella samansuuntaisesti eli koko
maan työttömyysasteen aleneminen supistaa tyypillisesti myös kunkin työvoimapiirin työttö-
myysastetta ja päinvastoin (Böckerman 1998b, 20–33). Tulos ei ole yllättävä, koska kaikki
alueet ovat osa samaa kansantaloutta. Käytettäessä työvoimapiirittäistä kokonaistuotantoai-
neistoa vuosilta 1988–1995 huomataan kuitenkin se, että myös tässä suhteessa on mielen-
kiintoisia alue-eroja. Kainuussa tuotannon vaihtelut ovat olleet vähiten yhteisiä Uudenmaan
tuotannon muutosten kanssa (Böckerman 1998b, 10–11). Lisäksi työttömyyden kausi- ja
suhdannevaihtelu on huomattavasti voimakkaampaa Itä- ja Pohjois-Suomessa verrattuna
Etelä-Suomeen7
(Kuvio 2). Syynä tähän piirteeseen on Etelä-Suomen palveluvaltaisempi
tuotantorakenne, joka ei ole luonteeltaan yhtä herkkää kausi- ja suhdannevaihteluille kuin
maatalous- ja teollisuustuotanto8
.
Kuvio 2. Työttömyyden kausi- ja suhdannevaihtelu työvoimapiireittäin
Lähde: Böckerman (1998b, 22–23).
10. 9
Talouskasvun työllistävyydessä on mielenkiintoisia alue-eroja Suomen työvoimapiirien välillä9
.
Tulosten mukaan talouskasvun ja työllisyyden yhteys on vahva myös alueellisella aineistolla
tarkastellen, ja lisäksi kasvun työllistävyys on hieman voimakkaampaa Etelä-Suomessa
verrattuna Itä- ja Pohjois-Suomeen10
(Böckerman 1998b, 8–19; 1998c; Kangasharju &
Pehkonen 1999). Myös tämä piirre liittyy tuotantorakenteen alue-eroihin. Itä- ja Pohjois-
Suomessa kasvun työllistävyys on alhaisemmalla tasolla sen tähden, että siellä palvelujen
osuus on keskimäärin alhaisempi kuin Etelä-Suomessa. Palvelualoilla kasvun työllistävyys on
tunnetusti korkeammalla tasolla kuin teollisuudessa, jossa tuotannon kasvu ei toimialan
pääomavaltaisuuden tähden luo yhtä paljon työpaikkoja kuin palveluissa.
Työttömyyden luonnetta voidaan tarkastella työttömyyteen kohdistuvan tulovirran ja työttö-
myysjaksojen keskimääräisen keston avulla. Työttömyyden keskimääräinen kesto on lyhin Itä-
ja Pohjois-Suomen pahimmilla työttömyysalueilla. Syynä on aktiivinen työvoimapolitiikka, jotka
katkoo pitkittyvät työttömyysjaksot Itä- ja Pohjois-Suomessa (Kuvio 3). Seurauksena on se,
että työttömyyden kestoa olisi syytä mitata toistuvaistyöttömyydellä, jos tavoitteena on
työttömyyden aluetaloudellisen rasituksen arvioiminen11
. Tällöin tarkastellaan sitä, kuinka
monta työttömyysjaksoa työttömälle keskimäärin kasautuu yhden vuoden aikana. Tulosten
mukaan toistuvaistyöttömyys on suurinta Itä- ja Pohjois-Suomessa (Taulukko 1). Kansantalou-
den elpyessä 1990-luvun alun syvästä lamasta vuosina 1993–1996 toistuvaistyöttömyys on
yleistynyt eniten Turun ja Oulun työvoimapiireissä (Böckerman 1998a, 67–69), vaikka näissä
työvoimapiireissä on ollut suotuisa työllisyyskehitys koko maan keskiarvoon verrattuna.
Toistuvaistyöttömyyden yleistyminen ilmentää kansantalouden elpymisen myötä tapahtunutta
työmarkkinoiden polarisoitumista.
11. 10
4 8
5 4
4 7
4 8
5 2
5 0
4 8
4 4
5 3
4 3
4 1
3 2
4 2
3 6
10 20 30 40 50 60
Koko maa
Uudenmaan
Turun
Satakunnan
Hämeen
Kymen
Mikkelin
Vaasan
Keski-Suomen
Kuopion
Pohjois-Karjalan
Kainuun
Oulun
Lapin
Kuvio 3. Työttömyyden keskimääräinen kesto (viikkoa) työvoimapiireittäin vuonna 1996
Lähde: Työministeriö.
Taulukko 1. Työttömyyden toistuvuus työvoimapiireittäin vuosina 1993 ja 1996
1993 1996 Muutos (%)
Koko maa 1.8 2.2 21.4
Uudenmaan 1.5 1.7 14.0
Turun 1.8 2.9 66.7
Satakunnan 1.8 2.5 35.1
Hämeen 1.7 2.2 30.1
Kymen 1.7 2.2 31.8
Mikkelin 2.1 2.4 16.1
Vaasan 2.1 2.4 13.2
Keski-Suomen 1.8 1.6 -12.3
Kuopion 2.0 2.3 16.5
Pohjois-Karjalan 1.9 2.4 30.0
Kainuun 3.0 2.8 -6.2
Oulun 2.1 2.7 32.0
Lapin 2.3 2.4 4.1
Lähde: Työministeriö.
12. 11
Työmarkkinoiden alueellinen kohtaanto ilmentää työn kysynnän ja tarjonnan yhteensopimatto-
muutta12
. Se voi olla seurausta mm. ammatillisista pullonkauloista. Työmarkkinoiden kohtaan-
toa tutkitaan tavallisesti ns. UV-käyrien siirtymillä, joilla kuvataan avoimien työpaikkojen
suhdetta työvoimaan sekä työttömyysasteen kehitystä13
. Työmarkkinoiden kohtaantoa voidaan
tutkia myös alueellisilla työmarkkinoilla. Syynä on se, että muuttoliike ei ole Suomessa riittävän
vilkasta, jotta se integroisi alueelliset työmarkkinat lyhyellä aikavälillä kiinteästi toisiinsa.
Pehkosen (1998) tulosten mukaan työmarkkinoiden alueellinen kohtaanto on heikentynyt
eniten Uudenmaan, Turun ja Vaasan työvoimapiireissä vuosina 1987–1990 ja 1991–1996
(Taulukko 2). Uudenmaan osalta tulos on sopusoinnussa sen kanssa, että siellä pitkäaikais-
työttömyys on lisääntynyt eniten 1990-luvulla. Kansantalouden elpyessä vuosina 1993–1996
työmarkkinoiden alueellinen kohtaanto heikkeni sen sijaan ainoastaan Keski-Suomen ja Lapin
työvoimapiireissä (Böckerman 1998a, 50–57). Kaikissa muissa työvoimapiireissä avoimien
työpaikkojen määrän kasvu suhteessa työvoimaan alensi työttömyysastetta myös vuosina
1993–1996, vaikka pitkällä aikavälillä työmarkkinoiden kohtaanto onkin heikentynyt kaikissa
työvoimapiireissä. Tulos on sopusoinnussa sen kanssa, että myös koko kansantalouden
tarkastelu UV-käyrien avulla osoittaa sen, että rakenteellinen työttömyys on pahentunut
tuntuvasti viimeisten vuosikymmenien aikana (Uusitalo 1999, 17–19).
Taulukko 2. UV-käyrien siirtymien avulla arvioitu rakennetyöttömyyden muutos koko
maassa ja työvoimapiireittäin 1987–1990 ja 1991–1996
Muutos rakennetyöttömyydessä
Koko maa 2.4
Uudenmaan 2.6
Turun 3.2
Satakunnan 1.8
Hämeen 2.3
Kymen 1.3
Mikkelin 1.4
Vaasan 3.2
Keski-Suomen 1.7
Kuopion 1.4
Pohjois-Karjalan 1.6
Kainuun 2.0
Oulun 2.0
Lapin 2.0
Lähde: Pehkonen (1998, 329).
13. 12
Sopeutuminen työn kysynnän laskuun alueella voi periaatteessa tapahtua kolmella tavalla;
poismuuton vilkastuminen, osallistumisasteen lasku tai työttömyysasteen nousu14
. Tulosten
mukaan muuttoliike ei juurikaan tasapainota työttömyyden alue-eroja Suomessa15
(Tervo
1997; 1998c). Lisäksi työn kysyntämuutokset näyttäisivät välittyvän varsin suoraviivaisesti
työttömyysasteeseen, eikä osallistumisasteen muutoksella ole merkittävää roolia työmarkkinoi-
den sopeutumisessa Suomessa (Böckerman 1998b, 34–41). Tulokset ovat kuitenkin vasta
alustavia. Oswald (1996) väitti, että omistusasuminen on tärkeä työmarkkinoiden alueellista
sopeutumista heikentävä tekijä. Väite perustuu siihen, että omistusasuminen vähentää
alueiden välistä muuttoa, joka on ainakin periaatteessa keskeinen alueellisia työmarkkinoita
sopeuttava me-kanismi. Aihetta on tutkittu empiirisin menetelmin myös Suomessa. Empiirisis-
sä tutkimuksissa on löydetty tukea näkemykselle, jonka mukaan omistusasuminen olisi
vaikeuttanut työmarkkinoiden alueellista sopeutumista (Tervo 1997; 1998b), ja toisaalta
nostanut työvoimapiirin tasapainotyöttömyysastetta (Pehkonen 1997; 1998). Tulokset ovat
kuitenkin kiistanalaisia (Böckerman 1999a; 1999b), eikä empiirisessä tutkimuksessa ole vielä
löydetty täsmällisiä mikrotaloudellisia vaikutuskanavia, jotka voisivat tuottaa kiinteän yhteyden
omistusasumisen ja työttömyyden välille.
4. Alue-erojen kehitys
Työttömyyden alue-erojen kehitys Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla voidaan kiteyttää kahden
kuvion avulla, joissa työttömyyden alue-erojen kehitys työvoimapiirien välillä liitetään Suomen
kansantalouden keskimääräisen työttömyysasteen kehitykseen. Työttömyyden absoluuttisten
ja suhteellisten alue-erojen tarkastelu antaa toisistaan täysin poikkeavan kuvan Suomen
työttömyyden alue-erojen kehityksestä 1990-luvulla.
Kuviossa 4 on koko maan työttömyysaste ja työttömyysasteen absoluuttinen vaihtelu työvoi-
mapiirien välillä vuosina 1976–1997. Absoluuttista vaihtelua on mitattu keskihajonnalla.
Havaintopisteet on lisäksi yhdistetty toisiinsa aikajärjestyksessä, jolloin saadaan käsitys
kehitysurasta. 1990-luvun osalta voidaan tehdä kolme tärkeää päätelmää. Ensinnäkin
työttömyyden vaihtelu työvoimapiirien välillä on kasvanut läpi koko 1990-luvun. Toiseksi
kehitys voidaan jakaa kahteen selkeään vaiheeseen. Vuosina 1990–1994 Suomen 1990-
luvun alun laman syntyessä ja jatkuessa työttömyyden vaihtelu työvoimapiirien välillä laajeni
hitaasti, mutta vuodesta 1994 alkaen Suomen kansantalouden elpymisen päästessä vauhtiin
tämä kehitys on voimistunut huomattavasti. Kolmanneksi on syytä huomata se, että vuosina
1996 ja 1997 työttömyysasteen alue-erot työvoimapiirien välillä ovat saavuttaneet korkeam-
14. 13
1990
1976
1985
1997
1996
1995
1994
1,0
1,5
2,0
2,5
3,0
3,5
4,0
4,5
2 4 6 8 10 12 14 16 18 20
koko maan työttömyysaste (%)
man tason kuin vielä kertaakaan aiemmin vuosina 1976–1997. Tämä kertoo alueiden välisen
eriarvoisuuden voimakkaasta kasvusta.
Kuvio 4. Koko maan keskimääräinen työttömyysaste (prosenttia) ja työttömyysasteen
keskihajonta työvoimapiirien välillä vuosina 1976–1997
Lähde: Tilastokeskus.
Kuviossa 5 on puolestaan koko maan työttömyysaste ja työttömyysasteen suhteellinen
vaihtelu työvoimapiirien välillä vuosina 1976–1997. Suhteellista vaihtelua on mitattu variaa-
tiokertoimen avulla, jolloin työttömyysasteen keskihajonta työvoimapiirien välillä suhteutetaan
koko maan keskimääräiseen työttömyysasteeseen tarkasteluajankohtana. Keskimäärin
vuosina 1976– 1996 matala työttömyysaste on liittynyt suuriin työttömyyden suhteellisiin alue-
eroihin, ja korkea työttömyysaste puolestaan pieniin työttömyyden suhteellisiin alue-eroihin.
1990-luvun osalta voidaan tehdä kolme keskeistä päätelmää. Ensinnäkin 1990–1994 suhteel-
liset alue-erot pienenivät Suomen työvoimapiirien työttömyysasteiden välillä. Toinen keskeinen
päätelmä on se, että vuosina 1994–1997 eli Suomen kansantalouden elpyessä myös työttö-
myysasteiden suhteellinen vaihtelu työvoimapiirien välillä on alkanut hieman voimistua.
Työttömyyden suhteellisten alue-erojen kehitys vuosina 1993–1996 vastaa aiemmin Suomes-
sa ja muualla havaittua säännönmukaisuutta, jonka mukaan voimakkaan talouskasvun tulisi
nimenomaan johtaa työttömyyden suhteellisten alue-erojen laajenemiseen. Suomen 1990-
luvun kehitystä voidaan myös tulkita siten, että työttömyyden absoluuttisten alue-erojen
laajeneminen on ollut kansantalouden elpyessä niin voimakasta, että myös työttömyyden
15. 14
1994
1995
1996
1997
1978
1976
1990
0,0
0,1
0,2
0,3
0,4
0,5
0,6
2 4 6 8 10 12 14 16 18 20
koko maan työttömyysaste (%)
suhteelliset alue-erot ovat laajentuneet Suomen työvoimapiirien välillä. Kolmas keskeinen
päätelmä on se, että suhteelliset työttömyyserot Suomen työvoimapiirien välillä ovat olleet
1990-luvulla tyypillisesti kuitenkin huomattavasti alhaisemmalla tasolla kuin 1970- ja 1980-
luvuilla. Absoluuttisten ja suhteellisten alue-erojen tarkastelu antaa siis toisistaan poikkeavan
näkemyksen työttömyyden alue-erojen kehityksestä 1990-luvulla.
Kuvio 5. Koko maan keskimääräinen työttömyysaste (prosenttia) ja työttömyysasteen
variaatiokerroin työvoimapiirien välillä vuosina 1976–1997
Lähde: Tilastokeskus.
Suomen kansantalouden elpyminen 1990-luvun alun syvästä lamasta on siis merkinnyt
työttömyyden absoluuttisten alue-erojen voimakasta laajenemista. Syynä tähän kehitykseen
on elpymisen vientijohteisuus16
(Böckerman 1998a, 29–38). Vuosina 1993–1996 suurin osa
tuotannon kasvusta aiheutui teollisuustuotannon laajenemisesta. Erityisesti metalliteollisuus
lisäsi voimakkaasti työntekijöiden määrää työvoimapiireissä (Uusimaa, Turku ja Oulu), joissa
työllisyys parani vuosina 1993–1996 eniten. Tulosten mukaan työllisyyskehitystä voidaan
selittää tuotannon muutoksilla, tosin tuotannon kasvu on parantanut työllisyyttä vasta yhden
vuoden viipeellä tarkasteltaessa vuosia 1993–1996. Työttömyyden alue-erojen tuntuvan
laajenemisen seurauksena on ollut Etelä-Suomeen suuntautuvan muuttoliikkeen voimistumi-
nen.
16. 15
5. Työttömyysturvan ja aktiivisen työvoimapolitiikan
alueellinen luonne
Työttömyys kohtaantuu kiistatta epätasaisesti kansantaloudessa. Beveridge (1910, 168)
huomautti, että suurin työttömäksi joutumisen vaara on ammattitaidottomilla. Layard, Nickell
ja Jackman (1991) korostavat alue-erojen merkitystä modernin työn taloustieteen näkökulmas-
ta. Työttömyyden epätasainen alueellinen jakautuminen tuottaa merkittäviä hyvinvointitappioi-
ta kansantaloudessa (Tervo 1992). Syynä tähän on se, että inhimillisen pääoman varanto on
pienempi kansantaloudessa kuin tilanteessa, jossa työttömyyden alue-eroja ei olisi lainkaan.
Seurauksena on hyvinvointitappio, jos heikon työttömyystilanteen alueella haitalliset vaikutuk-
set ovat suurempia kuin myönteiset vaikutukset alhaisen työttömyyden alueella pitkällä
aikavälillä. Hyvinvointitappioiden olemassaolon vuoksi on luontevaa, että talouspolitiikalla
yritetään lieventää työttömyyden alue-erojen kielteisiä vaikutuksia.
Suurten työttömyyden alue-erojen seurauksena myös yhteiskunnan näkökulmasta optimaali-
sen makrotalouspolitiikan harjoittaminen vaikeutuu verrattuna tilanteeseen, jossa työttömyys
kohtaantuu tasaisesti alueille välillä (Mauro, Prasad & Spilimbergo 1999). Syynä tähän on se,
että talouskasvun nopeutuminen johtaa helposti siihen, että alhaisen työttömyyden alueilla
ajaudutaan tilanteeseen, jossa syntyy paikallisia pullonkauloja ja inflaatiopaineita työttömyy-
den alentuessa lähelle tasapainotasoa (NAIRU), vaikka samalla korkean työttömyyden alueilla
työttömyysaste ei olisi juurikaan alentunut. Tilanne voi pahimmillaan johtaa makrotaloudellisen
epävakauden kasvuun, jos ylikuumenemista yritetään tukahduttaa alhaisen työttömyyden
alueilla.
Työttömyysturvan kohtaannossa on ainoastaan suhteellisen pieniä alue-eroja, koska saman
maan maakunnissa asuvia ihmisiä on kohdeltava lain mukaan samoin perustein (Taulukko 3).
Päivärahan päivien (ja maksettujen päivärahojen) määrä suhteessa työttömien lukumäärään
on alhaisin Kainuussa, koska aktiivinen työvoimapolitiikka katkaisee Kainuussa pitkittyviä
työttömyysjaksoja. Päivärahan saajien lukumäärä suhteessa työttömien lukumäärään on myös
alhaisin Kainuussa. Syynä tähän saattaa olla se, että Kainuussa ansiosidonnaisella työttö-
myysturvalla olevien suhteellinen osuus on korkeampi kuin muualla maassa, koska väestö on
laajan poismuuton seurauksena ikääntyneempää kuin Etelä-Suomessa.
17. 16
Taulukko 3. Työttömyysturvan peruspäivärahat ja työmarkkinatuki työvoima- ja elinkeino-
keskuksittain vuonna 1997
Päivärahan
päivien
lkm.
Päivärahan
saajien lkm.
Maksetut
päivärahat,
1000 mk
Työttömät
työnhakijat
työnvälityk-
sessä** lkm.
“Korvaus-
suhde”***
“Korvaus-
suhde”****
“Korvaus-
suhde”*****
Uusimaa 13155 87118 1511035 89900 0.15 0.97 16.81
Varsinais-Suomi 3895 27061 439575 30500 0.13 0.89 14.41
Satakunta 2309 15931 259850 21300 0.11 0.75 12.20
Häme 4253 27639 481417 31600 0.13 0.87 15.23
Pirkanmaa 4461 30588 503532 37000 0.12 0.83 13.61
Kymi 3597 24006 402748 28900 0.12 0.83 13.94
Etelä-Savo 2039 13667 230978 15500 0.13 0.88 14.90
Pohjois-Savo 2932 20009 330756 22000 0.13 0.91 15.03
Pohjois-Karjala 2216 14792 252649 17900 0.12 0.83 14.11
Keski-Suomi 3187 21290 359951 23600 0.14 0.90 15.25
Etelä-Pohjanmaa 1852 13335 204252 13600 0.14 0.98 15.02
Pohjanmaa 2038 14661 224462 15700 0.13 0.93 14.30
Pohjois-Pohjanmaa 3356 24998 372464 29000 0.12 0.86 12.84
Kainuu 912 6951 102513 10100 0.09 0.69 10.15
Lappi 2184 16063 250623 22400 0.10 0.72 11.19
Koko maa* 52459 359112 5935308 409900 0.13 0.88 14.48
Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö
* Henkilöiden korvaukset, joiden asuinkunta on tuntematon, sisältyvät ainoastaan koko maan yhteissummaan.
** Lähde: Työministeriö; työttömien osuus työvoimasta (vuoden keskiarvo).
*** Päivärahan päivien lkm / työttömien lkm.
**** Päivärahan saajien lkm / työttömien lkm.
***** Maksetut päivärahat / työttömien lkm.
Suomessa tärkein talouspolitiikan väline, jolla pyritään lievittämään työttömyyden alue-erojen
aiheuttamia hyvinvointitappioita on aktiivinen työvoimapolitiikka. Sen kaksi keskeisintä
välinettä ovat palkkaperustuiset tuet ja työvoimakoulutus (Hämäläinen 1998). Aktiivinen
työvoimapolitiikka on Suomessa laajamittaisinta Itä- ja Pohjois-Suomen korkean työttömyyden
alueilla (Böckerman 1998a, 69–72). Se katkaisee pitkittyviä työttömyysjaksoja. Seurauksena
on se, että toistuvaistyöttömyys on korkealla tasolla Itä- ja Pohjois-Suomessa. Aktiivisen
työvoimapolitiikan aluerakenteessa on kuitenkin tapahtunut 1990-luvulla painotuksen osittaista
muutosta siten, että aktiivinen työvoimapolitiikan toimenpiteitä lisätty eniten Etelä-Suomen
työvoimapiireissä (Kuvio 6). Syynä tähän on pitkäaikaistyöttömyyden voimakas lisääntyminen
alueella.
18. 17
12,9
31,8
17,2
0,1
26,6
15,0
36,1
8,2
25,3
10,5
-14,1
-8,3
3,0
3,5
-20 -10 0 10 20 30 40
Koko maa
Uudenmaan
Turun
Satakunnan
Hämeen
Kymen
Mikkelin
Vaasan
Keski-Suomen
Kuopion
Pohjois-Karjalan
Kainuun
Oulun
Lapin
Kuvio 6. Palkkaperusteisten tukien suhde työvoimaan, muutos (prosenttia) työvoimapiireit-
täin vuosien 1993–1996 välillä
Lähde: Tilastokeskus ja Työministeriö.
6. Lähitulevaisuuden näkymiä
Työvoiman tarjontaa ennustettaessa lähtökohtana on se, että alueellinen työhön osallistumi-
sen aste, eli työvoiman osuus työikäisestä väestöstä, riippuu alueellisesta taloudellisesta
aktiviteetista. Talouskasvun voimistuminen alueella nostaa osallistumisastetta. Vaikutuksen
voimakkuus poikkeaa kuitenkin ikäryhmittäin ja sukupuolittain. Vakiintuneen näkemyksen
mukaan naisten osallistumisaste reagoi herkemmin taloudellisen aktiviteetin muutoksiin kuin
miesten (Ilmakunnas 1997). Lisäksi nuorten osallistumisaste on herkkäliikkeisempi taloudelli-
sen aktiviteetin muuttuessa kuin muiden ikäryhmien. 1990-luvun alun syvässä lamassa
nuorten osallistumisaste supistui voimakkaasti työmahdollisuuksien heikentyessä ja nuorten
siirtyessä opiskelemaan. Varttuneiden kohdalla taloudellisen aktiviteetin vaikutus osallistu-
misasteeseen on vähäinen.
Maakuntien kehityksen kannalta keskeistä on se, että muuttovoitto ”nuorentaa” maakunnan
väestöä ja poismuutto puolestaan ”vanhentaa” sitä. Syynä tähän on nuorten suurempi
19. 18
muuttoalttius syrjäseuduilta kasvukeskuksiin. Ikäryhmittäisessä lähestymistavassa huomioi-
daan muuttoliikkeen aiheuttama ikärakenteen muutos tarkasteltaessa työn tarjontaa ja
työttömyyttä.
Osallistumisasteen reagointia taloudelliseen aktiviteettiin on arvioitu ikäryhmittäin käyttäen
koko maan aineistoa vuosilta 1975–1997. Tarkastelussa käytettiin kolmea ikäryhmää (15–24-,
25–54-, ja 55–64-vuotiaat) sekä sukupuolittaista jakoa. Käyttämällä saatuja osallistumisasteen
joustoja ikäryhmittäin, aktiviteetti- ja työllisyysennustetta, sekä nettomuuttoa ja väestön
muutosta koskevia arvioita muodostettiin maakunnittain ennuste työn tarjonnalle ja työttö-
myysasteelle17
(Böckerman ja Riihimäki 1999). Ennusteet eivät perustu kuitenkaan suoraan
mekaaniselle laskentakehikolle, vaan niiden pohjana on käytetty myös muuta informaatiota.
Maakuntien työvoiman tarjonnan ennuste on sopusoinnussa nettomuuttoennusteen kanssa
(Taulukko 4). Työvoiman tarjonta kasvaa ennusteen mukaan voimakkaimmin Uudellamaalla.
Syynä on ennen kaikkea alueelle suuntautuva vuolas nettomuutto. Se jatkuu voimakkaana
myös lähivuosina. Myös tuotannon ripeä kasvu lähitulevaisuudessa nostaa osallistumisastetta
alueella. Molemmat tekijät kasvattavat työvoiman määrää Uudellamaalla. Muuttoliike myös
nuorentaa Uudenmaan ikärakennetta, joka edelleen nostaa osallistumisastetta.
Itä- ja Pohjois-Suomessa työvoiman tarjonta sen sijaan supistuu laajamittaisen poismuuton
seurauksena. Työvoiman tarjonnan supistuminen Itä- ja Pohjois-Suomessa toimii lyhyellä
aikavälillä työttömyyttä vähentävänä tekijänä, vaikka se näivettää pitkän aikavälin kehitysmah-
dollisuuksia. Työvoiman tarjontaa supistaa myös osallistumisasteen aleneminen. Tähän
kehitykseen on syynä väestön ikääntyminen, joka on osittain seurausta laajasta poismuutosta.
20. 19
Taulukko 4. Työvoiman tarjonnan muutos maakunnittain ja koko maassa 1998–2002
1998* 1999e 1998–2002e
keskiarvo
Uusimaa 2.2 1.3 1.3
Itä-Uusimaa -0.7 1.4 0.1
Varsinais-Suomi 2.1 0.8 0.7
Satakunta -0.8 -0.8 -1.3
Kanta-Häme -3.5 0.0 -1.3
Pirkanmaa 1.2 0.3 0.3
Päijät-Häme 4.6 -0.4 0.3
Kymenlaakso 2.0 -1.1 -0.7
Etelä-Karjala 0.6 -0.6 -0.7
Etelä-Savo -2.8 -0.9 -1.5
Pohjois-Savo 0.3 -0.3 -0.7
Pohjois-Karjala 0.3 -0.7 -1.0
Kainuu -1.4 -0.6 -1.0
Keski-Suomi 1.6 0.3 0.3
Etelä-Pohjanmaa -1.2 -0.5 -1.2
Vaasan rannikkoseutu -0.6 -0.2 -0.3
Keski-Pohjanmaa 4.1 -0.4 0.0
Pohjois-Pohjanmaa 1.3 1.0 0.5
Lappi -2.6 -1.2 -1.2
Ahvenanmaa 0.0 0.3 0.3
Koko maa 0.9 0.3 0.1
* Toteutunut kehitys Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan.
Ennusteen mukaan työttömyysaste alenee jatkossa Uudellamaalla hitaasti aiempaan kehityk-
seen verrattuna (Taulukko 5). Tärkeänä syynä on alueelle suuntautuva vuolas nettomuutto,
joka kasvattaa tuntuvasti työvoiman tarjontaa. Myös vuosina 1993–1996 kiihtyvä muutto
Uudenmaan alueelle hidasti työttömyysasteen alenemista kasvattamalla työn tarjontaa
(Böckerman 1998a, 58). Työttömyysasteen aleneminen perustuu useissa Itä- ja Pohjois-
Suomen maakunnissa työn tarjonnan supistumiseen. Itä- ja Pohjois-Suomessa työttömyysaste
pysyy myös lähitulevaisuudessa korkealla tasolla.
21. 20
Taulukko 5. Työttömyysaste maakunnittain ja koko maassa 1998–2002
1998* 1999 1998–2002e
keskiarvo
Uusimaa 7.7 7.0 6.4
Itä-Uusimaa 5.9 6.5 5.1
Varsinais-Suomi 9.9 9.2 8.2
Satakunta 12.6 12.2 10.4
Kanta-Häme 10.8 11.0 9.4
Pirkanmaa 11.5 10.7 10.0
Päijät-Häme 13.4 12.3 11.0
Kymenlaakso 12.9 11.9 10.3
Etelä-Karjala 13.7 12.4 11.1
Etelä-Savo 13.3 12.2 10.6
Pohjois-Savo 14.7 14.0 12.5
Pohjois-Karjala 15.1 14.0 11.4
Kainuu 18.1 17.3 15.4
Keski-Suomi 15.2 14.8 13.8
Etelä-Pohjanmaa 11.5 10.9 9.3
Vaasan rannikkoseutu 7.7 6.6 5.7
Keski-Pohjanmaa 11.1 11.5 9.8
Pohjois-Pohjanmaa 15.0 14.2 13.0
Lappi 19.8 17.9 16.7
Ahvenanmaa 1.4 1.4 0.9
Koko maa 11.4 10.6 9.5
* Toteutunut kehitys Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan.
7. Johtopäätöksiä
Suomen työmarkkinoiden alueellisia piirteitä tarkastelevassa empiirisessä tutkimuksessa on
löydetty joukko säännönmukaisuuksia, jotka koskevat alueellisen työttömyyden rakennetta ja
kehitystä:
• Työttömyyden alue-erot ovat suuria, ja myös ajallisesti pysyviä, eikä alueellisilla työttömyys-
asteilla ole taipumusta lähentyä toisiaan edes pitkällä aikavälillä.
22. 21
• Alueellisilla työttömyysasteilla on kuitenkin voimakas taipumus heilahdella samansuuntaisesti
kansantalouden suhdanteiden mukana eli koko maan työttömyysasteen aleneminen supistaa
tyypillisesti myös kunkin työvoimapiirin työttömyysastetta ja päinvastoin.
• Työttömyyden kausi- ja suhdannevaihtelu on Itä- ja Pohjois-Suomessa huomattavasti
voimakkaampaa kuin Etelä-Suomessa.
• Talouskasvun työllistävyys on voimakkaampaa Etelä-Suomessa verrattuna Itä- ja Pohjois-
Suomeen. Taustalla on Etelä-Suomen palveluvaltaisempi tuotantorakenne.
• Työttömyyden keskimääräinen kesto on lyhin Itä- ja Pohjois-Suomen vaikeimmilla työttö-
myysalueilla. Syynä tähän piirteeseen on aktiivinen työvoimapolitiikka, joka katkoo pitkittyviä
työttömyysjaksoja Itä- ja Pohjois-Suomessa.
• Toistuvaistyöttömyys on sitä vastoin yleisintä Itä- ja Pohjois-Suomen vaikeimmilla työttömyys-
alueilla.
• Työttömyyden alue-erot ovat kasvaneet voimakkaasti 1990-luvulla. Syynä tähän on vientijoh-
teinen elpyminen 1990-luvun alun syvästä lamasta.
• Työmarkkinoiden sopeutuminen alueellisiin työn kysynnän muutoksiin tapahtuu lähinnä
työttömyysasteen välityksellä ja muuttoliikkeen rooli alueellisten työmarkkinoiden sopeuttajana
on vähäinen ainakin lyhyellä aikavälillä.
Tutkimuksissa on tyypillisesti käytetty aggregaattiaineistoja. Suomen alueellisia työmarkkinoita
ei ole tarkasteltu yhdistetyillä työnantaja- ja työntekijäaineistoilla, joiden käytöllä olisi mahdolli-
suus tarkastella yksityiskohtaisemmin työpaikkojen syntymisen ja häviämisen alueellisia
erityispiirteitä Suomessa sekä jäljittää työllisyyden nettomuutosten syitä.
8. Kirjallisuus
Akerlof, George A. & Main, Brian G.: Unemployment Spells and Unemployment Experience.
The American Economic Review 70 (1980): 5, 885–893.
Beaulieu, J. Joseph & MacKie-Mason, Jeffrey K. & Miron, Jeffrey R.: Why Do Countries and
Industries with Large Seasonal Cycle Also Have Large Business Cycles? The Quarterly
Journal of Economics CVII (1992): 2, 621–656.
23. 22
Bentolila, Samuel & Jimeno, Juan Francisco: Regional Unemployment Persistence (Spain,
1976-94). Centre for Economic Policy Research, Discussion Papers (1995): 1259.
Beveridge, William: Unemployment. A Problem of Industry. MacMillan, London 1910.
Blanchard, Oliver Jean & Diamond, Peter: The Beveridge Curve. Brookings Papers on
Economic Activity (1989): 1, 1–76.
Blanchard, Oliver Jean & Katz, Lawrence F.: Regional Evolutions. Brookings Papers on
Economic Activity (1992): 1, 1–75.
Blanchflower, David & Oswald, Andrew J.: The Wage Curve. The MIT Press, Cambridge,
Massachusetts 1994.
Böckerman, Petri: Työttömyyden alueellisten erojen syistä. Talous & yhteiskunta 25 (1997):
3, 38–45.
Böckerman, Petri: Alueet työttömyyden kurimuksessa. Kunnallisalan kehittämissäätiö,
Tutkimuksia (1998a): 14.
Böckerman, Petri: Regional Evolutions in Finland. Palkansaajien tutkimuslaitos, Tutkimusse-
losteita (1998b): 142.
Böckerman, Petri: Kasvun työllistävyys – alueellinen näkökulma. Työpoliittinen aikakauskirja
41 (1998c): 1, 25–28.
Böckerman, Petri: Asuntomarkkinoiden toiminta ja työmarkkinoiden sopeutuminen. Palkansaa-
jien tutkimuslaitos, Tutkimusselosteita (1999a): 149.
Böckerman, Petri: Asuntomarkkinoiden rooli työmarkkinoiden sopeutumisessa. Kansanta-
loudellinen aikakauskirja 95 (1999b): 1, 110–117.
Böckerman, Petri & Riihimäki, Elisa: Työn tarjonta ja työttömyys alue-ennusteessa. Palkan-
saajien tutkimuslaitos, Tutkimusselosteita (1999): 153.
Card, David E.: The Impact of the Mariel Boatlift to the Miami Labour Market. Industrial and
Labour Relations 43 (1990): 2, 245–257.
Ciccone, Antonio & Hall, Robert E.: Productivity and the Density of Economic Activity. The
American Economic Review 86 (1996): 1, 54–70.
Davis, Stephen J. & Loungani, Prakash & Mahidhara, Ramamohan: Regional Labor Fluctu-
ations: Oil Shocks, Military Spending, and Other Driving Forces. Board of Governors of the
Federal Reserve System, International Finance Discussion Papers (1997): 578.
24. 23
Decressin, Jörg & Fátas, Antonio: Regional Labor Market Dynamics in Europe. European
Economic Review 39 (1995): 9, 1627–1655.
Fredriksson, Peter: The Dynamics of Regional Labor Markets and Active Labor Market Policy:
Swedish Evidence. Uppsala University, Department of Economics, Working Papers (1995):
20/95.
Gordon, Ian R.: The Cyclical Sensitivity of Regional Employment and Unemployment Differen-
tials. Regional Studies, 19 (1985): 2, 95–110.
Haapanen, Mika: Internal Migration and Labour Market Transitions of Unemployed Workers.
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Keskustelualoitteita (1998): 179.
Huovari, Janne: Alueelliset työttömyys- ja työllisyyserot. Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos,
Työpapereita (1999): 27.
Hämäläinen, Kari: Työvoimapolitiikan vaikutukset Suomen työmarkkinoilla. Katsaus tutkimus-
tuloksiin. Työpoliittinen tutkimus, (1998): 193.
Hämäläinen, Kari: Unemployment, Selective Employment Measures and Inter Regional
Mobility of Labour. Esitelmä taloustutkijoiden XIV kesäseminaarissa, (1999): Jyväskylä
9.–10.6.
Ilmakunnas, Seija: Female Labour Supply and Work Incentives. Palkansaajien tutkimuslaitos,
Tutkimuksia (1997): 68.
Kangasharju, Aki & Pehkonen, Jaakko: Employment and Output Growth: A Regional-Level
Analysis. Jyväskylän yliopisto, Taloustieteen laitos, Working Papers (1999): 193.
Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on kääntynyt.
Yhteiskuntapolitiikka, 64 (1999): 2, 342–351.
Kultalahti, Olli: Muuttoliikkeen rooli työllistymisessä. Esitelmä taloustutkijoiden XIV ke-
säseminaarissa, (1999): Jyväskylä 9.–10.6.
Layard, Richard & Nickell, Stephen & Jackman, Richard: Unemployment: Macroeconomic
Performance and the Labour Market. Oxford University Press, Oxford 1991.
Maliranta, Mika: Productivity Performance in Regions. Some Findings from Finnish Manufactu-
ring. Tilastokeskus, (1997): Käsikirjoitus.
Marston, Stephen T.: Two Views of the Geographical Distribution of Unemployment. The
Quarterly Journal of Economics C (1985): 1, 57–79.
25. 24
Martikainen, Mikko: Työpaikat menivät: 1990-luvun laman työpaikkakehityksen alueellinen
kuva. Helsingin Kaupungin Tietokeskus, Tutkimuskatsauksia (1999): 5.
Mauro, Paulo & Prasad, Eswar & Spilimbergo, Antonio: Perspectives on Regional Unemplo-
yment in Europe. International Monetary Fund, Occassional Paper (1999): 177.
Moisio, Antti: Muuttoliikkeen ennustamisesta. Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos, Työpape-
reita (1999): 19.
Obstfeld, Maurice & Peri, Giovanni: Asymmetric Shocks. Regional Non-Adjustment and Fiscal
Policy. Economic Policy (1998): April, 206–259.
Okko, Paavo: Työttömyyden alueellisista eroista. PTT Katsaus (1981): 2 , 37–46.
Oswald, Andrew J.: A conjecture on the Explanation for High Unemployment in the Industriali-
zed Nations. University of Warwick, (1996): Käsikirjoitus.
Pagan, Adrian: Policy, Theory, and the Cycle. Oxford Review of Economic Policy 13 (1997):
3, 19–33.
Parjanne, Marja-Liisa: Työmarkkinat murroksessa. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos (1997): B
135.
Parkkinen, Pekka: Alueellinen muuttoliike ja väestön ikääntyminen. Valtion taloudellinen
tutkimuskeskus, Keskustelualoitteita (1992): 40.
Pehkonen, Jaakko: Alueelliset työttömyyserot ja omistusasuminen. Työpoliittinen aikakauskirja
40 (1997): 3, 20–25.
Pehkonen, Jaakko: 1990-luvun talouslama ja työllisyyden alueellinen ja toimialoittainen
kehitys. In Pohjola, Matti (toim.): Suomalainen työttömyys. Taloustieto Oy, Helsinki 1998,
339–356.
Pehkonen, Jaakko & Tervo, Hannu: Alueelliset työttömyyserot – pysyvä ilmiö? Työpoliittinen
aikakauskirja 38 (1995): 3, 20–29.
Pehkonen, Jaakko & Tervo, Hannu: Persistence and Turnover in Regional Unemployment
Disparities. Regional Studies 32 (1998): 5, 445–458.
Pekkarinen, Tuomas: The Wage Curve: Finnish Evidence. Palkansaajien tutkimuslaitos,
Tutkimusselosteita (1998): 144.
Peltola, Olli: Talous Kasvaa, Lisääntyvätkö työpaikat? Aluetaloudellinen näkökulma. Vaasan
yliopisto, Tutkimuksia (1997): 70.
26. 25
Pohjola, Matti: Työttömyys Suomalaisen yhteiskunnan ongelmana: Johdanto ja kirjan tiivistel-
mä. In Pohjola, Matti (toim.): Suomalainen Työttömyys. Taloustieto Oy, Helsinki 1998, 3–19.
Pulkkinen, Terho: Työttömyyden levinneisyys. Sosiaalipoliittinen tutkimus Työttömyyden
levinneisyydestä Suomessa vuosina 1948–1953. WSOY, Helsinki 1956.
Rantala, Olavi: Tuotannon ja työllisyyden alueellisen ennustamisen menetelmät, Elinkeinoelä-
män Tutkimuslaitos, Keskusteluaiheita (1998): 662.
Simon, Curtis J.: Frictional Unemployment and the Role of Industrial Diversity. The Quarterly
Journal of Economics CIII (1988): 4, 715–728.
Susiluoto, Iilkka: Muuttoliikkeen kerrannaisvaikutuksista kulutuksen kautta: panos-tuotostar-
kastelu. In Helin, Heikki & Laakso, Seppo & Lankinen, Markku & Susiluoto, Ilkka (toim.):
Muuttoliike ja Kunnat. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Tutkimuksia (1998): 15, 23–38.
Tervo, Hannu: Työvoimavarojen käytön alueelliset erot. Työpoliittinen aikakauskirja, 33 (1991):
1, 3–7.
Tervo, Hannu: Alueet työttömyyden kourissa. In Nenonen, Tuomo (toim.): Tutkimusta ja
pohdintaa taloudesta ja yhteiskunnasta – Keski-Suomen taloudellinen tutkimuskeskus 25
vuotta. Jyväskylän yliopisto, Keski-Suomen taloudellinen tutkimuskeskus, Jyväskylä 1992,
113–130.
Tervo, Hannu: The Development of Regional Underutilisation of Labour Resources in Finland
1972-89. Finnish Economic Papers 5 (1994): 1, 47–60.
Tervo, Hannu: Long-Distance Migration and Labour Market Adjustment: Empirical Evidence
from Finland 1970–1990. Jyväskylän yliopisto, Taloustieteen laitos, Working Papers, (1997):
168.
Tervo, Hannu: The development of regional unemployment differentials in Finland in the
1990s. Finnish Economic Papers 11 (1998a): 1, 37–49.
Tervo, Hannu: Muuttoliike ja työmarkkinoiden sopeutuminen. Kuntapuntari, (1998b): 2, 13–16.
Tervo, Hannu: Post-Migratory Employment Prospects: Evidence from Finland. Jyväskylän
yliopisto, Taloustieteen laitos, Working Papers, (1998c): 187.
Tervo, Hannu & Ritsilä, Jari: Regional Differences in Migratory Behaviour in Finland. Jyväsky-
län yliopisto, Taloustieteen laitos, Working Papers, (1998): 188.
27. 26
1
Suuralueiden ohella työttömyyden alue-erojen kehitys on ollut mielenkiintoista monien kaupunkien sisällä.
Monissa kaupungeissa työttömyys on kasautumassa tietyille alueille. Se kärjistää sosiaalisia ongelmia. Kortteinen
ja Vaattovaara (1999) tarkastevat segregoitumisen voimistumista pääkaupunkiseudulla. Suuralueisiin perustuvan
tarkastelun viimeisenä vuotena on pääsääntöisesti 1997. Syynä tähän on se, että vuonna 1998 työvoimapiireistä
luovuttiin ja siirryttiin elinkeinokeskuksiin perustuvaan aluejakoon. Huovari (1999) tarkastelee työllisyyden ja
työttömyyden alue-erojen kehitystä käyttäen työssäkäyntitilaston tietoja.
2
Ensimmäinen varsinainen tutkimus suomalaisesta työttömyydestä vuodelta 1914 käsitteli nimenomaan
talvityöttömyyttä, joka on kausityöttömyyden eräs muoto (Pohjola 1998, 7).
3
Keynesiläinen perinne on korostanut makrotalousteoriassa sitä, että hintojen ja palkkojen jousto on ongelmallinen
tapa sopeutua kokonaistaloudellisiin häiriöihin.
4
Susiluoto (1998) tarkastelee muuttoliikkeen kerrannaisvaikutuksia panos-tuotos-mallin avulla. Muuttoliikkeen
negatiivisia kerrannaisvaikutuksia maan sisäisessä muutossa vähentää muuttovirtojen lähtöalueilla se, että
kuluttajien hankkimista tavaroista ja palveluista huomattava osa on tuotettu muilla talousalueilla.
5
Tervo (1991, 1994) on tarkastellut työttömyyden alue-erojen ohella työvoiman vajaakäyttöä. Osallistumisaste on
alhaisemmalla tasolla Itä- ja Pohjois-Suomessa, joten työvoiman vajaakäytön alue-erot ovat Suomessa vielä
suurempia kuin työttömyysasteen alue-erot. On syytä otaksua, että Itä- ja Pohjois-Suomessa korkea
työttömyysaste on johtanut vetäytymiseen pois työvoimasta.
6
Obstfeld ja Peri (1998) tarkastelevat työttömyyden alue-erojen ajallista pysyvyyttä Euroopassa. He katsovat, että
työttömyyden alue-erojen voimakas ajallinen pysyvyys on tärkeä tekijä, joka kuvastaa EMU-maiden heikkoa
sopeutumiskykyä kokonaistaloudellisiin häiriöihin.
7
Työttömyysasteen kausivaihtelun suuruus on estimoidun kausivaihtelukomponentin keskihajonta ja työttömyysas-
teen suhdannevaihtelun suuruus on puolestaan kausivaihtelusta puhdistetun sarjan keskihajonta. Kausivaihtelu-
komponentin on annettu estimoinneissa vaihdella ajassa. Beaulieu, MacKie-Mason ja Miron (1992) ovat aiemmin
havainneet kansainvälisessä tuotantoaineistossa sen, että voimakas suhdanne- ja kausivaihtelu liittyvät toisiinsa.
8
Palvelutuotannon vähäisempi alttius heilahteluille on tunnettu tosiasia suhdannetutkimuksessa (Pagan 1997).
Myös palvelualojen sisällä on huomattavia eroja kausivaihtelun suuruudessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa matkai-
luelinkeinojen merkittävä osuus elinkeinorakenteessa kärjistää edelleen työttömyyden kausivaihteluja alueella.
9
Maliranta (1998) on tarkastellut työn tuottavuuden alue-eroja Suomessa. Tulosten mukaan pääkaupunkiseudulla
työn tuottavuus on korkeammalla tasolla kuin muualla Suomessa vakioitaessa muita tekijöitä (kuten koulutustaso),
jotka vaikuttavat tuottavuuteen. Ciccone ja Hall (1996) ovat aiemmin tehneet vastaavan havainnon Yhdysvaltain
aineistolla. Tuotantotoiminnan kasautumissa on korkeampi tuottavuus kuin muualla maassa johtuen erilaisista
ulkoisvaikutuksista, joita muodostuu tuotannon kasautuessa samalle alueelle.
10
Peltolan (1997) tulosten mukaan kasvun ja työllisyyden yhteys olisi heikko aluetasolla. Martikainen (1999)
tarkastelee työpaikkojen kehitystä ryhmitetyllä kunta-aineistolla.
11
Akerlof ja Main (1980) ovat korostaneet sitä, että työttömyysjaksojen kasautumisella tietylle osalle työvoimaa on
suuri merkitys työttömyystilastojen tulkinnan kannalta.
Uusitalo, Roope: Miten kävi hallitun rakennemuutoksen? Valtion taloudellinen tutkimuskeskus,
Keskustelualoitteita (1999): 206.
Loppuviitteet
28. 27
12
Simon (1988) on väittänyt, että kitkatyöttömyyden alue-eroja voidaan selittää alueiden tuotantorakenteen
monipuolisuuden avulla. Tuotantorakenteeltaan monipuolisilla alueilla on vähemmän kitkatyöttömyyttä kuin
muualla, koska siellä työtekijöiden on helpompaa siirtyä supistuvilta toimialoilta laajeneville toimiloille samalla
alueella. Aihetta ei ole tutkittu Suomen aineistolla, mutta on syytä otaksua, että myös kitkatyöttömyys on Itä- ja
Pohjois-Suomessa korkeammalla tasolla kuin Etelä-Suomen kasvukeskuksissa. Syynä tähän on Etelä-Suomen
monipuolisempi tuotantorakenne, joka mahdollistaa työntekijöiden siirtymisen toimialoilta toisille myös saman
alueen sisällä ilman muuttoa muualle maahan.
13.
Tarkastelun ongelmana on se, että ainoastaan osa kaikista avoimista työpaikoista tulee viranomaisten tietoon.
Lisäksi avoimien työpaikkojen valikoitumisessa viranomaisten tietoon saattaa olla merkittäviä alueellisia eroja,
josta ei ole olemassa tutkimustietoa. Blanchard ja Diamond (1989) ovat havainneet UV-tarkastelussa sen, että
avoimien työpaikkojen määrässä tapahtuu tyypillisesti vähän muutoksia verrattuna työttömyyden muutokseen.
14
Empiiristen tutkimusten mukaan Yhdysvalloissa alueellisten työmarkkinoiden sopeutuminen tapahtuu lähinnä
muuttoliikkeen kautta, ja lisäksi työttömyyserojen ajallinen pysyvyys on heikkoa (Card 1990; Blanchard & Katz
1992). Yhdysvalloissa öljyn hinnan muutoksilla on ollut suuri vaikutus työttömyyden alueelliseen kehitykseen
vuoden 1973 jälkeen (Davis, Loungani & Mahidhara 1997). EEC-alueella osallistumisasteen muutoksilla on
keskeinen rooli sopeutumisessa (Decressin & Fatás 1995). Espanjan aineistolla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin
se, että työn kysyntämuutokset välittyvät suoraan työttömyysasteeseen (Bentolila & Jimeno 1995). Fredikssonin
(1995) tutkimus osoittaa puolestaan sen, että Ruotsissa reaalipalkkojen joustolla ei ole juuri lainkaan roolia
alueellisten työmarkkinoiden sopeutumisessa työn kysynnän muutoksiin, eikä aktiivinen työvoimapolitiikka estä
työmarkkinoiden alueellista sopeutumista. Hämäläinen (1999) on tutkinut aktiivisen työvoimapolitiikan roolia
Suomen työmarkkinoiden sopeutumisessa. Alustavien tulosten mukaan aktiivinen työvoimapolitiikka ei
merkittävästi estä myöskään Suomessa alueellisten työmarkkinoiden sopeutumista.
15
Haapasen (1998) tutkimuksen mukaan muuttaminen keskusalueille parantaa työttömien työllistymismahdolli-
suuksia, mutta muuttaminen muille alueille heikentää sitä. Tervon ja Ritsilän (1998) tutkimus osoittaa puolestaan
sen, että muuttokäyttäytymisessä ei ole suuria alue-eroja Suomessa. Tämä tarkoittaa sitä, että muuttoa voidaan
selittää samoilla tekijöillä (aiemmalla muutolla, koulutuksella, lähtöalueen koolla ja asuntomuodolla) kautta maan.
Parkkisen (1992) mukaan keskeinen tekijä, joka vähentää muuttovirtoja tulevaisuudessa on väestön ikääntyminen.
Syynä tähän on se, että nuorten muuttoalttius on huomattavasti suurempi kuin vanhempien ikäryhmien. Kultalah-
den (1999) tutkimus osoittaa puolestaan sen, että muutto parantaa lähinnä nuorten ja koulutettujen työllistymis-
mahdollisuuksia.
16
Vaihtoehtoinen tapa selittää työttömyyden alue-erojen voimakasta laajenemista elpymisen myötä olisi väittää,
että se on seurausta julkisten menojen tuntuvista leikkauksista. Näkemys ei ole kuitenkaan empiirisesti perusteltu,
sillä julkisen sektorin työllisyys ei juurikaan heikentynyt Itä- ja Pohjois-Suomessa vuosina 1993–1996.
17
Rantala (1999) tarkastelee maakuntien tuotannon ja työllisyyden ennustamista. Tuotantoa on ennustettu lähtien
liikkeelle toimialakohtaisesta kehityksestä. Moisio (1999) tarkastelee puolestaan muuttoliikkeen ennustamisessa
käytettyjä menetelmiä.