Nainen ja mies.

1. Junaystävä
Jos miehen ja naisen välisessä suhteessa kuluu sopivasti aikaa ilman, että
kumpikaan äityy tekemään ratkaisevampia siirtoja, suhde jäätyy leijumaan
merkityksettömyyden tilaan. Tilaa voidaan erehtyä kutsumaan ystävyydeksi,
vaikka tosiasiassa kyse on mitä riipaisevimmasta vihollisuudesta.
Minä ja junaystävä käymme säännöllisesti kävelemässä. Kerran viikossa me
sen teemme, kuitenkin ainoastaan talvisaikaan.
Soittoihini hän vastaa aina naurulla. Ihana likainen nauru täynnä iloa ja
kirvelevää tuskaa. Nainen, joka ottaa, vaan ei anna milloinkaan. Ei anna
itsestään yhtä palaa.
Melkein näen, miten hän kikattaa puhelin kädessään, käpälöi paksua kiharaista
tukkaansa ja ojentelee itseään, raukeasti, olohuoneen sohvalla.
Suklaannälkäinen nainen.
Sovimme matkaanlähdöstä. Päivä on pilvetön. Tuuli puhaltaa ohuesti. Kävellen
puiston läpi rantaan. Hän nauraa ja sekoittaa tukkani kädellään. Minun on
kylmä paljain pain. Heitän häntä lumikökkäreellä vatsaan. Minulle jokainen liike
on nauru. Hymy villiintyy kiljaisuksi yhdessä hetkessä. Ja nyrkkiin puristetut
kädet avautuvat syleilyyn odottamatta.
Kävelymme ovat kaikki samanlaisia. Reitti on aina sama. Aikaa kuluu aina
saman verran. Kävelemme aina rantatietä vanhalle sillalle. Siltaa pitkin
siirrymme saareen. Saaren kierrämme aina myötäpäivään. Ja aina meitä
palelee pikkuisen.

2. Alkumatkasta hän kertaa sen hetkisen elämäntilanteensa. Hän kuvailee
lyhyesti, millaisia työtehtäviä on saanut, purkaa uupunutta sydäntään, on
selvärajainen ja epäterävä, huutaa ja ulisee, kikattaa ja on pelkkää hymyä.
Junaystävä puhuu jatkuvasti ja paljon. Hän puhuu liukkaasti kuin pikkurikolliset.
Mikään aihe ei ole hänelle ylivoimainen. Minun ei koskaan ole erityisemmin
tarvinnut huolehtia puhepuolesta.
Usein hän lähtee retkellemme minkkiturkkiin kääriytyneenä. Silloin hän muistaa
kerrata, miten halvalla turkin sai ja miten ajaton ja käyttökelpoinen vaate se on.
Hyvän perheen kasvattina häntä vaivaa kalvava syyllisyydentunto.
Rantaan tullessamme hän on saanut purettua raskaimpien sanojensa kuorman.
Tulee ensimmäinen tauko.
Minä hengitän syvään ja hillitysti. Tarkastelen häntä syrjäsilmin, lakaisen
katseellani maisemaa, tuijotan vastaan tulevia autoja. Hän vilkuilee minua
epäröivästi, jos satun sanomaan jotakin, mistä hän ei voi tietää, olenko
tosissani vai en. Valtava silta kohoaa monumenttina vastarannalla.
Pyöreäkasvoinen naiseni hymyilee lumisella rantakalliolla aurinkoon pain.
Junaystävä on minua vähän lyhyempi niin, että tunnen pientä huolta hänen
hyvinvoinnistaan. Jonkinlaista orastavaa isällisyyttä.
Junaystävä pitää hiljaa tuulessa keikkuvista pihlajanmarjatertuista. Hänen
mielestään pihlajassa on jotakin ylevää. Pihlaja on hänelle tärkeä puu.
Pysähdymme joka kerta ihailemaan samojen puiden marjaisia oksistoja.
Rajailemme käsin postikorttimaisemiimme kauneimmat oksat. Lunta on tarttunut
oksanhankoihin ja osaan suurimmista tertuista. Etsimme vertauksia kuvaamaan
niiden ruokahalua kiihottavaa ulkonäköä. Ne näyttävät osaavasti koristelluilta
marjajäätelöannoksilta, pirtelöiltä, cocktaileilta. Siristelemme silmiämme
jyrkässä vastavalossa. Kauneuden ystävinä jätämme marjat paikoilleen. Tilhet
ja varikset saavat tehdä niistä selvää.

3. Sillalle tultaessa olemme ihastelleet talvimaiseman jo monin eri perustein.
Olemme käsitelleet minun nykytilani ja tulevaisuudensuunnitelmani sekä
pohtineet pysähtyneisyyteeni sisältyviä etuja ja haittapuolia.
Eräässä kävelymme vaiheessa käymme pissalla. Junaystävä menee yleiseen
käymälään, minä hoidan asiani mieluummin luonnon helmassa, matalan
kuusikon kätköissä. Naurahdamme aina, kun pissahädän aika koittaa.
Tunnemme jo rituaalin. Retken rytmityksen kannalta pissahädällä on syvä
merkityksensä.
Kun menemme jäälle kävelemään, hänen kasvoillaan karehtii ihastus. Minun
tulee hyvä olla, kun tiedän, että hän on iloinen. Hänen sydämensä on iloinen.
Tunnen sen.
Toisinaan minäkin tunnen iloa. Ilo on minulle rakkauden selvin oire. Omituinen
jatkuva ilo. Pyöreä ilo. Sileä ilo. Viileä ilo. Tämä on jäänyt minulle mieleen.
On mukavaa kävellä. Minä tekisin sen kumminkin. Siksi on paikallaan toisinaan
kutsua hänetkin mukaan. Kaveriksi. Juttuseuraksi. Saattaa silloin paremmin
hahmottaa ajatuksiaan.
Palattuamme hän virittelee nutturan päänsä päälle. Hiusten alta paljastuu
vastustamattoman kaunis niska. Hän keittää minulle kahvia. Juon sitä
olohuoneen pöydän ääressä samalla, kun hän etsii nuotistostaan Chopinin
valsseja.
Kuuntelen hänen soittoaan kyynelsilmin. Hänen niskakuoppansa saa minut
kuolaamaan. Talvi-ilta alkaa pimetä.
Otin junaystävästä valokuvia, kun viimeksi kävelimme. Hän on lahjakas malli.
Säilyttää luontevuutensa ja iloitsee esilläolosta. Hän nauraa ja elehtii koko
vartalollaan. Otin kuvia varmaankin kaksisataa! Suorituksessa oli eroottista
jännitettä.

4. Kahvin juotuani löin häntä haarukalla kämmenselkään ja mutisin. Hän nauroi
nuttura keikkuen, silmälasien houkuttavasti korostamin silmin. Hän nauroi
täyteläisin huulin, suupielet alaspäin kaartuneina.
Junaystävä ei koskaan kuuntele, kun minä puhun. Silloin tällöin hän vetää
liukkain elkein maton jalkojeni alta. Olen siihen nykyisin jo niin tottunut, että en
enää edes horjahda hänen iskiessään. Hänen vieraansa tuovat hiekkaa eteisen
matolle. Joskus he kaatavat viiniä pöytäliinalle. Tai lorauttavat olutta lattialle.
Usein sellaisia vieraita ystäviä. Pieniä ihmisiä suurin hampain.
Junaystävä haiskahtaa syyllisyydeltä. Pidän hänen kasvonpiirteistään,
tavastaan kikattaa kiemurrellen ja taputtaa käsiään. On ihanaa rutistaa
junaystävää, painaa hänen kasvonsa kaksin käsin rintaani vasten ja silitellä
hänen hiuksiaan. Tummanruskea, luonnostaan kihartuva tukka on kiristetty
taakse tuuheaksi poninhännäksi. Hänellä on pyöreät ja myötätuntoiset kasvot.
Paksu alahuuli ja kapea suu luovat huvittavan jännitteen suurten ja kujeellisten
silmien kanssa. Hänellä on korkeat poskipäät ja laaja, ajatuksia herättävä otsa.
Ääni on hieman käheä ja usein hän purskahtaa kuplivaan, räkättävään nauruun,
joka saa muutkin hymyilemään. Hänen vasen silmänsä harhailee hieman. Siinä
on lievää karsastusta, joka luo unenomaisen tunnun, hilpeän, ylimielisen, “kyllä
se siitä” –vaikutelman.
Minä pidän junaystävän pienestä, eloisasta kädestä, joka kahvia sekoittaen
pitelee huonosti tasapainotettua lusikkaa. Pidän hänestä seisomassa avoimen
ikkunan edessä ajatuksiinsa uponneena. Ja pidän kahvipannusta, joka hänen
kädestään roikkuu kuin orava.
Pasi Vilpas