6. 6
...............................................................................................................................................
...............................................................................................................................................johdanto
Tunnelmat ovat menneisyyttä, elettyä elämää.
Tunnelmaa ei voi rakentaa tunnelmoinnille. Tun-
nelma sitoutuu aikaan, paikkaan ja tilanteeseen.
Joskus kaksikymmentävuotiaana yritin kirjoittaa
runoja hetkistä, joina tunnelmoin kotona ja join
teetä. Siitä ei tullut mitään. Ei ketään kiinnosta
mikään teenjuominen.
Jatkoin kuitenkin, ja otin myös valokuvia, koska
halusin taltioida tunnelmaa. Halusin välittää joi-
tain hetkiä muille ihmisille. Minua kiinnosti kuvan
ja sanojen suhde: miten muuttaa tilanne sanoik-
si, siis saada hetki kuvaksi toisen päähän sanoin
siten, että tämä voi kokea saman hetken uudestaan
tunnelmineen päivineen. Lavastus voi olla samaa
toisin päin, siis siinä tilanteessa, että lähdetään
liikkeelle tekstistä. Lukiessani tekstiä aistin siihen
talletetun tunnelman, ja lavastajana pyrin siihen,
että se välittyy myös katsojalle.
Opiskeltuani lavastusta muutaman vuoden taju-
sin, etten edes tiedä mitä tunnelma on. Tai ainakin
tajusin, ettei se ollut pelkkää teenjuontia. Menin
Googleen. Löysin paljon sisustusaiheisia artik-
keleita ja joitakin tunnelmanluonnin oppaita kir-
jailijoille. ”Tunnelma syntyy väreillä”, kertoi Tik-
kurilan maalausopas. Muun muassa.
Ehdittyäni pohtia tunnelman olemusta jo yli vuo-
den päivät tulin siihen lopputulokseen, että tun-
nelma on kaiken sen summa, mitä ihminen tilas-
ta aistii, ja oikeastaan myös se, miten hän nämä
aistimukset kokee, ja miltä hänestä sitten tuntuu.
Tämä vastaus tuntui itsestään selvältä, eikä se
tyydyttänyt minua. Halusin kysyä myös ”miksi?”
Kun siis kysyn: ”Mitä on tunnelma?”, kysyn myös:
”Miksi ihmisestä tuntuu joltakin tietyltä aistiman-
sa tunnelman seurauksena?”
Tämä on suppea tutkielma sekä tunnelmasta il-
miönä, että sen valjastamisesta teatterikäyttöön
sisältäen paljon omakohtaista kokemusta ja no-
jaten joihinkin mielivaltaisesti valittuihin tieteel-
lisiin teorioihin. Aion purkaa tunnelman pieniin
osasiin, tarkastella niitä eri kulmista ja koota lo-
pulta takaisin yhteen. Aion mennä juuri niin sy-
välle kuin minua kunkin osasen kohdalla huvittaa,
olivat ne relevantteja tai eivät.
En odota löytäväni tyhjentävää vastausta kysy-
mykseen ”Mitä on tunnelma?” Sen sijaan uskon
saavani selville, onko ilmiön perinpohjaisesta
tonkimisesta mitään hyötyä lavastamisen kan-
nalta. Siinä samassa tulen todennäköisesti poh-
diskelleeksi omaa suhdettani aitoihin ja luotuihin
tiloihin ja niissä vallitsevien tilanteiden ja tun-
nelmien ja välittämiseen.
Tunnelma on yks mun lempiasioista maailmassa. Jos mä saisin päättää, niin mä vaan tunnel-
moisin päivät pitkät, enkä paljoo muuta. Mulla on ihan mieletön halu kokea ja tuntea asioita.
Mut itse asiassa musta tuntuu, et tunnelmointi ei oo aktiivista tekemistä, eikä sitä voi tehdä
pelkästään, mikä on aika hirvittävää myöntää. Täytyy tehdä asioita ja olla paikoissa ja sit
samalla tuntea se tunnelma. Vähän sama juttu, kun et mä haluaisin et mun elämä olis leffa. Et
aina olis jotenkin joku tunnelmallinen hetki meneillään, tai jotenkin hirveän dramaattista. Mut
oikeastihan oikea elämä ei oo sellaista koskaan. Se johtuu siitä, et leffa on väritettyä elämää
ja tehostettua tunnelmaa. Ja jos joskus tuleekin omassa elämässä sellainen leffahetki, ni se on
vaan muistuma jostain leffasta, siis ”aivan kuin jostain elokuvasta!” Mut sit jos ei koskaan
mene ja elä, vaan jää vaan kotiin tunnelmoimaan, ni yhtäkkiä se ei ookaan mitään elämää. Se
ei oo mitään.
Päiväkirjamerkintä, toukokuu 2012
7. 7
...............................................................................................................................................
...............................................................................................................................................
.......................Lähteistä.......................
Havaitsemisesta ja kokemisesta on kirjoitettu pal-
jon, ja ajelehdin pitkään erilaisten psykologisten
lähdeteosten meressä löytämättä mitään mihin
tarttua. Kahlasin paljon tunnelmaan etäisesti liit-
tyvää kirjallisuutta, kuten kokemus- ja havainto-
ja ympäristöpsykologiaa, kiinnostavahkoa, vai-
keasti lähestyttävää ja tutkimukseni etenemisen
kannalta täysin hyödytöntä tietoa. Filosofinen,
tarkemmin fenomenologinen lähestymistapa ti-
lan havaitsemiseen tuntui luontevammalta, mutta
juuri tunnelmaa fenomenologian näkökulmasta
pohtivia tekstejä en löytänyt montaa.
Kirjassaan Paikan estetiikka – Eletyn ja koetun
ympäristön fenomenologiaa Anne-Mari Forss pohtii
muiden paikkoihin liittyvien ilmiöiden rinnalla
tunnelmaa ja paikan henkeä, niin kutsuttua Geni-
us Locia mm. saksalaisen filosofin Gernot Böhmen
kirjoitusten pohjalta. Forssin teoksen kautta löy-
sin myös taide-kasvatuksen professorin Pauline
von Bonsdorffin väitöskirjan, The Human Habitat,
joka myöskin esittelee tunnelman osana ihmisen
kokemusympäristöä. Gernot Böhmen tunnelmaa
käsittelevät teokset sen sijaan löytyivät vain sak-
saksi, joten hänen ajatuksiaan joudun lainaamaan
Forssin teoksen kautta.
Näiden varsinaisesti tunnelmaa käsittelevien teks-
tien lisäksi käytän materiaalina omia harjoitus-
töitäni Teatterikorkeakoulussa, yleisesti lavastuk-
sellisiin ilmiöihin liittyvää kirjallisuutta, muiden
ihmisten ajatelmia tunnelmista, sekä pieniä näyt-
teitä kohtaamistani ja keräämistäni tunnelmista
kuva- ja tekstimuodossa.
..............Tunnelman määritelmä..............
tunnelma
1. henkilökohtainen tai ryhmässä vallitseva tunnetila,
mieliala, ilmapiiri, atmosfääri. esim. Lämmin, iloinen,
kodikas, kolkko tunnelma. Joulu-, juhla-, markki-
lähtökohtia
natunnelma. Tunnelma nousee, tihenee, laskee. Tun-
nelma on korkealla, matalalla. Rikkoa tunnelma. Uu-
tinen nosti tunnelman kattoon. Olla lähtötunnelmissa.
Muisteltiin menneitä haikean tunnelman vallassa. Tal-
lensi tunnelmiaan päiväkirjaansa. Erik. kodikkaasta,
juhlavasta tms. tunnelmasta. esim. Tunnelmaa luova
kynttilänvalo. Juhlat, joissa oli tunnelmaa.
(suomisanakirja.fi)
Tunnelma on sanana moniulotteinen. Sitä
lähestytään usein position kautta, siis tila on usein
tunnelmallinen, harvemmin tunnelmaton. Se on
jotakin vallitsevaa. Ja jos se vallitseva asia on jo-
takin muuta kuin tunnelmallista, siihen lisätään
adjektiivi: iloinen, kodikas, kolkko jne. Sitä ei
suoranaisesti nähdä, se aistitaan. Kuitenkin sanaa
voidaan kohdella hyvinkin konkreettisesti. Se voi
olla käsin kosketeltava. Sen voi rikkoa. Se tottelee
fysiikan lakeja: se nousee, laskee, tihenee. Tunnel-
ma voi viitata myös johonkin tiettyyn paikkaan,
aikaan tai tapahtumaan: juhlatunnelma, markki-
natunnelma, aamuinen tunnelma. Tämä paljastaa
myös tunnelman kokemusperäisyyden: kaikilla
on erilainen käsitys juhlista ja markkinoista, ja se
riippuu täysin siitä, millaisia kokemuksia meillä
on ollut kyseisistä tilanteista.
Tunnelma on kaikilla ja kaikkialla, koko ajan.
Siksi on hyvin outoa, että tunnelmallinen ei käsitä
negatiivisia tunnelmia; Vinksahtaneen, inhottavan
tai jäätävän tunnelman tilat eivät missään tapauk-
sessa ole tunnelmallisia. En kuitenkaan oikeastaan
osaa päätellä tästä mitään muuta, kuin että kie-
lessä on virhe. Sen mukaan tunnelman tuottami-
seen riittää oikea värivalinta, sisustustyynyt ja
kynttilänvalo. Saksalainen filosofi Gernot Böhme
erottaakin tunnelman ja tunnelmallisen käsitteet
toisistaan. Hänen mukaansa Tunnelmallinen on
jotakin täysin irrallista subjektista eli kokijasta
itsestään ja se kuuluu ennen kaikkea objektin
tasolle. Tunnelmallisia voivat olla esimerkiksi juu-
ri valaistus, kesäyö tai kattaus. Tunnelma sen si-
jaan aistitaan aina subjektiivisen osatekijän, itsen
kautta. Se on objektin ja subjektin välinen tilal-
8. 8
Jahas. Vois lähtee huoltsikalle pelaa hyvän tahdon pelejä semmonen olo.
24/7 huoltsikat on kyl meikän lempipaikkoja maailmassa jotenki aavem-
mainen tunnelma, tuntuu siltä kuin astuis jotenkin semmosen normaa-
lin ajantajun ulkopuolelle. Muutenkin: ne on usein tosi käppäsii mestoja,
pinttynyt rasva ja bensa haisee, kahvi maistuu kuselle, myyjä istuu tiskin
takana selaamassa päivän iltistä huokaillen, nakit pyörii nakinpyörit-
täjässä, joku käy ostamassa askin röökiä, katulamput on sammunu,
vain huoltsikan rätisevä valo paistaa pimeässä, ihan ku ois unessa. Just
täydellistä.
Tuomio Peltomäen
statuspäivitys Facebookissa
ti 14.5. 01:08
9. 9
..........................................................................................................................
1::Fenomenologia: Filosofian suuntaus, joka tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmisen kokemusmaailmassa.
2::Synestesia: Aistien yhteisvaikutus
3::Kinesteettinen: Liikkeeseen perustuva
linen ominaisuus, heidän yhteinen todellisuutensa.
(Forss s. 112)
..............Tunnelmat teatterissa..............
Teatteriesityksen yhteyteen liittyy joukko erilaisia
tunnelmia, kuten ulkomaailman tunnelma, teatte-
risalin tunnelma, yksittäisen teatterikävijän tun-
nelma, yleisön yhteinen tunnelma, teatteritilan-
teen tunnelma, työryhmän jäsenten yksilölliset
tunnelmat, työryhmän yhteinen tunnelma, näyt-
telijän tunnelma, roolihahmon tunnelma, lavas-
tuksen tunnelma, esityksen maailman tunnelma,
esityksen maailman sisäiset mikrotunnelmat ja
niin edelleen. Jokainen näistä on sidoksissa toi-
seen ja osaltaan koostamassa kokonaisvaltaista
teatterikokemusta, enkä aio käsitellä niitä yksi
kerrallaan järjestelmällisesti, sillä uskon niiden
nousevan esiin riittävissä määrin kukin omana ai-
kanaan pohtiessani tunnelmaa teatterissa. Halusin
kuitenkin selventää lukijalle ja muistuttaa myös
itseäni siitä, että tunnelma terminä on hyvin laaja
ja oikeastaan aika mitäänsanomaton, sillä ei ole
mitään yhtä asiaa, johon se edes teatteritilanteessa
viittaisi.
.....................Paikka/Tila.....................
Kun puhun paikasta, voisin aivan yhtä hyvin
puhua tilasta ja toisin päin. En halua tässä tutkiel-
massani setviä näiden kahden sanan merkityksien
eroja. Paikalla tarkoitan tiettyä tilaa, ja vaikka
paikkaa ei ole ilman tilaa, eikä tilassa ehkä olisi
tiettyä tunnelmaa ilman paikkaa, näen tunnelman
sijaitsevan kuitenkin yhtäaikaisesti sekä tilassa,
että sinne sijoittuvassa paikassa.
..................Katsoja = kokija..................
Yksittäistä teatteriyleisön jäsentä kutsutaan yleen-
sä katsojaksi. En pidä siitä. Teatterin ominaispiir-
re on, että katsoja on itse fyysisesti paikalla, ja voi
siten kaikin aistein kokea esitystä. Näin ollen kat-
sojan asettaminen pelkän toljottajan asemaan olisi
valtavaa haaskausta.
Esteetikko Anne-Mari Forss näkee paikan
kokemisen tutkimisen samoista lähtökohdista:
Fenomenologisesta1
näkökulmasta paikka näyttäytyy
kompleksisena, monimuotoisena ja prosessuaalisena,
ja sen kokemisessa korostuu koko ihmisruumis pelkän
visuaalisen havaitsemisen sijaan. [...] Fenomenolofia
pyrkii rikkomaan […] näköaistin ylivallan korostaen
havainnoinnin ja kokemisen synestesiaa, ja paikan ais-
tein havaittavat ominaisuudet nähdäänkin visuaalisten
ominaisuuksien lisäksi myös auditiivisina2
ja kinesteet-
tisinä3
.
(Forss s.78)
Juuri paikan ja myös tilanteen kokemisesta on
kyse teatterissa. Teatterin ainutlaatuisuus piilee
läsnäolossa ja kokonaisvaltaisuu-dessa, ja sen
täyttä potentiaalia on syytä käyttää hyödyksi.
Eräs keino on asettaa yleisö suhteeseen tilan ja
tilanteen kanssa. Tällaisesta luodusta näyttämö-
yleisösuhteesta kiinnostui 60-luvulla ainakin
puolalainen ohjaaja-lavastajaparivaljakko, Jerzyt
Grotowski sekä Gurawski, jonka teoksissa
yleisöstä saatettiin tehdä osa esitystä sijoittamalla
se suhteeseen näyttelijöiden kanssa, sekä tilaan
sen mukaisesti (Butterworth & McKinney s.117). Ky-
seisenlainen lähestymistapa tuo yleisön jäsenen
esityksen sisäisen tunnelman piiriin ja eliminoi
hyvin pitkälle esimerkiksi erillisen yleisössä vallit-
sevan tunnelman, vaikkei muun yleisön läsänäolo
tietysti mihinkään katoa.
Itse olen oppinut ottamaan näyttämö-yleisösuhteen
vähintäänkin harkintaan lavastusta suunnitelles-
sani, ja siitä keskustellaan ohjaajan kanssa usein
jo varhain. Rakastajassa yleisöä kohdellaan aluksi
Sarahin ja Richardin vieraina, mutta esityksen
kuluessa tämä asetelma häipyy ja katsojasta tulee
hiljainen tarkkailija, paikoin ikään kuin ikkunan
takana tirkistelevä naapuri. Tällainen tarkkailijan
asemaan häipyminen tapahtuu usein jo pelkästään
yleisöluvun suuruuden vuoksi - on haasteellista
jatkuvasti osallistaa suurta joukkoa ihmisiä ja ken
ties lähes mahdotonta tehdä heistä aktiivinen esi-
tyksen osa ilman, että tarkkuus ja merkitys katoaa.
Kokemukseni mukaan kuitenkin hienovarainenkin
vihjaus yleisön asemasta voi antaa näkökulman ja
olla riittävä askel pois ulkopuolisen toljottajan
10. 10
roolista, joka ei tietenkään koskaan itsessään ole
väärä ratkaisu, kunhan asiaa on ajateltu.
Toinen keino, tai pikemminkin teatterin fyysisestä
luonteesta johtuva hyvänlaatuinen lainalaisuus on
moniaistisuus. Eihän teatterikävijän oikeas-
taan ole mahdollistakaan ainoastaan toljottaa. Hän
muun muassa tuntee vähintäänkin istuimen allaan,
todennäköisesti kuulee vuorosanat ja musiikin ja
haistaa parfyymit. Toivoisin, että aistit otettaisiin
tietoisesti harkintaan ja hyötykäyttöön kaikissa
esityksissä.
Koska itse ainakin haluan horjuttaa yleisöläisen
osaa pelkkänä katsojana ja tuottaa työssäni tälle
kaikenlaisia aistimuksia, ja kos-ka tunnelman,
josta nyt ollaan ottamassa selkoa, aistimiseen joka
tapauksessa käytetään todella kaikkia aisteja, aion
tämän tutkielman puitteissa koettaa välttää sanaa
katsoja mahdollisimman paljon. Muistettakoon
asenteeni niissäkin poikkeustilanteissa, joissa
kokija, yleisön jäsen, teatterikävijä tai muu kier-
toilmaisu ei tunnu sopivalta tai muuten vaan livau-
tan tekstin sekaan sekaan katsojan.
11. 11
Nobody gave too much of a damn about old Columbus, but you
always had a lot of candy and gum and stuff with you, and
the inside of that auditorium had such a nice smell. It always
smelled like it was raining outside, even if it wasn’t, and you
were in the only nice, dry, cosy place in the world. I loved that
damn museum.
Holden Caulfield J.D. Salingerin romaanissa
The Catcher in the Rye
12. 12
...............................................................................................................................................
...............................................................................................................................................tunnelman tasot
Syksyllä 2012 kävin katsomassa Teatterimuseossa
vierailulla ollutta, alun perin Sveitsin arkkiteh-
tuurimuseoon toteutettua näyttelyä Anna Viebrock
- Näyttämösuunnittelu arkkitehtuurina. Näyttelyn
kuraattori, Sveitsin arkkitehtuurimuseon taiteel-
linen johtaja Hubertus Adam oli paikan päällä
kertomassa näyttelystä, ja kiinnitin erityistä huo-
miota erääseen hänen tokaisuunsa: ”Suunnitelles-
saan tilan, lavastaja sisällyttää suunnitelmaansa
aina tunnelman, kun taas arkkitehti ei oikeastaan
yleensä edes saa suunnitella tilaan tunnelmaa”.
Jäin pohtimaan, mitä hän tarkoitti tunnelmalla,
ja mistä sellainen lopulta syntyy, jos sitä ei erik-
seen suunnitella. Kaikissa paikoissahan on joka
tapauksessa jokin tunnelma.
Ensimmäisenä aloin ajatella Kiasmaa ja Portha-
niaa. En voi tietää, mitä Steven Holl ja Aarne Ervi
ovat miettineet näitä tiloja suunnitellessaan, mutta
kummassakin vallitsee omanlaisensa tunnelma.
Kiasmassa on mielestäni taidemuseomainen ja
Porthaniassa opiskelijamainen tunnelma. Kuu-
lostaa aika ylimalkaiselta, ja luulenkin, että tun-
nelmaa on ainakin kahdenlaista: yleistä ja tiettyä.
Täten “taidemuseomainen” tai “opiskelijamainen”
tunnelma on luettavissa yleisen tason tunnelmak-
si, joka näyttää määräytyvän hyvin pitkälle käyt-
tötarkoituksen mukaan. Tällaisen yleisen tunnel-
man pystyn kuvittelemaan istumalta miltä hyvänsä
käymättä paikan päällä, perustaen mielikuvani
todennäköisesti juuri paikan käyttötarkoitukseen
ja sen päälle mahdollisesti niihin kertoihin kun
olen ollut siellä. Mielikuvani paikan tunnelmasta
olisi siis ikään kuin käyttötarkoituksen ja käynti-
kertojen keskiarvon summa.
Forss selvittää Böhmeen pohjaten teoksessaan
paikan eri ominaisuuksia. Hän jakaa ominaisuu-
det kahtia: Aistein havaittaviin ominaisuuksiin ja
tulkinnallisiin ominaisuuksiin. Aistein havaittavat
ominaisuudet voivat olla konkreettisten ohella
aineettomia, kuten valoisuus, hajut jne. Paikan
tulkinnallisia ominaisuuksia sen sijaan ovat his-
toriallinen ulottuvuus, ajallinen syvyys, kollektii-
vinen muisti, sosiaalinen ulottuvuus, mielikuvat,
tunnelma ja genius loci, eli eräänlainen paikan
henki. (Forss s.79)
Böhmen mukaan juuri tilassa läsnä olevien objek-
tien aistein havaittavat ominaisuudet, eli niiden
fysionomiikka, kuten hän itse niitä kutsuu, muo-
dostavat perustan tunnelmalle, kun taas Forssin
mielestä tunnelma on vain yksi paikan tulkinnal-
lisista ominaisuuksista (Forss s.79). Itse käsitän
tunnelman ennemminkin kokonaisvaltaisena tilal-
lisena tunteena. Kokemus on ikään kuin tunnelma
kokijan sisällä. Tähän sisäiseen tunnelmaan toki
vaikuttavat sekä Böhmen objektien fysionomiik-
ka, että Forssin tulkinnalliset ominaisuudet.
Kokonaisvaltainen tilallinen tunne, eli sisäi-
nen tunnelma on aina tietty ja hetkellinen. Se on
kuitenkin suhteessa tilan yleistunnelmaan, mieli-
kuvaan tilan tunnelmasta, joka sisältää myös aiem-
mat kokemukset samasta tilasta. Tietty tunnelma
vallitsee tilassa juu-ri siellä vieraillessa, kaikilla
aisteilla aistittuna, kokijalleen. Tämä tunnelma
voi näyttäytyä tilassa vallitsevana, ja uskoisin, että
sen voi kokea yhteisöllisestikin, mutta se on silti
aina kullekin kokijalle omanlaisensa. Loppuais-
tima voi olla hyvinkin pienestä kiinni.
Siitä, mihin sun silmäs eksyy, vaikka [Porthanian]
pöydänkulmalla lojuvaan lehteen, Ja mikä lehti siinä
silloin sattuukin olemaan, vaik Kauppalehti. Tai mikä
hajumolekyyli sun nenääs just silloin tuulahtaa. Ja
lisäks se, mitä se saa sut tuntemaan. Se on taas uu-
sia kerroksia tähän juttuun. Et mitä se haju tuo sulle
mieleen, tai se Kauppalehti. Ehkä sä haistoit jotain
parfyymii, jota sun mutsis käytti kerran laival ku olit
viis vee. Aika jees, tai riippuu tietty äitisuhteesta ja
kaikesta. Mut sit Kauppalehtee lukee sun mielest vaan
kaikki ääshoulit kauppislaiset, ja nyt näyttäis siltä et
ne on käyny täällä. Not so good. Lisäks sul on maha
vähän kipee. Et tuntuu vähän ahdistavalta. Joo, aika
ahdistava tilanne.
Päiväkirjamerkintä toukkuu 2012
13. 13
Tällainen kokemus ammentaa selvästi niin fysio-
nomisista kuin tulkinnallisistakin tilallisista omi-
naisuuksista, kuten nähdyistä asioista, sosiaalisesta
ulottuvuudesta, mielikuvista ja niin edelleen. Suu-
ri osa edeltävän pohdinnon havainnoista tuntuu
hyvin konkreettisilta ja tiedostetuilta. Tunnelmaa
voi kuitenkin aistia myös hyvinkin tiedostamatta.
Pauline von Bonsdorff listaa väitöskirjassaan ns.
tilan äänettömät ominaisuudet, jotka vaikuttavat
tunnelmaan välittömästi. Tällaisia ominaisuuksia
ovat hänen mukaansa valoisuus, ilmankosteus,
lämpötila, hajut, maankamara, akustiikka sekä ke-
hon altistuminen ympäröivälle ilmalle tai toisten
katseille. Nämä ominaisuudet muodostavat yleen-
sä vain taustan fokusoidulle havaitsemiselle, eikä
niitä itsessään havainnoida kovinkaan tarkoituksellis-
esti. (Bonsdorff s.144)
Ihmisellä on kyky aistia näitä ominaisuuksia ke-
hollisina tuntemuksina. Näitä tuntemuksia kutsun
sisäisessä tunnelmassa tuntemusten kerrokseksi.
Tuntemusten kerrokseen sisällyttäisin myös ihmi-
sestä itsestään kumpuavat tuntemukset eli olotilat;
halut, tarpeet, mieliteot, vireystilan, kehon lämpö-
tilan sekä esim. säryn ja hyvän olon tunteet.
Bonsdorff summaa tunnelman kokemuksen ole-
van aina yhteydestä riippuva, konkreettinen,
yksilöllinen ja tuntemuksiin perustuva, ei yleinen
ja abstrakti (s.142). Määritelmään sopivat myös
kokijalähtöiset tuntemukset, ja vaik-ka ne näyt-
täytyvätkin tilakokemuksesta irrotettavissa olevi-
na, huomioitakoon, etteivät ne täysin jää tilan
vaikutuspiirin ulkopuo-lelle: tilallinen ominaisuus
voi olla syynä olotilaan, esimerkiksi valon määrä
vireystilaan, tai korostaa sitä, esimerkiksi ruoan
tuoksu muistuttaa nälästä. Tätä kautta olotilasta
tulee tilallisen ominaisuuden vaikutuksesta osa
kokonaisvaltaista sisäistä tunnelmaa.
Palatakseni Sveitsin arkkitehtuurimuseon taiteel-
lisen johtajan lausahdukseen, olen tavallaan samaa
mieltä siitä, ettei arkkiteh-ti suunnittele tilaan ai-
nakaan tällaista yksittäistä tiettyä tunnelmaa. Mitä
hän ajattelisi? Ajattelisiko hän, toimeksiannon ol-
lessa kirkon suunnitteleminen, suunnittelevansa
sinne hartaan tunnelman? Luulen jälleen kerran
hartaan tunnelman syntyvän jo käyttötarkoituk-
sen perusteella. Voisin kuvitella, että vaikka
suunnittelisin millaisen kirkon tahansa, asetettaes-
sa tilaan alttari, saarnatuoli, kynttilöitä ja kirkol-
lista toimintaa, tulisi tunnelmasta harras. Tila luo
puitteet, mutta toiminta tunnelman.
Sanoisin myöskin, että tilassa ei ole tunnelmaa,
mikäli sitä ei kukaan ole kokemassa. Ja jos teat-
teriesitys on luotu tilanne ja koetuksi tarkoitettu,
on tällöin sen puitteissa luotu, siis suunniteltu
myöskin tunnelma. Sen sijaan, jos tunnelma on
arkkitehdille jotakin, se on juuri se yleinen mie-
likuva, sama, joka on kenellä tahansa kirkkoa
ajattelevalla. Hänellä on myöskin tiedossaan lista
asioista, joita kirkossa tulee olla. Toisin sanoen
arkkitehti suunnittelee tilan käyttötarkoitukseen
sopivaksi, ja vasta sen tarkoitukseensa käyttämi-
nen ja siitä seuraava tilanne luo tunnelman.
Eräs keraamikkoystäväni, kerrottuani Sveitsin
arkkitehtuurimuseon taiteellisen johtajan lau-
sahduksesta, sanoi hänen mielestään arkkitehdin
voivan vaikuttaa tunnelmaan esimerkiksi mate-
riaalivalinnoilla, sillä materiaaleissa itsessään on
jokin tunnelma. Gernot Böhme on hänen kanssaan
samaa mieltä, kuten käy ilmi Forssin tulkinnasta:
Tunnelmaa voidaan muokata, luoda ja jopa
päämäärähakuisesti tuottaa. Erityisesti arkkitehtuuria
Böhme pitää tunnelman tuottamisena: värit, pintamate-
riaalit, linjojen muodostus ja asetelmat ynnä muut sel-
laiset, joita arkkitehti suunnittelee ja luo, ovat sinällään
jo fysionomiikkaa.
(Forss s.113)
Tämä on totta, hänhän voi esimerkiksi valita pin-
tamateriaaliksi puukuvioinnin halutessaan luoda
metsäisen tai skandinaavisen vaikutelman, tai vaik-
ka rakennuttaa koko kirkon Legoista hauskan
tunnelman saavuttamiseksi. En osannut väittää
vastaan ystävälleni, mutta aikani asiaa pohdit-
tuani tulin siihen tulokseen, että materiaalivalinta
ei arkkitehdin toimessa kuitenkaan ulotu siihen
kaikkein yksityisimpään kokemukseen, johon
lavastaja kenties haluaa vaikuttaa. Ensinnäkin,
arkkitehti tuskin haluaa käyttää materiaalia, joka
haittaa tilan käyttämistä tarkoitukseensa, ja va-
litsee materiaalinsa tämän puitteissa, jolloin ma-
teriaali pysyy neutraalina elementtinä. Toiseksi,
tilaa arkkitehdin suunnittelemaan tarkoitukseen
käytettäessä, vallitsee siellä ennen kaikkea tilan-
14. 14
En juuri ehtinyt kotiin vievään bussiin
Vuosaaren metroasemalla. Istuin odot-
tamaan seuraavaa. Penkki oli varjossa,
mutta toinen puoli katua kylpi vuoden-
ajalle epätyypillisessä aamupäivän au-
tereessa. Hetkeä aiemmin metrossa,
Siilitien metroaseman kohdalla, olin
hetken kuunneltuani päättänyt peittää
narkkarin vieroitusklinikan asukkaiden
keskinäistä hierarkiaa koskevan äänek-
kään puhelun korviin työnnettävillä kuu-
lokkeilla ja niistä tunkevalla ihanalla
musiikilla, jossa luultavasti soi harppu
elektronisten elementtien rinnalla.
Oli hieman viileä, kasvoilta sen saattoi
tuntea, ja hetki tuntui niin kauniilta, että
olin oikeastaan jopa mielissäni bussista
myöhästymisestä. Viereeni penkin toiseen
päähän istui kissannaamoiksi naamioi-
tuihin korvaläppiin pukeutunut lihava
tyttö syömään suklaata. Royalin mante-
li-merisuolan tuoksu ylsi nenääni helpos-
ti penkin toisesta päästä. Lempeä tuuli,
tai niin lempeä kuin lokakuun viimeisinä
päivinä voi tuuli olla, sai suklaalevyn
huolimattomasti avatun kullankeltaisen
muovikääreen lepattamaan tytön pulle-
assa kädessä, aivan kuin lihava kissan-
naamakorvaläppiin pukeutunut suklaata
syövä tyttö yksin ei olisi ollut riittävän
liikuttavaa. Ja se harppumusiikki.
Pyyhin lapasella kosteuden silmänurkis-
ta, pistin tuulen piikkiin. Matkan päässä
suojatiellä, täydessä aurongonpaisteessa
näin punatakkisen naisen työntävän
sinitakkisen miehen pyörätuolissa tien
yli. Sellaisesta ei kai saa liikuttua, joten
katselin heitä aivan tyynenä, oikeastaan
näin varmaan vain harhoja. He menivät
ostoskeskukseen. Bussi tuli.
Havainto, ke 29.10.14, aamupäivä
15. 15
netunnelma, jolloin mahdollinen materiaalin tuot-
tama tunnelma jää marginaaliseksi.
Pohdiskellessaan, kuinka ollakaan, kirkkotilojen
tunnelmaa Böhme rinnastaa tunnelmaan erään
Forssin mukaan erillisen, hyvin tunnelman kaltai-
sen tilallisen ilmiön, genius locin, paikan hengen.
Böhmen mukaan kirkon tunnelma säilyy tilantees-
ta huolimatta aina samana johtuen kirkkoon asete-
tuista kirkollisista symboleista ja merkeistä, kuten
krusifiksi, tietyt arkkitehtoniset muodot ja freskot,
sekä ihmisten tavasta lähestyä kirkkoa aina kirkol-
lisena tilana huolimatta siitä mihin sitä käytetään.
Forss kyseenalaistaa tämän, antaen esimerkkinä
kirkossa järjestetyn muotinäytöksen. Hänen mie-
lestään näyttää siltä, että tunnelma yhtäaikaisesti
sekä muuttuu, että ei muutu kirkollisesta tapahtu-
man ollessa ei-kirkollinen, mikä hänen mukaansa
selittyy ainoastaan sillä, että tunnelma ei ole yhtä
kuin genius loci, vaan ne ovat kaksi erillistä, hyvin
saman tyyppistä tilallista ilmiötä. (Forss s. 124)
Näin ollen muotinäytöksen aikana kirkollinen
tunnelma muuttuisi, mutta kirkollinen genius loci
säilyisi samana.
Forss kuvailee tunnelman ja genius locin eroja
seuraavasti:
Ensinnäkin tunnelma on genius locia häilyvämpi; se
pystyy muuttumaan silmänräpäyksessä toisin kuin
genius loci, joka voidaan ymmärtää paikan identiteet-
tinä[…] Toiseksi tunnelma alistuu sanalliselle ku-
vaamiselle; voidaan puhua huoneen kireästä tai leppoi-
sasta tunnelmasta, kirkon hartaasta ja aamuauringossa
kylpevästä tunnelmasta. Genius locia puolestaan ei voi
missään merkittävässä mielessä pukea sanoiksi, vain
sen osatekijöitä voi kuvailla. Ratkaisevin ero tunnelman
ja genius locin luonteissa on kuitenkin se, että että siinä
missä tunnelma on koettua tilaa, genius loci on lähinnä
koettua paikkaa. Genius locin perusta on paikan koko-
naiskokemus[…] Ja mikä merkittävintä, toisin kuin
tunnelmaa, genius locia ei tällaisena koskaan voi suun-
nitelmallisesti tuottaa.
(Forss s.125)
Näyttää siis siltä, että arkkitehti ei suunnittele
tilaan tunnelmaa, eikä genius locia. Hän yksink-
ertaisesti suunnittelee tilan, joka tulee paikaksi
mahdollisesti suunnitellun käyttötarkoituksen
perusteella, joka lopulta kokemuksen kautta muo-
dostuu, kaikkien paikan aistein havaittavien,
äänellisten ja äänettömien ominaisuuksien, sekä
tulkinnallisten ominaisuuksien yhteisvaikutuk-
sesta, genius lociksi, kokonaiskokemukseksi,
sisäiseksi tunnelmaksi.
Tämän tyhjentävän vastauksen jälkeen herää
kysymys, millaisin keinoin lavastajan on mahdol-
lista vaikuttaa tunnelmaan. Tarkoittiko Sveitsin
arkkitehtuurimuseon johtaja lausunnossaan tun-
nelmaa vai genius locia? Voisiko olla, että lavas-
taja voisikin luoda tilaan eräänlaisen fiktiivisen
genius locin?
Seuraavassa kappaleessa käyn läpi harjoitustöitä-
ni lavastajana. Käyn läpi erilaisia tapoja tuottaa
tunnelmaa teatterin puitteissa. Esimerkit on va-
littu siten, että kukin niistä toisi esiin mahdolli-
simman erilaisia tunnelmaan liittyviä asioita, tapo-
ja hyödyntää ja tuottaa sitä.
19. 19
.......................Kullervo.......................
::Kansallisidentiteetti, metsä ja sohva::
Aleksis Kiven kansaneepokseen perustuvassa
klassikkotekstissä kaunis nuorukainen Kullervo
välttelee töitä ja vastuuta sekä etsii itseään korves-
sa. Valitsin Kullervon ensimmäiseksi esimerkiksi,
sillä ensinnäkin se oli ensimmäinen lavastustyöni
koskaan, ja muistan tunnelman käsitteen nousseen
esiin ennakkosuunnittelukeskusteluissa jatkuvas-
ti. Toiseksi, meidän näyttämöllepanossamme Kul-
lervosta erottuu selkeästi materiaalin ja mööpelin
kyky tuottaa tunnelmaa. Näihin palaan kuvauksen
loppuvaiheessa.
Suunnitteluvaiheessa puhuimme paljon pönöt-
tämisestä ja jäyhästä Karjalaisesta tunnelmasta.
Halusimme porautua suomalaisen jäyhän mie-
lenmaisemaan. Keskusteluissa nousivat esiin
seuraavat avainsanat:
Metsä.
Työ, työn vältteleminen.
Elämässä tarpominen ja siitä kiinni saamattomuus.
Siltojen polttaminen ja itsensä tuhoon syökseminen.
Räyhähenki.
Pönöttäminen.
Se, kun ei ole toiselle ihmiselle mitään sanottavaa.
Sijaistoiminto.
Suomalainen vetäytynesyys.
Forss puhuu niin sanotusta kollektiivisesta muis-
tista, joka syntyy ihmisen asumisesta paikassa eläen
”sen historiaa kollektiivisen muistin kautta, joka
periytyy sukupolvelta toiselle”(Forss s.92). Juuri
ilmiöiden, kuten kollektiivinen muisti ja kansal-
lisidentiteetti, turvin voin ensinnäkin ymmärtää
ylläolevan listan asioita yhtenäisenä kansallisena
tunnelmana tai mielialana, ja toiseksi tietää, mil-
laisiin konkrettisiin asioihin ne tiivistyvät. Kul-
lervon tapahtumapaikkana on suurimmaksi osaksi
metsä, ja koska suomalainen identiteettikin raken-
tuu metsälle, metsään ja metsän antimista, halusin
lavastuksessakin keskiössä olevan metsän.
Mietin päiväkausia metsän olemusta ja erilaisia
tapoja toteuttaa puut. Tulin ajatelleeksi halkoja.
Ajatus metsän rakentamisesta pilkotuista metsän
kappaleista tuntui kiehtovalta. Haloista raken-
nettiin siimaan ripustamalla katosta roikkuvia
halkojen ketjuja puiksi. Lisäksi niistä rakennet-
tiin valtava kiipeämiskelpoinen kasa näyttämön
takaosaan, ikään kuin harjuksi. Kasasin haloista
myös muutaman kannon vyöttämällä niitä tiiviiksi
nipuiksi henkseleiden avulla.
Puhuin aiemmin materiaalin kyvystä tuottaa tun-
nelmaa. Käsittelemättömänä materiaalina halot
välittivät metsän tunnelmaa hyvin. Syvyyden ja
materiaalintunnun lisäksi ne toivat tilaan myös
hajullisen elementin. Ne eivät suoranaisesti hais-
seet metsältä, vaan tietysti haloilta, mutta luulen
sen kuitenkin vahvistaneen tilallista kokemusta
ja ehkä mielikuvaa metsästä, kuten myös satu-
metsämäinen äänisuunnittelu ja Pekka Halosen
maalauksista inspiraatiota ammentanut valosuun-
nittelu, jotka myös pyrkivät tuottamaan metsän
tunnelmaa.
Väitän, että halot materiaalina eivät tuota mie-
likuvaa ainoastaan metsästä, vaan myös työstä.
Olen erityisen hyvilläni siitä, että halkoja todella
käytettiin lavalla. Sitä kautta ne eivät jääneet ain-
oastaan visuaaliseksi tunnelmantuottajaksi, vaan
myös lunastivat symbolisen merkityksensä. Kull-
ervo ei jaksa hakata halkoja, ja näin ollen suu-
resta määrästä harjua ja puita esittäviä halkoja
tulee päättymätön määrä tekemätöntä työtä. Ma-
teriaalin ominaispiirteen valjastaminen tuntuukin
olevan yksi perustavanlaatuisista teatterisuunnit-
telun välineistä.
Metsän vastaparina näytelmän sisäisissä tiloissa
esiintyi Kullervon vanhempien koti. Tunnelmal-
taan ehkä tihein kohtaus esityksessä oli kohtaus,
jossa Kullervo palaa kotiin vuosien jälkeen, is-
tutetaan sohvalle ja keitetään kahvit. Koko kolmen
kupin keitto-ohjelma valutetaan pannuun täydessä
hiljaisuudessa sohvalla odottaen. Kohtauksen kiu-
sallinen tunnelma nojaa yleisesti tunnistettavaan
piinalliseen hetkeen, kun jonkin odotetaan tapah-
tuvan, eikä sillä välin keksitä mitään sanottavaa.
Olen huomannut nykymaailmassa, etenkin sosiaa-
lisen median päivityksissä viljeltävän Se tunne kun
-alkuisia lauseita. Tällainen päivitys voisi kuulua
esimerkiksi: Se tunne kun lähetät jollekin tekstiviestin
ja et uskalla katsoa vastausta. Päivityksellä pyritään
23. 23
välittämään usein jokin negatiivinen tuntemus
viittaamalla siihen yleisenä ilmiönä ja luottaen
siihen, että muut ovat joko kokeneet saman tai
muuten pystyvät samastumaan kyseisiin tapah-
tumiin ja sitä kautta tietämään tarkalleen, miltä
päivityksen kirjoittajasta tuntuu. Tunnistettavuuk-
sien viljely on tehokas keino tuottaa tunnetta, ja
tässä arkipäivän esimerkissä tähän tunteeseen
viitataan suoraan, jolloin se on helppo poimia
nopeasti sivustoa selatessa. Teatteri vaatii luullak-
seni hieman hienovaraisemman lähestymistavan.
Palaan vielä hetkeksi Kullervossa esiintyvään ko-
tiin. Suunnittelutyötä tehdessäni koin kyseisen ko-
din siistinä mutta tunkkaisena. Tätä kotia valittiin
edustamaan sohva, joka verhoiltiin osin tunkkai-
sella kokovihreällä ja osin tunkkaisella vihreällä
kukkakuosilla. Sohvaan asennettiin pyörät ja se
tuotiin näyttämölle vauhdikkaasti televisiosarjan
alkutunnuksen elkein. Tunnelmaa tarkennettiin
vielä sohvan viereen halkopölkylle asetetulla pit-
siliinalla ja lämmintä valoa hehkuvalla pöytälam-
pulla.
Teatteriohjaaja Mikko Roiha sanoi kerran teks-
tistä tilaksi -kurssilla vieraillessaan, että sohvan
laittaminen näyttämölle on osoitus äärimmäi-
sestä mielikuvituksettomuudesta. Minä inhoan
sohvia. Kuitenkaan en voi yhtyä Roihan sanaan.
Sohvallakin voi viestiä: jos se onkin valintana
tavanomainen, sehän juuri voi olla syy sen näyt-
tämöllepanoon.
Ajatellaanpa nyt hieman sohvia. Sohvissa on huo-
no energia. Ensinnäkin ne ovat fyysisinä element-
teinä hyvin raskaita. Useisiin pieniin tiloihin ne
eivät sovi, ja silti se on huonekalu, jonka moni ko-
kee pakolliseksi olohuoneen varusteeksi. Toiseksi
ne on oikein tarkoitettu laiskotteluun, mikä on
jotenkin irvokasta. Sohva itsessäänkin näyttää
usein laiskalta. Myönnän kuitenkin sohvien ole-
van hyvin mukavia istua ja jopa maata. Ne siis
saattavat tilallisena elementtinä ahdistaa, mutta
saada kuitenkin aikaan ajatuksen mukavasta is-
tumisesta.
Siinä oli jo monta sohvan herättämää ajatusta.
Ja kyseessä oli siis vain minun henkilökohtainen
mielipiteeni sohvan ideasta. (vrt. Platonin ideaoppi)
Tämän lisäksi on lukemattomia versioita aisti-
maailman sohvasta, joilla kullakin on oma olemuk-
sensa. Esineen olemus tuottaa tunnelmaa, sekä
mielikuvien tasolla, että aistein havaittuna. Näin
ollen ei välttämättä ole niinkään merkittävää, mitä
lavalle laitetaan, vaan millainen sellainen sinne
laitetaan, minne sinne, miten, ja miten siihen
suhteutetaan lukuisat muut esityksen osa-alueet.
Voisin luultavasti aivan hyvin käyttää jokaisessa
lavastuksessani aina vain erilaista sohvaa ja onnis-
tua välittämään halutunlaisen tunnelman.
24. 24
VHS-ritarit
Käsikirjoitus: Juho Gröndahl
Ohjaus: Linda Wallgren
Lavastus: Ina Saarinen
Pukusuunnittelu: Aino Rasilainen
Valosuunnittelu: Anniina Veijalainen
Äänisuunnittelu: Jussi Liukkonen
Rooleissa:
Eppu Pastinen
Linda Wiklund
Miika Laakso
Helmi-Leena Nummela
Joel Mäkinen
Aleksi Holkko
huhtikuussa
Ensi-ilta:
ke 18.4. klo 19
Muut esitykset:
pe 20.4. klo 19
la 21.4. klo 19
ma 23.4. klo 13 & 18
ke 25.4. klo 13
to 26.4. klo 18
pe 27.4. klo 18
la 28.4. klo 19
ma 30.4. klo 14
Studio 1
Teatterikorkeakoulu
Haapaniemenkatu 6
00530 Helsinki
Liput 6/12e
www.piletti.fi
25. 25
.....................VHS-ritarit.....................
::Tuolit, ovi ja muovilattia::
Näytelmä sijoittuu enimmäkseen kaivokselalaiseen
lähiöön aikavälillä 13.–16. päivä toukokuuta 2011.
Tapahtumapaikkoina toimivat yksi punavuorelai-
nen ja useita kaivokselalaisia kerrostaloasuntoja,
rappukäytävä, kerrostalon piha sekä taksi.
Esitys on hyvä esimerkki siitä, miten jokseenkin
minimalistisenkin näyttämöratkaisun taustalla
todennäköisesti piilee paljon taustatyötä ja miet-
timistä. Teksti sisälsi runsaasti yksityiskohtausta
ja herkullista kuvausta asuntojen esineistöstä, ja
suunnittelutyön alkuvaiheessa pääni oli pursusi
kuvastoa omituisista kämpistä betonihelvetin kes-
kellä. Tässä produktiokuvauksessa käyn läpi pro-
sessia, jonka seurauksena yhdeksänkym-
mentälukulaisen lähiön tunnelma tiivistyy tuolei-
hin, oveen ja muovilattiaan.
Näytelmässä kolmekymppinen punavuorelaistoi-
mittaja Pauli luulee törmänneensä kadulla vanhaan
koulukaveriinsa Timoon, mikä laukaisee kaipuun
menneisyyteen. Pauli tekaisee äitinsä kuoleman,
pakkaa reppuunsa leluhaarniskan ja lähtee muka
hoitamaan asioita Lapsuudenkotiinsa Kaivokse-
laan, jossa vanhentuneet lapsuudenystävät yhä
pyörittävät tuttuja kuvioita. Pauli temmataan mu-
kaan leikkiin ja tilanne kriisiytyy.
Lähdimme työryhmän kanssa imemään inspiraatio-
ta talvisesta Kaivokselasta, kirjailijan kotilähiöstä.
Kirjailija Gröndahl kuljetti meidät tärkeimpien
paikallisnähtävyyksien kautta kaljalle lähipubiin.
Näimme mm. Mätäojan, Kaivokselan koulun ja
jopa sen kerrostalon, johon fiktiiviset tapahtumat
oli sijoitettu tapahtuvaksi.
Vierailu oli onnistunut tapa omaksua paikan tun-
nelmaa. Lavastussuunnitelmallisiksi lähtökohdiksi
näkisin valikoituneen lähiön tunnelma, ankea, loh-
duton, kylmä, ysäri, leikki, ja jääkiekko (tekstissä
katsotaan jääkiekkoa VHS-nauhalta).
Suunnitteluvaiheessa heitettiin ajatus studion
lattian jäädyttämisestä. Se ei kuitenkaan tuntu-
nut realistiselta ajatukselta. Itse olin jo aiemmin
päättänyt, että haluaisin peittää koko lattian jol-
lakin pintamateriaalilla, sillä pidän lattiaa erittäin
tärkeänä elementtinä näyttelijän maadoittamisessa
ja yhdistämisessä näytelmän ympäristöön. Studi-
oiden lattia on valtava pinta, jonka ajattelematta
jättäminen tuntuisi lähes rikolliselta. Lattian pin-
noittaminen on askel pois mustassa tyhjyydessä
kelluvasta teatteriestetiikasta, joka mielestäni te-
kee teatteritapahtumasta vähemmän orgaanisen.
Valitsin lattiapinnoitteeksi harmaan muovimaton,
sillä sellaiseen tiivistyy kokemukseni lähiöasumi-
sesta. Lisäksi se muistuttaa minua harmaudellaan
tietynlaisesta lähiössä vallitsevasta raskaasta mie-
lialasta, ja vaaleudellaan edelleen jääkentästä, kyl-
myydestä, lohduttomuudesta ja talvesta. Markii-
siksi asetetut valot ja ohjauksellinen kuvasto,
kuten veriroiskeet ja videokasetin liu’uttaminen
kuin kiekkoa muovijäällä pyrkivät hienovaraisesti
vahvistamaan jäähallitunnelmaa, ja lopulta tila
todella muuttuu luistelukentäksi näyttelijöiden siir-
tyessä näyttelemään rullaluistimille.
Katsomot asetettiin vastakkaisiin päätyihin, tämä
oli ohjaajan toive jo alusta lähtien, mikä lisäsi
jääkiekkoareenamaisuutta entisestään. Valitsin is-
tuimiksi teakin harmaat muovituolit, jotka olisin
halunnut maalata punaisiksi areenatunnelman ko-
rostamiseksi, mutta sitä ei opetusteatterin puolelta
suositeltu työläyden sekä maalin helpon irtoavuu-
den vuoksi. Se oli ehkä hieman laiska ratkaisu.
Ylipäänsä katsomotuolin valinnan ei tulisi olla
mikään itsestäänselvyys, siis mielestäni ei missään
tapauksessa tulisi ottaa ”vaan jotain tuoleja” siksi,
että sellaiset sattuu löytymään. Tietenkin ymmär-
rän, että pienen budjetin ja riittämättömän ajan
ollessa kynnyskysymyksiä on usein tärkeämpiäkin
panostuksen kohteita, katsomotuolit kun ovat
asia, joka visuaalisena elementtinä peittyy kat-
sojien alle ja jonka perinteisesti kuuluu unohtua
katsojan istuttua paikalleen ja päästyä esityksen
maailmaan. Siinä kuitenkin unohtuu helposti se
tosiasia, että tuoli on se, jolla katsoja tulee istu-
maan koko esityksen ajan, siis yleensä parisen
tuntia elämästään. Täten siitä väistämättä tulee
osa teatterikokemusta.
Toki, jos katsomon tuoleiksi asennetaan ne samat
joita on aina käytetty, siis hyvin teatterisalimaiset is-
29. 29
tuimet perinteisine teatterikatsomokorokkeineen,
katsoja helposti hyväksyy sen olevan osa mustaa,
siis teatterikalustoon kuuluvaa materiaa, ja jättää
sen siksi huomaamatta. Olen kuitenkin sitä mieltä,
että valitsemalla toisin voidaan vaikuttaa hyvin
paljon katsojan kokemukseen. Istuimet ovat nimit-
täin usein ainoa fyysinen kosketuspinta katsojan ja
esityksen välillä. Tämän lisäksi katsomo on usein
alaa vievä visuaalinen elementti yleisön saapuessa
esitystilaan, joten se on suuressa osassa heidän
saadessa ensivaikutelmansa esityksen maailmasta.
Olisihan valtava ero tilan tunnelmaan, mikäli pen-
kit olisivat esimerkiksi juuri punaiset.
Kuten jo sohvasta Kullervon kohdalla puhuessani
mainitsin, minulle ei välttämättä ole tärkeää mitä
näyttämöllä on, vaan millainen sellainen siellä on.
En siis yleensä kieltäydy laittamasta näyttämölle
esimerkiksi jotakin ohjaajan toivomaa elementtiä,
kunhan saan valita sen, vähintäänkin annetuista
vaihtoehdoista. En kuitenkaan missään tapaukses-
sa hyväksy roolia “kuvittajana” tai “setin kuorrut-
tajana”. Esineiden valinnalla on tätä paljon syvem-
pi merkitys, joka liittyy vahvasti tunnelmaan sitä
kautta, että ihmisen muistot tuntuvat asuvan esi-
neissä (Forss s.93).
VHS-ritareissa ohjaaja vaati näyttämölle tuo-
leja, ja ymmärsin myös niiden ohjausratkaisul-
lisen välttämättömyyden; kaikki näyttelijät olivat
koko ajan näyttämöllä vähintäänkin tarkkailijan
roolissa, jolloin oli tärkeää, että he voivat istua.
Oikeiden tuolien valinta oli minulle tärkeää. Kun
näyttämöllä on vain vähän, on sen vähän oltava
erityisen harkittua. Tuoli oli ainoa varsinainen
kotiin viittaava visuaalinen elementti, joten se oli-
si lähtökohta koko tämän kodin tunnelmalle. Kai-
kista ajattelemistani tuoleista Suomessa Venetsia-
tuolina tunnettu tuoli tuntui välittömästi oikealta
valinnalta.
Tuoli on eräänlainen kahdeksankymmentä ja yh-
deksänkymmentälukujen taitteen unelma. Se ei
ole missään nimessä enää moderni, ei kuitenkaan
vintageksikaan kelpaava. Ei ajaton, suorastaan
tyylitön, istuinosa käytössä kuluva, suoranainen
murheenkryyni. Aika ei missään tapauksessa ollut
vielä valmis Venetsia-tuolin uudelle tulemiselle, ja
juuri se oli syy laittaa lavalle yhdeksän kappaletta
kyseistä tuolia.
Työryhmän kesken tuoli herätti assosiaation ”Se
tuoli, joita lapsena kellään ei ollut kotona, mutta
kaikilla oli kaveri, jolla oli.” Aikansa tuotteena
ajattelin Venetsia-tuolin olevan optimaalinen pait-
si stimuloimaan katsojan muistia, myös johdat-
tamaan roolihahmot takaisin fiktiivisen lapsuu-
tensa pariin. On hyvin mielenkiintoista, miten
yhteen esineeseen voi pakkautua vaikka yhden
vuosikymmenen tunnelma.
Eräs katsoja tuli esityksen nähtyään kertomaan,
kuinka muovimatto oli ollut hänestä vaikuttava
ratkaisu. Hän kertoi eläneensä vuosia asunnossa,
jossa sellainen oli ollut, ja sinä aikana hän todel-
la oli oppinut inhoamaan sitä. Sen sijaan eräs
ystäväni, joka kävi ensimmäistä kertaa katsomassa
esitystä Teatterikorkeakoululla, kiittäessään esi-
tyksestä mainitsi tilan olleen sympaattinen. Jäin
miettimään, oliko hän, ja ken ties moni muu luullut
lattian kuuluvan esitystilaan alun alkaenkin, ja jos
oli, miten se oli mahdollisesti vaikuttanut heidän
tunnelmaansa. Hehän olivat oikeastaan jääneet
paitsi kaikesta siitä, mitä minä olen ajatellut lat-
tian edustavan: jäätä, lähiötä, betonia, ankeutta.
Jos he esimerkiksi ajattelivat, että lattia oli inhot-
tava ja ihmettelivät, miksei sille ollut tehty mitään,
se on saattanut jopa häiritä heidän kokemustaan
sen sijaan, että se olisi tuottanut esityksen sisäistä
tunnelmaa tarkoituksellisella inhottavuudellaan.
Toisaalta ei voi koskaan olettaa, että jokainen
katsoja kuitenkaan poimisi esityksestä kaikkia
tarkoitettuja merkityksiä, ja muutenkin olisi perin
omahyväistä esimerkiksi tässä tapauksessa pitää
lavastuksen onnistumisen mittapuuna lattian ne-
rokkuuden lavastuksellisena ratkaisuna tunnusta-
neiden katsojien lukumäärää.
Tällainen on Venetsia-tuoli. Kuva : Jarmo Hautakangas
31. 31
......................Rakastaja.......................
::Ihanuus, kauneus ja paska meininki::
Enenevissä määrin olen huomannut käynnissä
olevan produktion tunkeutuvan työryhmän yksi-
tyiselämiin. Jos päivät pitkät katselee harjoituk-
sissa posliineja paiskovaa naista ja mustasukkai-
suuteensa kuristuvaa miestä, saattaa sieltä jotain
tunnistettuaan helposti tulla kyseenalaistaneeksi
omankin parisuhteensa. Esityksiin ammennetaan
omista kokemuksista ja itselle ajankohtaisista
aiheista. Näin teoksista tulee henkilökohtaisia,
jolloin teemat peilautuvat takaisin omaan elämään
ja niin edelleen. Tämä on oiva sisällöllisen materi-
aalin tuottamisen metodi, mutta olen huomannut
sitä voitavan hyödyntää visuaalisellakin tasolla.
Tämä produktioesittely on kertomus siitä, kuinka
heittäydyin tunnelmien vietäväksi.
Rakastajaa alettiin suunnitella alkusyksystä.
Talven tulo, kaiken kuoleminen ja sen keskellä
jumissa oleminen tuntui yhtä ahdistavalta kuin
kaikkina aiempinakin syksyinä siihen mennessä.
Rakastajan tarina ajoi juttelemaan parisuhteista,
niiden ajoittaisesta raastavuudesta. En osannut sa-
mastua parisuhteista valittamiseen, sillä itse vain
haaveilin sellaisesta ylipäänsä. Shoppailin poikia
kännykän treffisovelluksessa ja päädyin lopulta
aiheuttamaan takauman entisen poikaystäväni
kanssa saadakseni substanssia. Huono idea.
Hautauduin haaveisiin viipyilevästä kesän eufo-
riasta. Uppouduin opuksiin peribrittiläisestä ko-
dista ja puutarhasta. Ahmin kuvastoa kukista ja
ihanuudesta, villiinnyin vaaleanpunaisesta ja pik-
kusievistä posliineista. Jopa suunnittelukansioni
oli kukallinen. Halusin viettää talveni kauneuden
keskellä ja säilyttää edes laatikollisen kesää, jonka
turvin selvitä. Laatikkona sai luvan toimia teat-
terikorkeakoulun studio 4.
Ensimmäinen ajatus oli istuttaa studion täydeltä
siirtonurmea, sillä tuskin mikään vahvemmin
toisi mieleen kesäisen vehreyden kuin tuore
nurmi jalkojen alla ja sen kostea tuoksu. Nur-
men saatavuus loppusyksystä selvitettiin mah-
dolliseksi, mutta sen säilyttäminen vihreänä
ja hyvinvoivana sisätilassa useita viikkoja oli
asiantuntijan mukaan kokeilla todettu mahdot-
tomaksi optimaalisesta hoitamisesta huolimatta.
Kokeellinen puoleni paloi halusta saada nähdä,
mitä nurmelle tapahtuisi ja suhtautua muutok-
seen ja lopputulokseen haluttuina osina proses-
sia, mutta oikeanlaista tunnelmaa repeillyt, kui-
vunut, mutavelliksi muuttunut tai kellastunut
nurmi ei olisi tilaan tuonut. Aidon näköiseen
tekonurmeen sen sijaan ei ollut varaa, ja sen ja
muutaman muun pakotteen ja sattuman kautta
päädyimme vuoraamaan tilan kauttaaltaan kirk-
kaanvihreällä kokolattiamatolla, toki aitoon
brittityyliin sopivasti.
Kuvat: Ina Saarinen
32. Aukeaman kuvat: Heikki Heinonen, Ikko Kinnunen, Kastehelmi Korpijaakko, Kimmo Metsäranta, Ina Saarinen
35. 35
Harjoitusten edetessä tila täyttyi kauniista asio-
ista suunnitelmani mukaisesti. Aidon nurmen tuo-
reutta paikkaamaan sekä tilaa ihanoimaan tuotiin
suuri määrä tuoreita kukkia. Anniina Veijalaisen
päivän kiertoa viitteellisesti noudattaneet valot
pitivät meidät lämpiminä ja autenttista puutarha-
tunnelmaa käytiin aistimassa promokuvauksissa
eräänä viimeisistä aurinkoisista päivistä Töölön
talvipuutarhan edustalla viimeisiään loistavien
ruusupensaiden kukkeessa. Annika Saloran-
nan puvut pitivät pystyssä näennäistä elegans-
sia ja usein saimme nauttia Helmi-Leena Num-
melan näyttelemän Sarahin harjoitusten kuluessa
valmistamasta sienirisotosta, joka toisaalta joka-
päiväisyydellään muistutti meitä arjen rutiinisuu-
desta. Lopullisesti luomaamme maailmaan meidät
lennätti yhdessä laadittu soittolista teemoihin
sopivista kappaleista, joista osa myös päätyi esi-
tettäväksi lopullisessa näytelmässä.
Koko suunnittelu- harjoitus- ja esityskausien
ajan pieni työryhmämme vietti paljon aikaa yh-
dessä keskustellen niin henkilökohtaisista kuin
näytelmänkin asioista. Hahmojen sisäiset maail-
mat ikään kuin synkronoituvat muun työryhmän
ja lopulta omieni kanssa. Tämänkaltaisesta sym-
bioottisesta suhteesta, sekä sen puitteissa koe-
tuista olosuhteista syntyy prosessissa hyvin vahva
yhteisymmärrys teoksen maailmasta, eräänlainen
kollektiivinen tunnelma, jota kukin oman osa-
alueensa kautta ilmaisee, kokee, ja edelleen ilmai-
see. Haluaisin, että katsoja voisi saada otteen tuo-
sta teoksen maailmassa vallitsevasta tunnelmasta
tilallisen kokemuksen kautta.
Väitän Rakastajan roolihenkilöiden keskinäisen
tunnelman olleen suuren osan aikaa täydessä
ristiriidassa kuvaston tuottaman tunnelman
kanssa. On mielenkiintoista, kuinka tilassa voi
vallita yhtäaikaisesti monta erilaista tunnelmaa,
jotka kontrastisuudestaan huolimatta voivat elää
täydessä harmoniassa ja vahvistaa toinen toistaan.
Sen sijaan, että olisin korostanut ankeaa parisuh-
detta esimerkiksi harmaalla tapetilla tai väärin
päin asetetulla vessapaperirullalla, halusin tilan
oikein kukoistavan. Näin voi mahdollisesti pelkän
tunnistettavuuksissa pitäytymisen sijaan luoda
yleisölle aivan uudenlaisia kokemuksia.
37. 37
......................Kevätjuhla......................
::Tyhjästä nyhjäiseminen ja huomaamattomasti::
::pitkälle meneminen::
Kevätjuhla sijoittuu yhdeksänkymmentäluvun
lopun yläasteelle, hahmoina oppilaita, koulun
henkilökuntaa ja siviilipalvelusmies. Tarinan
keskiössä on kadonnut oppilas Timo sekä etsin-
täoperaatio. Tapahtumapaikkoina toimivat opet-
tajanhuone, koulun käytävät, vessat, salainen kel-
larihuone ja koulun viereinen metsä.
Näytelmä toteutettiin Teatterikorkeakoulun kuu-
dennen kerroksen aulaan, jonka keskiössä on
vastikään uusittu kummallisista rakennuspalikka-
maisista sohvista muodostuva oleskelutila, jonka
ympäriltä aukeavat käytävät lukuisien luokkahuo-
neiden sekä vessojen oville. Yhdessä käytävistä
sijaitsee keittosyvennys ja vastapäätä lasinen kul-
maus ovella, joka johtaa rappukäytävään.
Valitsin Kevätjuhlan viimeiseksi esimerkiksi en-
sinnäkin siksi, että se on tähän mennessä viimeisin
harjoitustyöni. Toiseksi se eroaa kaikista aiem-
mista harjoitustöistäni siten, että se toteutettiin
oikeaan tilaan, ollen täten paikkasidonnainen esi-
tys, eli site-specific. Kolmanneksi koen Kevätjuh-
lan parissa työskennellessäni päässeeni hyvin sy-
välle tunnelmanluomisen ytimeen ja vähintäänkin
hyvin lähelle fiktiivisen genius locin luomista.
Olin ajatellut site-specific -tilan olevan paras
mahdollinen tapa välittää tunnelmaa mahdollisim-
man kokonaisvaltaisesti, sillä se on jo valmiiksi
jotakin, eikä tunnelmaa tarvitse alkaa luoda tyh-
jästä. Kevätjuhlan kanssa kokemani perusteella
huomasin kuitenkin, että saattaa oikeastaan olla
vaikeampaa alkaa rakentaa jotakin tilaa, tilannetta
tai tunnelmaa paikkaan, jossa sellaiset valmiiksi jo
on. Tietysti millä tahansa teatterisalilla tai -tilal-
lakin on omat konnotaationsa, mutta sellaisten ti-
lojen puitteissa on kenties helpompi pitää kiinni
sopimuksesta, että lavasteen ulkopuolella oleva
on olematonta. Paikkasidonnaisessa esityksessä
sen sijaan lavastetun ja autenttisen rajat pyritään
yleensä häivyttämään, jolloin kaikki näkyvissä
oleva on väistämättä osa esitystä.
Koin siis vaikeaksi alkaa rakentaa tunnelmaa tun-
nelmalle. Tila kantoi minulle valmiiksi merkityksiä
teatterikorkeakoulun tilana. Tiesin myös, että
enemmistö yleisöstä tuli todennäköisesti koostu-
maan ihmisistä, joille Teak ympäristönä oli tuttu,
ja siksi kannoin huolta tilan potentiaalista tulla
toiseksi paikaksi. Tilalla oli siis hyvin vahva ge-
nius loci, jonka häivyttäminen tuntui mahdot-
tomalta; Suuria visuaalisia ratkaisuja ei suun-
niteltu tehtävän, tuli operoida pienesti, kuitenkin
riittävän vakuuttavasti ja vaikuttavasti.
Ymmärsin, että minun tulisi paneutua yksityis-
kohtiin. Päätin kääntää yleisön tilantuntemuksen
edukseni ja muuttaa vain erityisen pieniä, sinänsä
mitättömiä asioita. Tällöin he eivät välttämättä
tietoisesti huomaisi muutosta, vaan alitajuisesti
havaitsisivat hieman erilaisen tunnelman, ehkä
jotakin omituista. Halusin siirtää tilan toiseen
aikaan ja paikkaan, toiseen ulottuvuuteen. Toi-
sin sanoen yritin todella luoda paikalle uuden,
fiktiivisen mutta uskottavan genius locin histori-
oineen, ajallisine ja sosiaalisine ulottuvuuksineen
ja kouluun paikkana liittyvine ominaispiirteineen.
Inspiraationlähteinä toimivat luonnollisesti yh-
deksänkymmentäluku, lama ja kouluympäristöt.
Kaikki kytkökset nykyaikaan tuli häivyttää nä-
kyvistä, kaiken tuli olla hieman kehnoa ja tilassa
tuli näkyä siellä oleskelleiden ihmisten jättämät
jäljet. Peitin littanan television gobeliinilla, vaih-
doin kahvinkeittimen vanhaan paskaan ja raahasin
tietokoneen hienon LCD:n tilalle surkean putkiro-
mun. Vaihdoin modernit keittiönvetimet arkisem-
piin ja astiakaapin kahvimukit mauttomiin, levitte-
lin lattialle teroitusroskaa ja heittelin unohtuneita
vihkoja ja penaaleja nurkkiin pyörimään. Tein jal-
kalistasta ja suurista koukuista koulunaulakon, jo-
hon valitsin omasta kaapistani sopivia unohdettuja
yläastelaisen vaatteita, unohtamatta sateenvarjoa
(tähän näkyyn olin tutustunut kuvauskäynnillä
Käpylän yhtenäiskoulussa) ja seinille ja ilmoi-
tustauluille sijoitin lukujärjestyksiä, ilmoituksia
ja valistusjulisteita. Opettajille ostettiin kokous-
vichyä pikkupulloissa ja pennuille jaffaa.
Minä ja toinen ulottuvuuteni kävimme jatkuvaa
taistelua realistisen tilan ja sen käyttäjien kanssa.
Keittiöön ilmestyi jatkuvasti epähaluttuja astioita
tarkoin valikoitujen tilalle ja ihmisiä tietysti pyöri
41. 41
tilassa harjoitusten aikana, välillä vähät välittäen
siitä mitä meillä oli meneillään, mikä saattoi ilmetä
esimerkiksi häikäilemättömän normaaliäänisenä
keskusteluna kesken kohtauksen harjoittelun. Oli
kuitenkin hauska huomata myös ulottuvuuksien
rinnakkaiselo: sen lisäksi että tietokonetta put-
kinäyttöineen käytettiin muina miehinä ja ilmoi-
tustaululle ilmestyi uusi aito ilmoitus lavastettujen
päälle, saattoivat työryhmän jäsenet yksi toisensa
jälkeen siivoilla koulun lattialle heittämiäni roskia.
Yksityiskohtien lisäksi tunnelmaa muunneltiin hy-
vin paljon valolla ja äänellä, joskin aika minima-
listisesti. Valosuunnittelijan teesinä toimi valon
realistisuus: teatterilamppuja hän ei tilaan huoli-
nut. Käytössä oli tilan omat kattovalot, jotka sam-
muttamalla saatettiin olla salaisessa kellarihuoneessa
tai eksyksissä metsässä. Lisäksi valaistusta mani-
puloitiin pimennysverhoilla, jolloin tilaan kan-
tautui luokkahuoneista joko luonnonvaloa, keino-
valoa tai hämäryyttä. Eräässä kohtauksessa pai-
kan ja ajan rajat häivyttävän tunnelman luomiseen
valjastettiin piirtoheitin, jolle kaadettiin vaalean-
punaista nestettä.
Keinojen ollessa arkisia ja tilalähtöisiä, oli niiden
luoma tunnelma hienovaraista ja uskottavaa. Ääni
toimi samoin. Kätketyillä mikrofoneilla ja pienillä
kaiuttimilla esimerkiksi lisättiin puheeseen hie-
man lähes huomaamatonta kaikua metsäkohtauk-
sessa. Äänellisistä elementeistä kiinnostavin lienee
kuitenkin undulaatit, jotka oleilivat häkissään ti-
lan nurkassa koko esityksen ajan, ja joita laulatet-
tiin soittamalla niille hiljaa Kanye Westin
Bound 2:tä halutuissa kohdissa.
Hyvin konkreettisena ikkunana toiseen ulottu-
vuuteen toimivat näytelmään kirjoitetut videot.
Videoita oli kahta tyyppiä. Prologina ja epilogina
toimivat videot, joissa kadonnut Timo puhut-
telee videon katsojia suoraan, on tarinan mukaan
kuvattu web-kameralla ja laitettu nettiin maksa-
via seuraajia varten. Nämä videot toistettiin esi-
tyksessä tietokoneen näytöltä. Lopuilla videoista
on ikään kuin kuvattu salaa opettajien ja oppilai-
den kohtaamisia ja toimia koulun tiloissa ja sen
ympäristössä. Nämä videot löytyvät koulun tilois-
ta opettajien selvittäessä Timon tapausta ja niitä
katsottiin esityksessä videonauhurilla televisiosta.
Jälkimmäiset videot kuvattiin mini-VHS-nauhalle
aidoissa ympäristöissä Käpylässä sijaitsevassa
Yhtenäiskoulussa ja sen pihalla, eräällä juna-
asemalla sekä kotimiljöössä ikkunan ulkopuolel-
ta kuvattuna. Videot olivat tärkeä osa esityksen
kokonaisestetiikkaa ja edelleen yksi keino viedä
tila toiseen ulottuvuuteen. Antaen todentuntuisia
viitteitä tilan ulkopuolella olevasta videot loivat
puitteet koko esitystä ympäröivälle fiktiiviselle
maailmalle vahvistaen samalla genius locia.
42. 42
...............................................................................................................................................
...............................................................................................................................................huomioita
Haluan edelleen korostaa teatterin erityislaatui-
suutta omanlaisena, fyysisenä, kokonaisvaltai-
sena taiteenmuotonaan. Eräs teatterin uhkista on
elokuva siinä mielessä, että jollei teatteria osata
arvostaa sellaisenaan, se päätyy helposti kilpaile-
maan elokuvan kanssa väärillä avuilla tavoitellen
vau-efektiä ja todennäköisesti häviää tämän tais-
ton. Puolalainen teatteriohjaaja Jerzy
Grotowski kirjoittaa
Teatterin on tunnustettava rajansa. Koska se ei voi
voittaa elokuvaa rikkaudella, sen tulee valita köyhyys;
koska se ei pysy television vauhdissa ja kantamassa,
tulkoon se askeettiseksi; koska tekniikalla, joka sillä on
käytettävissään, ei ole mitään viehätysvoimaa, luopu-
koon se kokonaan mekanismeista. […] Teatterilla on
olemassa vain yksi arvo, jota ei televisio sen enempää
kuin elokuvakaan voi ylittää: elävien olentojen välille
syntyvä välitön yhteys.
(Grotowski s.31-32)
Teatteri ei ole elävää kuvaa, se on elävää tilaa.
Voimakas kokemus syntyy paitsi elävään olen-
toon, myös elävään tilaan syntyvästä välittömästä
yhteydestä. Olen Grotowskin linjoilla siinä, ettei
teatterin tule mässäillä valtaisilla efekteillä itse-
tarkotuksellisesti tai päihittääkseen elokuvan. En
kuitenkaan tunnusta köyhyyttä ainoana vaihtoehtona.
En suostu rajaamaan pois yhtäkään keinoa, jon-
ka käyttäminen teatteritilanteessa voisi tarkoin
harkiten tuottaa tai vahvistaa tilan ja tunnelman
kokemista. Jos esimerkiksi tilanne vaatii räjäh-
dyksen, on näyttämölle tuotava räjähdys.
......Yksityiskohdat ja tunnistettavuus......
Tuskin koskaan tulen jättämään näyttämöä tyh-
jäksi. Koen maailman hyvin vahvasti esineiden
kautta. Anne-Mari Forssin mukaan ”ihmisen
muisti asuu esineissä ja paikoissa – etenkin tuok-
suissa ja muissa tunnelmallisissa elementeissä”
(Forss s. 93). Lavastajana koetan aktivoida kunkin
yksittäisen kokijan kaikkia aisteja, saada heidät
selaamaan omia kokemusten arkistojaan päästäk-
seen kiinni juuri heille merkityksiä pursuavaan
tunnelmaan. Rakastajan nähneen katsojan on kuultu
liikuttuneen parisängyn lakanasta, joka oli juuri
sen verran vinossa, että patja jää toisesta reunasta
hieman näkyviin. Se oli alun perin täysin sattu-
maa, kuitenkin tälle yhdelle katsojalle erittäin
merkityksellistä, ja uskon sen vaikuttaneen suu-
resti hänen kokemaansa tunnelmaan ja kokonais-
vaikutelmaan luomastamme maailmasta.
En haluaisi lavastuksissani sortua itsestään-
selvyyksiin tai ainoastaan vihjailla stereotypioilla.
En haluaisi lavastukseni olevan keskiarvo. Minul-
la ei kuitenkaan ole pääsyä kenenkään muistoihin,
jotta voisin antaa heille juuri oikeita impulsseja
välittääkseni tietyn kokemuksen. Hyväksyttyäni
tämän voin rentoutua lavastamisen suhteen ja lait-
taa esille juuri sellaisia asioita, jotka tuntuvat mi-
nusta oikeilta ja merkityksellisiltä.
Haluan uskoa katsojan kykyyn samastua tunnel-
maan joka tapauksessa, omalla tavallaan, kun-
han tälle annetaan tarpeeksi tarttumispintaa,
ärsykkeitä, yksityiskohtia. Toisaalta voidaan aja-
tella, ettei aina tarvitse voidakaan tunnistaa, ja
että aivan uudenlaiset kokemukset ovat itseisarvo
siinä missä onnistuneesti välitetty tunnelmakin.
On löydettävä tasapaino yleisen ja tietyn sekä tun-
nistettavan ja ennennäkemättömän väliltä. Suosik-
kejani ovat yksityiskohdat, jotka on mahdollista
tunnistaa. Olantaputus hänelle, joka tietää missä
kuvan kolikko sijaitsee, ja 20 senttiä hänelle, joka
saa sen irti.
43. 43
Ei mua muutenkaan kiinnosta elämässä muu ku pienet yksittäiset jutut.
Niinku vaik se ku joku miettii Hesessä et minkä hampurilaisen se tilais.
Ja kaikki pienet sattumat. Jos vaik jossain kadul on heitetty tosi paljon
roskia, etenkin pahvisia kahvikuppeja ja suurin osa niistä on Juhla Mo-
kan. Kerran oli silleen ja se näytti hienolta. Ja sit saattaa herätä kaikkii
keloja. Vaik et onks ne kaikki käyny samal kiskalla, ja miks yks jäbä
onki käyny eri kiskalla. Ei se oo mitään isoo, mut se oli mulle merkit-
tävää. Kaikessa merkityksettömyydessään erittäin merkittävää.
Päiväkirjamerkintä, toukokuu 2012
44. 44
Kaikilla ei ole herkkyyttä yksityiskohdille, mutta
huomattavasti useammalla on, jos sen osoittaa
heille. Teen paljon yksityiskohtaisia havaintoja
ihmisten toiminnasta ja ympäristöstä. Jos löydän
jotakin mielenkiintoista, saatan kerätä sen talteen
ja käyttää myöhemmin. Koenkin yksityiskohdille
herkistymisen yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni
lavastajana.
..................Maailman eheys..................
Rakentaessani esitykselle maailmaa ja siellä val-
litsevaa tunnelmaa, haluan kokonaisuuden olevan
mahdollisimman syvä, ei vain ohut visuaalinen
näyttämönkuorrute. Haluan kaiken näkyvissä
olevan kertovan esityksen maailmasta, logiikas-
ta, hahmoista, ja tahdon sen voivan antaa katso-
jalle keinot rakentaa oma maailmansa esityksen
ympärille.
Eräänä tärkeänä kanavana tälle näen oheismateri-
aalin, siis ainakin julisteen ja käsiohjelman. Oheis-
materiaalin potentiaalin ymmärsi aikoinaan myös
teatterin visuaaliseksi suunnittelijaksi tituleerattu,
vuosien saatossa yhtenäisen visuaalisen ilmeen
KOM-teatterille luonut lavastaja Måns Hedström.
Päässäni on vain tekemätön haavekuva. Tämä haaveku-
va kuitenkin laajentaa lavastuksen käsitettä, se voisi
vaikuttaa yleisöön yhdessä käsiohjelman ja julisteen
kanssa jo ennen kuin yleisö kohtaa varsinaisen esityk-
sen.
Måns Hedström 1989
(Helavuori s.19)
Juliste on usein ensimmäinen, kenties ainoa esi-
tykseen liittyvä elementti, jonka teatterikävijä
kohtaa ennen saapumistaan esitykseen. Juliste luo
näkijälleen ensivaikutelman, ehkä jo jonkinlaisen
kuvan esityksen maailmasta, ja eräänlaisen pohjan
ja suunnan sille, miten esitystä aletaan seurata.
Graafisella materiaalilla on oma visuaalinen po-
tentiaalinsa, jota tulee hyödyntää esityksen hy-
väksi. Näin ollen julisteen ei välttämättä tarvitse
olla samannäköinen kuin esitys, mutta sen tulee
tähdätä samaan.
Käsiohjelma puolestaan on tärkeä tiedonlähde.
Siitä on tietysti löydyttävä perusasiat, eli ainakin
tekijätiedot, mutta se voi myös toimia osana maail-
maa tai sen laajentajana. Sillä voi sitoa yleisön
jäsenen osaksi esityksen maailmaa esityksen ajaksi
ja jopa sen jälkeen. Käsiohjelman voi viedä kotiin
muistoksi tai jatkotutkimuksen ja -ajatusten avuk-
si.
Yhtenä esityksen visuaalisista suunnittelijoista, ja
koska asia on minulle tärkeä, olen hyvin altis omi-
maan suunnitteluoikeuden myös graafisiin oheis-
materiaaleihin. Työhön kyvykkäänä ja halukkaana
olen tähän mennessä kyseisen oikeuden itselleni
saanut, ja pelkään mahdollisesti joskus kentälle
siirtyessäni tämän oikeuden minulta evättävän,
sillä yleensähän teatterissa on erillinen graafinen
suunnittelija, tai jopa kokonainen osasto, kenties
valmiit käsiohjelmapohjat ja niin edelleen. Jos
näin käy, toivon kuitenkin tällöinkin voivani ta-
valla tai toisella vaikuttaa lavastamieni esitysten
graafisen ilmeen tulemiseen tarkoin harkituksi
osaksi esityksen maailmaa.
46. 46
Käytiin pyhäinpäivänä Hietsun hautausmaalla. Sato ja oli ihan vähällä
ettei menty, mut sit Kaarlo sano et hei, nyt on mörköjen yö. Käveltiin
pimeässä siel hautojen seassa, joista tosi monella palo kynttilä. Se oli ihan
ok. Sit me nähtiin pitkän matkan päästä valtava kynttilöiden seinämä.
Portaikon mallinen muistomerkki, jonne kai vietiin kynttilät niille, joil-
la ei ollu konkreettista hautapaikkaa. Mentiin kattoo lähempää. Seki
oli ihan ok. Sit Kaarlo halus viel kävellä hiekkatietä pitkin yläviistoon
vasemmalle, koska siel oli pelottavan näköstä. Se ylämäkikohta oli ihan
jännä. Ylhäältä löyty lisää hautoja ja kynttilöitä. Ihan ok. Mut sit mut
täytti valtaisa tunneaalto, ku huomasin yhdelle haudalle asetetun kurpit-
salyhdyn. En tiiä mikä siin oli, jotenki sen kurpitsan naama ja se et joku
oli sen ilolla kaivertanu ja tuonu haudalle. Iloinen puuhastelu kohtas kuo-
leman. Se huoku inhimillisyyttä, mut jotenki sopivan kasvottomasti.
Päiväkirjamerkintä, ke 5.11.2014
47. 47
...............................................................................................................................................
...............................................................................................................................................lopuksi
Jos genius locin tarkoituksellisen tuottamisen
sanotaankin olevan mahdotonta siitä syystä, että
”sen täytyy kehittyä, antaa tapahtua, kasvaa ja
muuttua niiden ihmisten toimesta, jotka asuvat ja
työskentelevät paikoissa ja välittävät niistä”
(Edward Ralph Forssin siteeraamana s.125), on
teatterin keinoin ainakin annettavissa viitteitä
toisenlaisesta genius locista. On luotava esitysti-
laan sellainen paikka, joka ikään kuin on kehit-
tynyt, ja jonka on ikään kuin annettu tapahtua,
kasvaa ja muuttua. Se on usein vain kuviteltua,
mutta joskus myös konkreettista, aitoa, orgaanis-
ta, usein myös näiden yhdistelmää. Uuden fik-
tiivisen paikan pienoiskokoinen genius loci voi
syntyä esitysksen prosessin puitteissa. Näinhän
käy usein, kun tilassa harjoitellaan ja kokeillaan
asioita ja koko esityksen maailma ja logiikka muo-
toutuu. Kaikkea ei kokeilla, osa asioista kuvitel-
laan ja oletetaan.
Näyttäisi siltä, että Sveitsin arkkitehtuurimuseon
taiteellinen johtaja oli oikeassa sanoessaan, ettei
arkkitehti suunnittele tunnelmaa, ei sen enempää
tiettyä tunnelmaa kuin genius lociakaan. Se ei
yksinkertaisesti ole mahdollista. Teatterissa sen
sijaan antaudutaan leikkiin. Lavastaja voi aivan
hyvin suunnitella tunnelman, tai vaikka uuden ge-
nius locin näin halutessaan, ja kaikki heti uskovat
sen. Täytyy vain tietää, mistä ne koostuvat.
Ja nythän minä tiedän. Tunnelma koostuu kai-
kesta, mitä vain voi ajatellakaan: materiaaleista,
tavaroista, väreistä, äänistä, hajuista, säästä,
maasta, ajatuksista, menneisyydestä, muistoista,
ihmisestä ja kaikesta muustakin. Haluaisin pian
päästä kokeilemaan kaikkia uusia ideoita, joita
tunnelman ajatteleminen on synnyttänyt.
Kysyttäessä, mitä on lavastus, romanialainen
lavastaja Nic Ularu vastaa: ”Transformation of
spaces, objects and clothes into a universe of stage
(Howard s.xv).” Hänestä siis tilat, tavarat ja vaat-
teet muodostavat näyttämön universumin. Näyt-
tämön universumi kuulostaa joltakin, mitä tunnel-
ma voisi loppujen lopuksi teatterissa tarkoittaa. Se
on paljon laajempaa kuin pelkkä ilmakehä, atmos-
fääri. Tunnelma on esityksen laajennettu atmosfääri,
esityksen todellisuus, esityksen maailmankaikkeus.
