Beginners Guide to TikTok for Search - Rachel Pearson - We are Tilt __ Bright...
kandidaatintutkielma_hermansson
1. KESKITIEN MOLEMMAT PUOLET
Kiinan muuttuvat ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoneuvotteluissa ja
valtioidenvälisessä diplomatiassa 2000-luvulla
Paul Hermansson
Turun yliopisto, valtio–oppi
Kansainvälisten suhteiden linja
Kandidaatin tutkielma
Kevät 2016
2.
3. TURUN YLIOPISTO
Politiikan tutkimuksen laitos
HERMANSSON, PAUL: Keskitien molemmat puolet - Kiinan muuttuvat
ulkopoliittiset roolikäsitykset YK:n ilmastoregiimissä ja valtioidenvälisessä
diplomatiassa 2000-luvulla
Kandidaatintutkielma 44 s., + liitteet 9s.
Valtio–oppi
Kesäkuu 2016____________________________________________________________________________
Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Kiinan toiminnallaan ilmentämiä ulkopoliittisia
roolikäsityksiä 2000-luvulla kahdella erilaisella ulkopoliittisella areenalla. Roolikäsitysten
ilmentämisen suhteen keskenään vertailtavina areenoina toimivat tutkielmassa YK:n
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastoneuvottelut, sekä maan valtioidenvälinen diplomatia Hu
Jintaon ja Xi Jingpingin hallituskausina. Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan
muutos pyritään osoittamaan seuraukseksi sitä ohjaavien roolikäsitysten muutoksista.
Toimijoiden ulkopoliittisiset roolikäsitykset aiheuttavat toistuvaa, yleistettävää ja
yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Toimijan roolikäsitysten muutokset voivat johtua
toimijan roolikäsitysten välisistä roolikonflikteista ja suhtautumisesta muiden toimijoihin sitä
kohtaan kohdistamiin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan, kuten
Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle niihin
kohdistettujen, toisistaan potentiaalisesti eroavien rooliodotusten seurauksena.
Analysoitavana aineistona käytetään Kiinan edustajien puheenvuoroja Kööpenhaminan ja
Pariisin ilmastokokouksissa, sekä Kiinan ulkopoliittista toimintaa koskevaa aikaisempaa
tutkimusta. Analyysin tavoitteena on luokitella Kiinan toimintaa mainituilla areenoilla K.J
Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy (Holsti 1970)
määrittelemiin kansallisten roolikäsitysten kategorioihin. (Liite 1.) Selvittämällä Kiinan
ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksia tämän kategorisoinnin avulla voidaan selvittää
annetulla aikajänteellä tapahtuneita muutoksia ja kehityskulkuja sen harjoittaman
edunvalvonnan laadussa, kansainvälisessä yhteistyökyvyssä ja kansainvälisen integraation
tasossa, sekä suhtautumisessa kansainvälisen järjestelmän vallitsevaan voimatasapainoon.
Analyysi osoittaa, että Kiinan itsestään ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset ovat
muuttuneet annetulla aikajänteellä ilmastoneuvotteluissa sovinnaisemmiksi ja
yhteistyökykyisemmiksi, kun taas valtioidenvälisessä diplomatiassa revisionistisemmiksi ja
vähemmän yhteistyökykyisiksi. Tutkielma löytää rooliteorian mukaisten mekanismien, kuten
rooliodotuksiin suhtautumisen, toimijan kokeman roolirasituksen ja roolienvälisten
konfliktien aiheuttamia syitä näiden kahden toisistaan eroavan kehityskulun väliltä. Kiinan
diplomatiassa Xi Jingpingin aikana heränneen revisionistisen suuntauksen aiheuttamiin
negatiivisiin seurauksiin ja roolirasitukseen suhtaudutaan Kiinan toimesta omaksumalla
yhteistyökykyisempiä roolikäsityksiä ilmastoregiimissä menetetyn luottamuksen
palauttamiseksi ja maan kansainvälisen aseman kohentamiseksi.
Avainsanat: kansainvälinen politiikka, ympäristöpolitiikka, ilmastonmuutos, Kiina, rooliteoria,
COP21, UNFCCC, G77, roolikonflikti, roolikäsitys, regiimit, kansainvälinen järjestelmä,
kansainvälinen yhteisö, Etelä–Kiinan meri, Xi Jingping
4. SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO 1
1.1. UNFCCC 3
1.2. Kiina ilmastotoimijana 4
1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä 6
1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa 8
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA 11
2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa 11
2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus 15
2.3. Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa 18
2.3.1 Rooliteorian operationalisointi 19
2.3.2. Moderni rooliteoria 21
2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa 23
2.4. Aineiston valinta 24
3. ANALYYSI 25
3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15 27
3.2. Pariisin ilmastokokous COP21 30
3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa 33
3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen 33
3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön 35
3.4. Ilmastosopu mahdollisena seurauksena roolikonflikteista 38
3.5. Muuttuneet roolikäsitykset ja Kiinan kansainvälinen asema 40
4. JOHTOPÄÄTÖKSET 42
LÄHTEET 45
LIITTEET 51
5. 1
1. JOHDANTO
Maailmanlaajuisten ympäristöongelmien asiakysymykset ovat siirtyneet 1980–luvulta lähtien
tieteellisteknisiltä areenoilta maailmanpolitiikan ja kansainvälisten suhteiden vaikutuspiiriin.
Kansainvälisen ympäristöpolitiikan kehittymisen myötä kansainvälisten suhteiden oppiala on
saanut tarkasteltavakseen uuden koko planeetan tulevaisuuden ja sitä myöten kansainvälisen
yhteisön yhteisen turvallisuuden puolesta työskentelevän valtioiden välisen areenan. Ilmaston
lämpeneminen lieveilmiöineen omaa useita kauaskantoisia seurauksia ympäristön
olosuhteiden lisäksi myös maailmanpoliittisessa katsannossa. Lähitulevaisuudessa
eskaloitumaan ennustetut ilmiöt, kuten kuivuminen, aavikoituminen ja äärimmäisten
sääilmiöiden yleistyminen globaalissa etelässä ovat omiaan lisäämään globaalia eriarvoisuutta
ja ilmastopakolaisuutta parempien olojen perään. (Gardiner 2010, 182.) Kyseessä on valtio–
opillisesti ennen kaikkea suuri yhteislaitumen ongelma (Young 1994, 19). Yksikään toimija ei
voi ottaa tilannetta hoitaakseen yksin, vaan ratkaisuksi on muodostettu globaalia hallintaa
toteuttavia toimielimiä, eli kansainvälisiä regiimejä.
Ilmastoregiimi, kuten muutkin laajan jäsenpohjan kansainväliset regiimit, asettaa osapuolilleen
suuren vastuun maapallon ja ihmiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta päättämisestä, mutta voi
yhtä lailla toimia myös indikaattorina toimijan kokemasta kansainvälisestä asemastaan. Kiina
on voimavaroiltaan useimmilla mittapuilla merkittävä toimija kansainvälisessä ympäristössä
(esim. Gu, Jing & Humphrey, John 2007), mutta erityisen merkittävän vaa’ankieliaseman
omaava avaintekijä erityisesti ilmastoneuvotteluissa (Yu, Hongyuan 2008, 5–6). Pariisin
COP21–kokouksessa vuonna 2015 saavutettu sopimus, joka velvoittaa kaikkia osapuoliaan
asettamaan rajoituksia hiilidioksidipäästöilleen, on merkittävä askel poispäin Kiinan
liittolaistensa kanssa ajamasta taloudellisesta eduntavoittelusta ilmastoregiimissä (esim. Yu,
Hongyuan 2008). Kiina on Pariisin sopimuksen myötä ottanut ensimmäistä kertaa
konkreettista vastuuta ilmastonmuutoksen globaaliongelman torjunnassa osana
kansainvälistä yhteisöä. Neuvottelujen lopputulosten ero on räikeä verrattuna esimerkiksi
vuonna 2009 Kööpenhaminassa järjestettyyn COP15–kokoukseen, jossa Kiina liittolaisineen
jarrutti neuvotteluja estääkseen sitovan päästörajoitussopimuksen syntymisen (esim. Vihma
2010).
2000–luvun lopulla Kiinan ulkopoliittinen toiminta on kokenut sarjan muitakin merkittäviä
muutoksia, jotka ovat nostaneet esiin uutta keskustelua maan nousevasta statuksesta ja sen
potentiaalisista vaikutuksista kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon. Xi Jingpingin
6. 2
alaisuudessa vuodesta 2012 lähtien maa on toteuttanut itsevarmaa ja tavoitehakuista, jopa
aggressiiviseksikin nimitettyä edunvalvontaa useilla ulkopolitiikan osa–alueillaan (esim.
Johnston 2011). Ilmastoneuvottelujen onnistumiseen johtuvat myönnytykset edustavat Kiinan
kohdalla poikkeusta tästä trendistä. Pariisin sopimuksen myötä maailman suurimman
saastuttajan UNFCCC:n ilmastoneuvotteluissa 2000–luvulla harjoittama vapaamatkustaminen
taloudellisten etujen saavuttamiseksi ja voimakas omien liittolaistensa edunvalvonta
teollistuneiden, päästörajoituksiin ja rahoitukseen sitoutuneiden teollisuusmaiden
kustannuksella on saanut väistyä sitovan päästörajoitussopimuksen hyväksymisen ja
sovittelevampien kantojen omaksumisen tieltä ilmastoneuvotteluissa (esim. The Guardian
2015).
Taustalla olevat mielenkiintoisimmat tekijät saattavat löytyä tapahtuneiden muutosten ja
kehityskulkujen vaikutuksista Kiinan kansainvälisen aseman tulevaisuudelle. Kiinan asemaa
kansainvälisessä järjestelmässä tutkivaa kirjallisuutta on julkaistu paljon ja maan asemaa on
määritelty milloin nousevan suurvallan, milloin passiivisen ja sisäänpäin kääntyneen erakon
kaltaiseksi (esim. Mearsheimer 2001; Johnston 2003; Mingjang, Li 2009; Ikenberry 2008).
Analysoimalla tapahtuneita muutoksia Kiinan ulkopoliittisessa toiminnassa
ilmastoneuvotteluissa ja kahdenvälisessä diplomatiassa voidaan selvittää esimerkiksi maan
kansainvälisen yhteistyökykyisyyden ja integraation kehityssuuntaa ja maan suhtautumista
kansainvälisen yhteisön normeihin sekä kansainvälisen järjestelmän voimatasapainoon.
Tämä tutkielma pyrkii selittämään Kiinan valtioidenvälisessä diplomatiassa ja
ilmastopolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja niiden välisiä eroavaisuuksia kansainvälisen
politiikan rooliteorian keinoin. Rooliteorian mukaan valtioiden ja muiden toimijoiden
omaksumat roolikäsitykset muotoutuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden
kanssa suhteutuen jatkuvasti uudelleen niitä kohtaan kohdistuviin odotuksiin, ja aiheuttavat
toistuvaa, yleistettävää ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. (Aggestam 2006, 20.)
Joutuessaan harjoittamaan ulkopolitiikkaa ja diplomatiaa usealla eri kansainvälisellä areenalla
ja useaa eri toimijaa kohtaan, Kiina joutuu omaksumaan useita erilaisia ulkopoliittisia
roolikäsityksiä, jotka eivät välttämättä ole keskenään yhteensopivia ja muuttamaan
ulkopoliittista toimintaansa sen seurauksena (Harnisch 2011, 256).
Tapahtuneiden muutosten perusteella on syytä uskoa, että Kiinan ilmastoneuvotteluissa
harjoittama diplomatia on muuttunut aiempaa sovittelevammaksi ja yhteistyökykyisemmäksi
Pariisin ilmastosopimuksen hyväksymisen myötä. Samalla Kiina on toisaalta jyrkentänyt muita
7. 3
ulkopoliittisia kantojaan esimerkiksi alueellisissa kysymyksissä. Syyksi näihin maan
ulkopoliittisten roolikäsitysten muutoksiin vastakkaisiin suuntiin voidaan rooliteoreettisin
mekanismein nähdä maan suhtautuminen muiden toimijoiden sitä kohtaan kohdistamiin
ristiriitaisiin rooliodotuksiin tilanteessa, joka tunnetaan rooliteoreettisessa katsannossa
toimijan ulkopoliittisena roolikonfliktina. (Aggestam 2006, 22) Tutkielmassa pyritään
selvittämään rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutoksiin
johtaneita tekijöitä. Tutkimusongelman lähestymisen avuksi valitaan seuraavat
tutkimuskysymykset:
a) Minkälaisia muutoksia Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä on esiintynyt Pariisin ja
Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen välillä, sekä sen ulkopolitiikassa 2000–luvulla?
b) Mistä rooliteoreettisista mekanismeista tapahtuneet muutokset roolikäsityksissä
johtuvat?
Tutkielmassa selvitetään aluksi Kiinan taustaa ilmastotoimijana ja sen ulkopoliittisia
kehityskulkuja 2000–luvulla viimeaikaisten roolikäsitysten muutosten havainnollistamiseksi
ja tutkielmaa varten tarpeellisen vastakkainasettelun luomiseksi. Tämän jälkeen tutkielmalle
asetetaan regiimiteoreettinen viitekehys ja esitellään rooliteorian soveltamista kansainvälisen
politiikan tutkimuksessa. Kiinan ulkopoliittista toimintaa ilmastoregiimissä kannattaa tutkia
maan yleisen diplomatian rinnalla erityisesti siksi, että se omaa muista kansainvälisistä
regiimeistä poikkeavia piirteitä, ja saadut tulokset voivat näin poiketa valtaosasta muista
regiimeistä (esim. Brenton 2013). Analysoimalla Kiinan ulkopolitiikassaan ja
ilmastoneuvotteluissa ilmentämiä roolikäsityksiä ja niiden muutoksiin johtaneita syitä voidaan
selvittää muutosten taustalla vaikuttavia tekijöitä ja motiiveja, sekä vetää lopulta
johtopäätöksiä roolikäsitysten muutosten heijastumisesta maan kansainväliseen asemaan.
1.1 UNFCCC
United Nations Framework on Climate Change Convention eli YK:n ilmastonsuojelun
puitesopimus on vaikutusvaltaisin ja laajimman jäsenpohjan omaava kansainvälinen
instituutio ilmastonmuutoksen ja globaalien ympäristöongelmien kollektiivisen torjumisen
sektorilla. Sopimus sai alkunsa vuonna 1992 Rio de Janeiron ympäristö -ja
kehityskonferenssissa ja astui voimaan 1994 (Young 1994, 83). UNFCCC:n ylläpitämän
ilmastoregiimin tehtävä on stabilisoida kasvihuonekaasujen keskittymiä ilmakehässä tasolle,
8. 4
joka estää vaarallisten ihmislähtöisten häiriöiden muodostumista. Ilmastoneuvotteluissa
päätösvaltaa käytetään vuosittaisissa Conference of the Parties -sopimusneuvotteluissa.
Varsinaista puitesopimusta on täydennetty myöhemmin lisäpöytäkirjoilla, kuten vuonna 2005
voimaan tulleella Kioton pöytäkirjalla, joka asetti ensimmäiset sitovat
päästövähennystavoitteet teollistuneisiin ja teollistuviin siirtymätalouksiin luokiteltaville
Annex 1- ja Annex 2 -maille.
Globaalin keskilämpötilan kohoamista yli 2 celsiusasteen rajoittava jokaista osapuolta
kehittyvät maat mukaan lukien päästövähennystavoitteisiin sitova Pariisin COP21-
ilmastosopimus hyväksyttiin jokaisen osapuolen toimesta joulukuussa 2015. UNFCCC:n
ilmastosopimuksilla on pyritty estämään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia pääasiassa
sopimusosapuolten hiilidioksidipäästöjen vuosittaisin maakohtaisiin päästörajoin. Konvention
puitteissa on myös luotu puhtaan energian ja ympäristönsuojelun rahoituksen
allokointimekanismeja, kuten Clean Development Mechanism ja Global Environmental Facility,
joiden välityksellä Annex–maista teollistuneimmat Annex 2–maat ovat velvoitettuja
välittämään rahoitusta ja päästöjä ehkäisevää teknologiaa Annex–maihin kuulumattomille
osapuolille. Valtiot ovat neuvotteluissa YK:n perinteen mukaan jaettu maantieteellisesti niiden
edustamien maanosien mukaan, mutta tosiasiassa useat erilaiset ryhmittyvät omaavat
neuvotteluissa suuremman merkityksen. Näitä ovat kehittyvien maiden 133 jäsenen G77,
pienten saarivaltioiden kehittyvien maiden 40 jäsenen SIDS, vähiten kehittyneiden maiden 48
jäsenen LDC, EU28, sekä 9 kehittyneen EU:in kuulumattoman maan Umbrella–koalitio.
(UNFCCC, 2016.)
1.2. Kiina ilmastotoimijana
Analysoitaessa Kiinan osuutta UNFCCC:n neuvotteluissa on mielekästä käydä lyhyesti läpi
maan toimintaa määrittävät sisä- ja ulkopoliittiset päätekijät (Zhihong, Zhang 2003, 69). Kiinan
tapauksessa sen nopea ja alati kiihtyvä bruttokansantuotteen nousu on korreloinut suoraan
hiilidioksidipäästöjen lisääntymisen kanssa (Xing-Ping, Zhang & Xiao-Mei, Cheng 2009, 2710).
Maan asemaa kansainvälisenä ilmastotoimijana määrittävät eniten sen ilmakehään
aiheuttamat suuret hiilidioksidipäästöt, joiden katsotaan olevan tärkein tekijä liittyen
maailmanlaajuiseen ilmaston lämpenemisilmiöön (Gardiner 2010, 82). Fossiilisten
polttoaineiden, erityisesti kivihiilen, osuuden lisääntyminen energiateollisuudessa
9. 5
energiantarpeen kasvamisen myötä on aiheuttanut paikallisella ja globaalilla tasolla haitallisia
ulkoisvaikutuksia ilmastolle (esim. Ning, Zeng ym. 2008). Teollistumistaan seuranneen
talouskasvun myötä Kiina on vuonna 2016 maailman toiseksi suurin talous ja useimmilla
mittapuilla myös maailman suurin saastuttaja. Kiina ohitti Yhdysvallat suurimpana
hiilidioksidipäästöjen lähdemaana vuonna 2009. Vuonna 2013 maan väkilukuun
suhteutettujen hiilidioksidipäästöjen osuus oli 10,3% eli lähes kaksinkertainen toisella sijalla
oleviin Yhdysvaltoihin nähden. Vuonna 2016 kaikista globaaleista hiilidioksidipäästöistä
28.03% oli peräisin Kiinasta. (Germanwatch 2016.) Maa sijoittuu viimeiseksi (sijalle 180.) EPI:n
seurantaraportin vuosittaisessa ilmanlaadun tutkimuksessa erityisesti sen saastuttavan
teollisuuden ja energiatuotannon sivutuotteina syntyvien pienhiukkasten maailman
suurimman keskittymän johdosta (Hsu, A. ym. 2016).
Kiinan ympäristö- ja energiapolitiikka ovat kohdanneet suuria muutoksia viimeisen
vuosikymmenen aikana. Kivihiili hallitsee vielä maan energiatuotantoa, mutta vaihtoehtoiset ja
uusiutuvat energiamuodot ovat kasvattaneet maassa profiiliaan jatkuvasti. (esim. Williams
2014.) Energiateollisuuden uudistamisen alkaminen energiaintensiivisestä raskaasta
teollisuudesta kohti madaltuvien hiilidioksidipäästöjen mallia mahdollistui lopulta UNFCCC:n
Kioton protokollan implementoinnin seurauksena. Kioton sopimuksessa käyttöönotetuissa
Clean Development Mechanism- sekä Global Environmental Facility- kehitysprojekteissa
UNFCCC:n Annex–maat sitoutuivat avustamaan taloudellisesti kehittyvien maiden
hiilidioksidipäästöjen leikkaamista edistävissä toimissa. CDM–projektit mahdollistivat
Kiinassa uusiutuvan energian teknologian joustavan maahantuonnin ja rahoituksen. CDM–
projekteilla on ollut merkittäviä vaikutuksia Kiinan taloudelliseen uudelleenjärjestelyyn ja
saastuttavan teollisuuden modernisoimiseen (Chen, Gang 2009b, 112). 11. ja 12. 5-
vuotissuunnitelmansa myötä Kiina on 10 vuodessa rakentanut vertaansa vailla olevan
uusiutuvan energian sektorin, sekä asettanut omaehtoisia päästörajoituksia teollisuudelleen.
(Williams 2014) Huolimatta maan alati kasvavasta puhtaan energian osuudesta, muodostavat
Kiinan energian kokonaistuotannosta edelleen valtaosan erilaiset hiilidioksidi-intensiiviset
fossiiliset polttoaineet, joiden osaksi koituu Pariisin sopimuksen hyväksymisen ja ehtojen
käytännön toteuttamisen myötä merkittäviä rajoituksia.
10. 6
1.3. Kiinan asema ja toiminta UNFCCC:ssä
Kiinan osallistumista Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastoneuvotteluihin on niiden
käynnistymisestä lähtien ohjannut joukko tarkoin määriteltyjä tavoitteita. Maan tiedeyhteisö
oli alkanut seurata ilmaston lämpenemisen kehityskulkuja UNCED:in vuonna 1992 pidettyyn
Rio De Janeiron ilmastokonferenssiin johtaneen prosessin ollessa vielä varhaisessa vaiheessa.
Kiinaa kohtaavat ilmastonmuutoksen kiihtymisestä seuraavat uhat tunnistettiin ja otettiin
käsiteltäviksi maan poliittiselle agendalle 1990–luvun alussa. Kiinan ajamat poliittiset
tavoitteet UNFCCC:ssä sisälsivät kansainvälisen statuksen edistämisen, ympäristöystävällisen
teollisuuden kehittämisen, kestävän kehityksen edistämisen, kehitysavun ja teknologisen avun
saamisen, kansallisen turvallisuuden tilan parantamisen, kehittyvien maiden reilun ja tasa-
arvoisen kohtelun, sekä erityisesti neuvotteluvipuvarren käyttämisen Yhdysvaltoja vastaan
aina, kun se oli mahdollista (Zhihong, Zhang 2003, 67). Kiinan päätöksentekijöiden Rio De
Janeiron kokousta varten muotoileman ja myöhempiinkin puitekokouksiin vakiintuneen
neuvottelustrategian pääpiirteisiin kuuluivat ilmastonmuutoksen ilmiötä koskevien
tieteellisten epävarmuuksien artikulointi, osapuolten kansallisen itsemääräämisoikeuden
tärkeyden painottaminen etenkin kehittyvien maiden kohdalla näiden talouskehityksen
jatkumisen turvaamiseksi, sekä pääasiallisten toimintavastuiden sälyttäminen teollisuusmaille.
(Yu, Hongyuan 2008, 56-58.)
Kiinan osallistuminen ilmastoregiimin muodostumiseen ja toimintaan 1990-luvulla on jaettu
Yu Hongyuanin teoksessaan Global warming and China’s environmental diplomacy
haastattelemien maan johtavien virkamiesten toimesta kolmeen erilaiseen vaiheeseen
aikavälillä 1990–2008 (Yu, Hongyuan 2008, 56–58). Ensimmäisessä vaiheessa 1990–1992
Kiina ajoi neuvottelujen muotoutumisvaiheessa ennen Rion kokousta ”common but
differentiated responsibilities”- doktriinia, ja ilmoitti olevansa valmis osallistumaan
tutkimusyhteistyöhön ja ilmastonmuutokseen liittyvän teknologian kehittämiseen, kunhan
tästä ei aiheutuisi taloudellisia taakkoja tai rajoituksia maan energiankäytölle. Toisessa
vaiheessa 1992–1997 Kiina suostui neuvotteluissa ainoastaan kaikista keskeisimpiin
päätöksiin ja pyrki ulkoistamaan kaikki ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät
toimenpiteet, jotka eivät edistäneet sen taloudellista kasvua, kansainväliselle yhteisölle.
Kiinan ilmastodiplomatian strategian kolmanneksi vaiheeksi on katsottu Kioton COP3 -
kokouksessa vuonna 1997 hyväksytyn protokollan jälkeinen aika, jota on leimannut erityisesti
Kiinan osalta vahva vastustus kehittyville maille asetettaville konkreettisille
11. 7
päästörajoitustavoitteille. Vaihetta on leimannut myös julkilausumissa esiin noussut ”no
regrets policy”, eli irtisanoutuminen kaikista ilmastoneuvotteluissa sanelluista vastuista, jotka
eivät edistä maan talouskasvua. Kolmannessa vaiheessa Kiina hyväksyi kansainvälisten
taloudellisten avustusmekanismien, kuten CDM-projektien, käyttöönoton. (Yu, Hongyuan,
2008, 57–59) Yu Hongyuan nimeää Kiinan ilmastodiplomatian strategiaa vuosina 2002–2006
eniten määrittäneiksi tavoitteiksi kehittyvien ja kehitysmaiden eroavien vastuiden rajanteon,
kestävän kehityksen ja teknologisen edistyksen painottamisen, taloudellisen avustuksen
jatkumisen, päästöjen vähentämisen ja väistämättömään ilmastonmuutokseen mukautumisen
välillä tasapainottelun.
Ilmastoneuvotteluissa Kiinan viiteryhmäksi ja liittolaiseksi vakiintui varhaisessa vaiheessa
kehittyvistä maista koostuva G77, jonka jäsenvaltioiden kanssa se on ajanut samoja
sopimuspäämääriä, sekä antanut useita yhteisiä lausuntoja COP-kokouksissa. G77-maiden
rintamaan kuuluu suurin osa neuvottelujen Non-Annex maista, joille Kioton sopimus ei
määritellyt sitovia päästörajoituksia. Kehittyvien maiden muodostaman koalition
edunvalvojana Kiina sai osakseen suurta suosiota ja legitimiteettiä toistuvasti näiden puolesta
kokouksissa. (Chen, Gang 2009, 230.) Kiinan on katsottu toimineen kehittyvien maiden blokin
de facto johtajana ilmastoneuvotteluissa (Witthaus 2012, 60). Yhdessä Kiina ja blokin jäsenet
saivat sisällytettyä sopimusehtoihin useita kehittyviä maita koskeneita helpotuksia, sekä
kehittyneitä Annex-maita velvoittavia taloudellisia ja teknologisia avustustoimia (Brenton
2013, 544).
Kiinan toteuttama ilmastodiplomatia ja artikuloima kaksoisasema sekä kehittyvänä maana että
suurena saastuttajana mahdollisti sille todellisuudessa suuren vaikutusvallan ja etujen
kasautumisen neuvotteluissa. Toistuva vetoaminen statukseen kehittyvänä maana oikeutti
Kiinan Clean Development Mechanism -rahoitukseen, sekä Global Environmental Facility -
teknologiasiirtoihin. (Hatch 2003, 59–61.) Tämän lisäksi maa sai osakseen merkittäviä
kehitystukia Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten ympäristörahastojen toimesta.
Menestyksekkäiden neuvottelujen seurauksena käyttöön saamansa avustusrahoituksen turvin
Kiina saattoi käyntiin tutkielmassa aiemmin mainitun teollisuutensa modernisaation ja
energiasektorinsa asteittaisen muutoksen kestävämpään suuntaan. Kiina onnistui
vapaamatkustamaan läpi ilmastoneuvottelujen ilman osakseen määrättyjä leikkausvastuita ja
sai näin osakseen merkittävää kansallista hyötyä (Chen, Gang 2009, 232). Kehittyvien maiden
yhteydessä esiintyminen on nähty pyrkimyksenä maksimoida ilmastoneuvotteluihin
12. 8
osallistumisesta saavutettavat suhteelliset hyödyt ja minimoimaan samalla riski
etääntymisestä G77-maiden blokista sen seurauksena (Kasa ym. 2008, 121).
Kiinan neuvotteluissa johtamien G77-maiden vastustus sitovien päästörajoitteiden
määräämiselle kaikille neuvottelujen osapuolille muodosti valtaosan ryhmittymien välillä
ilmastokokouksissa esiintyneestä vastakkainasettelusta, ja yhteistoiminta
ilmastoneuvotteluissa antaakin Kiinasta ja G77-rintamasta yhtenäisen kuvan (Witthaus 2012,
60–61; Liang 2010, 78). Ilman G77-assosiaatiota ja kehittyvän maan roolin ilmentämistä Kiina
olisi joutunut ilmastoneuvotteluissa käytännössä taistelemaan kaikkia muita osapuolia vastaan
estääkseen itselleen langetettavat päästörajoitukset (Vihma 2010, 9). On huomioitavaa, että
Annex-maihin kuulumattomien toimijoiden vastaanottamasta rahoituksesta ja tuesta hyötyivät
suhteessa eniten jo G77:n ja Kiinan rintaman valmiiksi korkean talouskasvun asteen omaavat
maat, kuten Kiina, Intia ja Brasilia, verrattuna pienempiin, köyhempiin ja ilmastonmuutoksen
negatiivisille seurauksille alttiimpiin maihin. Seurauksena hyvinvoinnin ja rahoituksen
epätasaisesta jakautumisesta G77:n sisällä on tapahtunut myös eriytymistä ja toimijoiden
pyrkimyksiä uusien identiteettien ja viiteryhmien etsimiseen (Brunnée & Streck, 2013, 591).
1.4. Kiinan ulkopolitiikka muutoksessa
Kiinan harjoittama ulkopolitiikka henkilöityy voimakkaasti sen johtajana toimivaan
kommunistisen puolueen pääsihteeriin, joka toimii politbyroon seitsenjäsenisen pysyvän
komitean jäsenenä, sekä sihteeristön päällikkönä (Sujian, Guo 2013, 136). Kiinan harjoittamaan
yleiseen ulkopoliittiseen strategiaan ilmastoneuvottelujen alkuvuosina 1990-luvulta lähtien on
tutkijoiden parissa liitetty yleisesti maan pyrkimys rauhanomaisen sisäisen kehityksen
takaamiseen (Mingjiang, Li 2009, 21–45). Verrattain matalan profiilin ulkopolitiikastaan
huolimatta Kiinan kansainvälinen vaikutusvalta lisääntyi sen talouskasvun ja kasvavan
kansainvälisen aktivoitumisen myötä. Kiina liittyi 1990–luvulta lähtien useaan monenväliseen
kansainväliseen organisaatioon ja lisäsi niissä jatkuvasti osallistumisaktiivisuuttaan. (Yognian,
Zheng & Chi, Zhang 2012, 31.) Rauhanomaisen nousun doktriini henkilöityy erityisesti maata
2002–2012 hallinneen pääsihteeri Hu Jintaon johdolla toteutettuun politiikkaan (Jian, Zhang
2015, 14).
Maan sisäisten uudistusten ja taloudellisen kehityksen häiriöttömän jatkumisen katsottiin Hu
Jintaon aikana vaativan toteutuakseen myös rauhanomaista ja tasapainoista ulkopoliittista
13. 9
ympäristöä (Li & Worm 2011, 70). Kiinan ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa
kohdatuista alueellisista kiistoista ratkottiin diplomaattisesti. (Fravel 2005, 82.) 2000-luvulle
tultaessa maan päätöksentekijätahot puoluejohtoa myöten olivat ottaneet rauhanomaisen
nousun doktriinin ohjenuorakseen ja pyrkivät kehittämään sen osa–alueita erityisesti
kulttuurivaikuttamisen taholla haastaakseen länsimaista kulttuurihegemoniaa ja edistääkseen
maan julkisuuskuvaa muiden toimijoiden näkökulmasta. Esimerkiksi Kiinalle merkittävänä
PR–voittona nähdyt Pekingin olympialaiset 2008 voidaan nähdä tietynlaisena pehmeän
vaikutusvallan voimanosoituksena (Giulianotti 2015).
Maan 2000-luvulla Kiinan pehmeän vallan doktriinia on kuvattu rauhanomaisen nousun
termin lisäksi ”Kiinan mallina”, jonka ihanteina olivat multilateralismi, taloudellinen diplomatia
sekä hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen (Mingjiang, Li 2009, 28; Jian, Zhang 2015, 11).
Pääasialliseksi ulkopoliittiseksi ohjenuoraksi ajanjaksolle vakiintui taoguang yanghui, eli maan
todellisten kykyjen ja valmiuksien salaaminen ja niiden kehittäminen kaikessa hiljaisuudessa
(Huldt 2007, 47). Osanotto kansainvälisillä areenoilla, kuten esimerkiksi aiemmassa luvussa
kuvailtu Kiinan tavoitehakuinen ja vastuita välttelevä esiintyminen ja osallistuminen
ilmastoneuvotteluissa toimii esimerkkinä maan pyrkimyksestä sisäisen kehityksensä
turvaamiseen ilman omia sitoumuksia. Vielä vuoden 2012 loppupuolella maan rauhanomaisen
nousun ja pehmeän vallan kehittymisen ennustettiin kuitenkin jatkuvan ennallaan ja Kiinan
uskottiin ja odotettiin kehittyvän tasaisesti jatkuvasti myös vastuullisemmaksi
kansainväliseksi toimijaksi. (Wanfa, Zhang 2012, 635)
Vuoden 2012 loppupuolelta eteenpäin pääsihteeri Xi Jingpingin johdolla harjoitettu itsevarma
ja Kiinan kansallista intressiä muiden toimijoiden kustannuksella edistämään pyrkinyt
toiminta osoittaa uutta suuntaa maan ulkopolitiikassa. Alan tutkimuksessa sitä on kuvailtu
ennen kaikkea lisääntyneesti assertiiviseksi. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa
assertiivisuus tarkoittaa määrätietoista diplomatiaa, joka toiminnallaan uhkaa aiheuttaa muille
toimijoille selvästi aiempaa korkeampia kustannuksia (Johnston 2013, 9). Muutoksiin
johtaneet kehityskulut olivat havaittavissa jo Hu Jintaon hallintokauden loppupuolella, mutta
ensimmäisenä varsinaisena virallisena ilmaisuna tästä on pidetty vuoden 2013 tammikuussa
järjestettyä 18. Kommunistisen puolueen kansankongressia, jossa Xi Jingping totesi, ettei
yhdenkään valtion tulisi odottaa Kiinan luopuvan oikeutetuista kansallisista intresseistään
liittyen maan itsemääräämisoikeuteen, turvallisuuteen tai kehitykseen. Kansallisen intressin
14. 10
painottaminen puheessa on nähty osittain seurauksena rauhanomaisen kehityskulun näiden
intressien toteuttamiselle asettaneille esteille. (Jian, Zhang 2015, 9.)
Xi Jingpingin puheissa on esiintynyt maan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden intressien
(anquan liyi) laajenemista sisältämään maan kehitysintressit (fazhan liyi). Tämän on nähty
tarkoittavan Kiinan itselleen varaamaa oikeutta puuttua maan talouskehitystä uhkaaviin
tekijöihin esimerkiksi luonnonvarojen ja merireittien saralla voimakeinoin. Uudesta
ulkopoliittisesta suunnasta on seurannut entistä tiukemman linjan noudattamista muiden
valtioiden kanssa tuleviin kiistoihin. Xi Jingpingin johtamana Kiinan valitsemasta
rauhanomaisesta kehityskulusta on tullut vastikkeellista ja maa on vaatinut muilta valtioilta
erilaisia turvallisuustakuita tilanteen jatkumiseksi tasapainoisena. (Jian, Zhang 2015, 10.)
Kiinan strategiaan on Xi Jingpingin johtajuuden myötä ilmaantunut rauhanomaisen nousun
doktriinin rinnalle merkittäviä ulkopoliittisia aloitteita. Maa on pyrkinyt määrittämään itseään
tasa-arvoisemmaksi toimijaksi suhteessa perinteisesti hegemonina ja imperialistina
näkemiinsä Yhdysvaltoihin. Uudenlaisen suurvaltojen keskinäisen suhtautumisen (da guo
waijiao) päätekijöiksi on Kiinan toimesta nimetty molemminpuolinen kunnioitus ja molempien
hyötymiseen tähtäävä yhteistyö, jonka seurauksena maiden suhde muuttuisi aiempaa tasa-
arvoisemmaksi ja vastavuoroisemmaksi. Toisena merkittävänä aloitteena voidaan nähdä
mingyun gongtongti, yhteisen kohtalon yhteisön doktriini, jolla maa on pyrkinyt vahvistamaan
asemaansa alueellisena johtajana Etelä-Aasiassa. Kolmantena ulkopoliittisena tavoitteena
mainitaan monenvälisten taloudellisten ja kehitysyhteistyösuhteiden ylläpitäminen kehittyviin
maihin. (Yang, Jiechi 2013; Jian, Zhang 2015, 14.)
Hyvänä konkreettisena esimerkkinä Xi Jingpingin hallituskaudella ilmenneestä assertiivisen
ulkopolitiikan suunnasta voidaan pitää rajakiistojen seurauksena kohonneita jännitteitä Etelä-
Kiinan merellä. Kiina katsoo alueen kuuluvan sille historiallisesti, vaikkei kansainvälinen laki
tätä tunnusta. Kiina on ajanut tavoitteitaan alueella turvautuen voimaprojektioon erityisesti
pienempiä, myös aluevaatimuksia omaavia toimijoita, kuten Vietnamia, Filippiinejä, Malesiaa,
Bruneita ja Indonesiaa vastaan. (Buszynski 2013, 39.) Kiinan kansanarmeijan toimintaa
alueella on kuvailtu opportunistiseksi, provokatiiviseksi ja jopa aggressiiviseksi (Johnston
2013, 7–48). Maan toimintaa alueella on kritisoitu laajasti ja sen on katsottu yleisesti rikkovan
kansainvälistä lakia (Buszynski 2013, 44). Etelä-Kiinan merellä on merkittäviä kalavesiä ja se
omaa arvioidusti valtavat öljy- ja maakaasuvarannot. Se on korkean prioriteetin strateginen
kohde Kiinan merireittien kannalta. (Johnston 2013)
15. 11
Alueellisen aktiivisuuden nousu on nähty Kiinan vastareaktiona Yhdysvaltojen Tyynenmeren-
vaikutusvaltaansa lisäämään pyrkineeseen strategiaan (Suisheng, Zhao 2012, 206–207). Kiinan
laivastomahdin kyvykkyyden laajennuttua ja kehityttyä rannikkovartiotoimiin kykenevästä
vartiolaivastosta toimintasäteeltään kattavammaksi syvänmeren laivastoksi ovat myös sen
kannat rajakiistakysymyksiin jyrkentyneet. Myös Itä–Kiinan merellä maa on kiistellyt Japanin
kanssa Senkakun saarten hallinnasta ja perustanut alueelle ilmapuolustuksellisen
tunnistautumisvyöhykkeen. (Buszynski 2013, 41.) Erityisesti Yhdysvallat ja Japani ovat
nähneet toimet alueellisia jännitteitä kohottavina ja tilanteeseen on pyritty puuttumaan
erilaisin neuvotteluin ja perustamalla ad hoc -tuomioistuimia tilanteen oikeudelliseksi
selvittämiseksi (Jian, Zhang 2015, 13)
Kiinan osallistuminen kansainvälisellä tasolla on 2010-luvulla ollut käsittänyt
kokonaisuudessaan enimmäkseen sovinnaista kansainvälisen statuksen ja materiaalisten
hyötyjen, sekä vastavuoroisen yhteistyön tavoittelemista. (Johnston 2013, 33) Kiinan aiempaa
assertiivisemman diplomatian lisääntyminen sovinnaisen rauhanomaisen nousun doktriinin
rinnalla Xi Jingpingin alaisuudessa voidaan nähdä maan pyrkimyksenä lisätä voimavarojaan ja
suhteellista valtaansa sekä alueellisena, että ulkopoliittisena toimijana. Uudet ulkopoliittiset
aloitteet voidaan nähdä pyrkimyksenä luoda kuvaa maasta varteenotettavana toimijana, joka
on nyt valmis puuttumaan rauhanomaista kehitystään häiritseviin toimiin tarvittaessa
epäsovinnaisesti ja voimakeinoin diplomaattisempien keinojen sijaan.
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AINEISTON VALINTA
2.1. UNFCCC regiimiteorian puitteissa
Arvioitaessa Kiinan itsestään kuvastamia ulkopoliittisia roolikäsityksiä nousee yhdeksi
tärkeäksi tekijäksi sen kansainvälisillä areenoilla tavoittelemien etujen laadun
määritteleminen, johon kansainvälisen politiikan regiimiteoria tarjoaa työkaluja. UNFCCC:tä
käsitellään tässä tutkielmassa kansainvälisenä regiiminä. Regiimit voidaan ymmärtää
kansainvälisen järjestyksen ainesosiksi, sellaisiksi kansainvälisiksi instituutioiksi, joihin
sisältyvät periaatteet, normit, sekä päätöksenteko- ja toimintatavat suuntaavat ja säätelevät
kansainvälistä yhteistoimintaa globaalien ja alueellisten ongelmien eri alueilla (Hakovirta
2012, 166). Regiimit ovat sopimuksenomaisia, kun niiden osanottajat ovat tavoitteellisia
16. 12
toimijoita, jotka haluavat rakentaa ja kehittää keskinäisiä suhteitaan itseään hyödyttävillä
tavoilla (Keohane 1989, 105).
Kansainväliset instituutiot muodostavat osapuolten välisen foorumin tiedon vaihtamiselle ja
oppimiselle muiden toimijoiden tavoitteista ja käytöksestä julkisen diplomatian välityksellä.
Toimijat osallistuvat kansainvälisiin regiimeihin vähentääkseen päätöksentekonsa riskejä ja
kustannuksia ja saadakseen tietoa muiden regiimin toimijoiden asemista ja intresseistä.
Toimijan suhtautuminen kansainväliseen regiimiin ja sen puitteissa toimiminen vaikuttaa
muiden toimijoiden suhtautumiseen. Regiimiin osallistuminen ja sen sääntöjen mukaan
toimiminen kasvattaa toimijan pehmeää valtaa ja muiden toimijoiden arvostusta sitä kohtaan.
Regiimistä pois jättäytyminen herättää epäilyksiä toimijan motiiveista ja heikentää toimijan
pehmeää valtaa. (Kydd & Snidal 1995, 115.) Regiimin pelisääntöjen noudattamatta jättäminen
saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa toimijan erottamiseen regiimistä, jolla voi olla
merkittäviä negatiivisia vaikutuksia toimijan vaikutusvallalle regiimin muihin
sopimusosapuoliin nähden (Chen, Gang 2009, 226).
Kansainvälisten regiimien toimintamekanismeja ja toimijoiden motiiveja on pyritty
selittämään erilaisin mallein, joista kaksi valtasuuntausta ovat neorealismi ja neoliberaali
institutionalismi (esim. Rittberger 1995). Neorealistisessa katsannossa toimija pyrkii
kasvattamaan voima- ja valtaresurssejaan hyödyntäen vaikutusvaltaansa regiimin sisällä
suhteessa muihin toimijoihin saavuttaakseen itselleen suhteellista etua näiden kustannuksella
(Krasner 1994, 140). Kansainvälisten regiimien analyysissä realistinen, neorealistinen ja
marxilainen suuntaus pyrkivät löytämään regiimien osapuolten toiminnasta ennustettavuutta
analysoimalla näiden materiaalisten ja tiedollisten voima– ja valtaresurssien jakautumista.
Näihin resursseihin vaikuttavat ilmastoregiimissä esimerkiksi luonnonvarojen hallinta sekä
toimijan kyky vaikuttaa globaaliin yhteiseen luonnonvaraan, kuten ilmakehän laatuun
yksipuolisesti. Ilmastoregiimissä käytössä oleviin resursseihin vaikuttavat myös toimijaa
kohtaavat regiimissä laaditut estot ja kiellot, kuten hiilidioksidipäästörajoitukset, sekä
immuniteetti näille kielloille, joka G77-mailla oli ennen Pariisin sopimuksen astumista
voimaan. Kieltojen vaikutukset heijastuvat maailmankauppaan ja toimijan
kauppakumppaneihin. (Haas 1995, 177)
Neoliberaalin institutionalismin katsannon mukaan toimijat pyrkivät regiimissä yhteistyöhön
saavuttaakseen jokaisen regiimin osapuolen absoluuttisen hyödyn nousemisen ja suosivat
regiimeissä pehmeän vallan, eli soft powerin vaikutuskeinoja määrittääkseen itse regiimin
17. 13
agendaa ja muokatakseen muiden toimijoiden intressejä itselleen suotuisaksi ilman
varsinaisten voimakeinojen käyttöä (Nye 2008, 29). Pakkotoimin tai niillä uhkailun sijaan
muiden osapuolten preferensseihin voidaan regiimeissä vaikuttaa pitkäjänteisemmin hyvin
toteutetulla julkisella diplomatialla ja informaatiovaikuttamisella (Nye 2004, 5).
Kansainvälisessä ilmastoregiimissä toimijat pyrkivät yhteisten, yhtenäisten päätöksenteko- ja
toimintatavoin toteutettavien sopimusten avulla rajoittamaan ilmastonmuutoksen
kansainväliselle yhteislaitumelle aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia ylemmän
auktoriteetin puuttuessa (Young, 1994, 140). UNFCCC:n tapauksessa hiilidioksidipäästöjen
vähentyessä regiimin tuottamien rajoitussopimusten luoman onnistuneen globaalihallinnan
myötä kaikki regiimin osapuolet saavat osakseen absoluuttista hyötyä globaalien
ympäristöriskien vähentyessä. Haasin mukaan ilmastonmuutoksen tarkkoja seurauksia ja
riskien jakaumaa ei tunneta, joten jokainen regiimin perinteisiltä valtaresursseiltaan
vahvimmistakin osapuolista on potentiaalinen häviäjä, mikäli ilmastonmuutoksen aiheuttamat
ongelmat kärjistyvät globaalihallinnan epäonnistuessa. (Haas 1995, 168–173.) Ihmiskunnan
selviämisen kannalta tärkeimmän kansainvälisen hyödykkeen, eli ilmakehän, suojeleminen on
regiimille vahva moraalinen lähtökohta ja jokaisen toimijan kokema kollektiivinen uhka
kannustin yhteistyöhön jo itsessään (Brenton 2013, 542).
Ilmastoregiimiä ei tästä huolimatta voi sivuuttaa merkittävänä edunvalvonnallisena areenana.
Maailmansotien jälkeen luodut regiimit ovat toimineet usein kaksoistarkoituksessa toimijoiden
arvojen ja intressien, mutta myös toimijoiden kansallisen edun toteutumisen valvonnan
areenana (Hurrell 1995, 66). Luvussa 1.3. käsitelty kehittyvien maiden ja Kiinan harjoittama
taloudellisen kehityksensä turvaaminen ja regiimin kautta myönnettävän tukirahoituksen
tavoittelu samalla, kun kehittyneiden maiden edustamien kilpakumppanien talouskasvun
edellytyksiä kiristetään säädettyjen sopimusten seurauksena, on esimerkki pyrkimyksestä
suhteellisen edun saavuttamiseen regiimin sisällä ja muiden toimijoiden kustannuksella. Myös
Kurlantzick toteaa Kiinan lisääntyvän aktiivisuuden monenvälisissä instituutioissa edustavan
mahdollisesti peitetoimintaa maan todellisten, jopa poliittisesti aggressiivisten motiivien
ajamiseen. (Kurlantzick 2008, 230-231)
Kuten tutkielmassa todettiin aiemmin, Kiinan osallistuminen kansainvälisissä regiimeissä ja
instituutioissa on 2010-luvulla ollut enimmäkseen sovinnaista (Johnston 2013, 33). UNFCCC on
kuitenkin erityisesti Kiinan kohdalla mielenkiintoinen areenavaihtoehto maan ulkopoliittisen
toiminnan muutoksen analysoimiseen. Toisin kuin Annex-maat, Kiina on liittynyt verrattain
18. 14
myöhään useimpiin kansainvälisen yhteisön regiimeihin, eikä ole ollut mukana kirjoittamassa
niiden sääntöjä (Saich 1999, 211). Toisin, kuin esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien
turvallisuusneuvostoon tai GATT/WTO:hon, UNFCCC:n perustajajäseniin kuuluu yli 100
ominaisuuksiltaan ja resursseiltaan varsin heterogeenistä valtiota, joista yhdellekään ei ole
määritelty regiimin sääntöihin perinteisten voima- ja valtasuhteiden jakautumisesta
kumpuavaa säädettyä veto- oikeutta tai siihen liittyvää painotettua ääntenlaskutapaa
päätöksenteossa (Brenton 2013, 542). Ilmastoneuvotteluissa Kiina omaa tästä poiketen
merkittävämmän aseman luonnollisena veto-pelaajana. Lähes kolmanneksen globaaleista
kasvihuonekaasupäästöistä tuottavan Kiinan yhteistyö regiimissä on välttämätöntä
merkityksellisten ilmastosopimusten muodostumista varten (Witthaus 2012, 34). Tilastojen
valossa myös Kiinan johtaman G77–rintaman regiimiyhteistyöhön saattaminen on
välttämätöntä jäsenmaiden merkittävän tulevaisuuden talouskasvupotentiaalin ja siitä
juontuvien ilmastonmuutosta eskaloivien riskien johdosta.
Kiinan päätöksentekijät ovat joutuneet enenevässä määrin tavoittelemaan tasapainoa
institutionalisoitumista edustavan lisääntyvän globaalin integraation ja suhteellisen edun
tavoittelua edustavan oman liikkumatilansa säilyttämisen välillä (Gottwald & Duggan 2011,
235). Kiinan ilmastoregiimissä harjoittaman toiminnan rooleja arvioidaan tässä tutkielmassa
sen regiimissä ajamien etujen laadun kautta. Suhteellisen edun tavoittelu regiimin muihin
toimijoihin nähden ja näiden kustannuksella ilmentää laskelmoivaa ulkopolitiikkaa, jossa
regiimi nähdään areenana toimijan oman edun valvontaan ja sen lisäämisen tavoitteluun
nollasummapelin hengessä. Ilmastoregiimin tavoitteita ajamalla toteutettava absoluuttisen
edun tavoittelu muiden toimijoiden kanssa globaalin yhteistyön kehyksessä ilmentää toimijan
syvenevää institutionalisoitumista, sekä integroitumista ja vastuunottoa kansainvälisessä
yhteisössä.
Analysoimalla Kiinan toimintaa UNFCCC:ssä voidaan löytää maan ulkopolitiikkaa tällä
areenalla määrittävät ja ohjaavat roolikäsitykset, sekä selvittää maan yhteistyökykyisyyden ja
institutionalisoitumisen taso suhteessa kansainväliseen yhteisöön. Kansainvälinen yhteisö on
terminä sinänsä ongelmallinen. Kirjaimellisesti termi kansainvälinen yhteisö tarkoittaa
enemmistöä Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen jäsenvaltioista, mutta sitä käytetään
usein kuvaamaan Yhdysvalloista ja sen liittolaisista koostuvaa valtioyhteisöä, joka on ollut
perustamassa suurinta osaa kansainvälisistä regiimeistä ja kirjoittamassa niiden säännöt
(esim. Chomsky 2002). Varsinkin ilmastoregiimiä tutkittaessa on huomioitavaa, että Chomskyn
19. 15
nimeämä valtioyhteisö käsittää käytännössä kaikki ilmastoneuvottelujen Annex-maat.
Kansainvälisen yhteisön instituutioineen luoma kansainvälinen järjestys on omiaan
uusintamaan itseään ja pyrkii sitomaan jäsenensä yhteen rajoittaen näiden välistä kilpailua
(Ikenberry 2008, 91). Ilmastoregiimin luvussa 2.1. mainitut erityispiirteet tekevät siitä tästä
huolimatta analyysin kannalta hyvän areenavaihtoehdon vastakkainasettelun luomiseksi
Kiinan harjoittaman valtioidenvälisen diplomatian kanssa. Maan merkittävä asema veto-
pelaajana kattavan ilmastosopimuksen saavuttamisessa tekee sen asemasta merkittävämmän
ilmastoneuvotteluissa, kuin muissa regiimeissä.
Kansainvälisen yhteisön regiimien tavoitteiden ajaminen ja yhteistyö, jota Pariisin sopimuksen
syntyminen ilmentää, nähdään tutkielmassa Kiinan mukautumisena regiimin asettamiin
institutionaalisiin rajoitteisiin. Maan merkittävän aseman veto-pelaajana ilmastoregiimissä
voidaan katsoa antavan intitutionaalisiin rajoituksiin mukautumiselle erityisen painoarvon.
Regiimin tavoitteiden mukainen yhteistyö ja rajoituksiin mukautuminen ilmentää
päinvastaista toimintaa verrattuna maan aikaisempaan edunvalvonnalliseen toimintaan
ilmastoregiimissä ja Xi Jingpingin aikaisen ulkopoliittisen assertiivisuuden lisääntymiseen.
2.2. Kiinan kansainvälinen asema ja aikaisempi tutkimus
Johdannossa esiteltyjen tutkimuskysymysten legitimoimiseksi on mielekästä esitellä vielä
taustoitusta, joka puoltaa omalta osaltaan käsitystä Kiinan ulkopoliittisissa roolikäsityksissä
tapahtuneista muutoksista ja alleviivaa niiden analyysin tarvetta.
Kiinasta on odotettu jatkuvasti merkittävämpää osallistujaa ja vastuunottajaa kansainvälisen
yhteisön instituutioissa sen taloudellisesta avautumisesta lähtien. Kiinan hiljalleen lisääntyvän
osallistumisen kansainvälisissä instituutioissa on katsottu mahdollistavan sille
mahdollisuuden kansainvälisen järjestyksen muokkaamiseen sen näkökulmasta aiempaa
tasapainoisempaan ja reilumpaan suuntaan. (Xin, Li & Worm 2011, 82.) Kiinan asemaa
kansainvälisessä järjestelmässä on käsitelty paljon alan tutkimuksessa ja eri teoreetikot ovat
pyrkineet selvittämään maan valmiuksia suurten voimavarojensa mukaisen, aiempaa
merkittävämmän aseman saavuttamiseen vaihtelevin tuloksin. Monet Kiinan suurta
potentiaalia arvioivat tutkijat uskoivat sen taloudellisen ja diplomaattisen avautumisen jälkeen
maan kykenevän lyhyessä ajassa nousemaan todelliseksi suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle ja
tällainen revisionismi nähtiin uhkana kansainvälisen järjestelmän vallitsevalle
20. 16
voimatasapainolle. Joidenkin käsitysten mukaan esimerkiksi Yhdysvaltojen olisi tullut rajoittaa
Kiinan integraatiota kansainväliseen järjestelmään, erityisesti markkinatalouteen, sen
tukemisen sijasta estääkseen potentiaalisesti aggressiivisen alueellisen hegemonin
vaikutusvallan nousun tai vähintään sen hidastamiseksi. (esim. Mearsheimer 2001.)
Ylivertaisen kasvupotentiaalinsa seurauksena tapahtunut maan ennakoitu nousu
Yhdysvaltojen haastajaksi kansainvälisessä järjestelmässä ei kuitenkaan toteutunut The China
Threat -teoreetikkojen ennustusten mukaisesti (esim. Roy 1996). Zbigniew Brzezinski
luokitteli maan vuonna 2004 kehitysmaaksi, jolla ei ollut todellista kykyä haastaa Yhdysvaltoja
kansainvälisellä näyttämöllä (Brzezinski 2004). Vuoden 2011 alussa erityisesti
yhdysvaltalaiset tutkijat olivat vakuuttuneet Kiinan kyvyttömyydestä nousta haastamaan
vallitsevaa maailmanjärjestystä. (esim. Nye 2011, Drezner 2011). Maa nähtiin yleisesti
osallistujana kansainvälisessä järjestelmässä, mutta sen harjoittama diplomatia oli vahvan ja
määrätietoisen sijaan enimmäkseen varovaista ja reaktiivista muutamia tapauksia lukuun
ottamatta. Alati kasvavasta globaalista osanotostaan huolimatta Kiinan kansainväliset roolit
nähtiin sen voimavaroihin nähden kansainvälisesti passiivisina, häilyvinä ja osittaisina. (Gu,
Jing & Humphrey, John 2007, 208.) Matalan profiilin taoguangyanghui -ulkopolitiikastaan
huolimatta Kiina oli 1990-luvun alusta lähtien toteuttanut jatkuvasti kasvavaa integraatiota
kansainvälisiin instituutioihin ja sen kansainvälinen yhteistyökyky ja aktiivisuus
monenvälisillä foorumeilla olivat kokonaisuudessaan kokeneet kehitystä (Johnston 2003, 46).
Argumenttia Kiinan muuttuneiden ulkopoliittisisten roolikäsityksisten puolesta voidaan
käsitellä myös Robert Gilpinin Power Transition- teorian avulla. Gilpin on teoksessaan War and
Change in World Politics jaotellut valtiot ja toimijat asemiltaan kansainvälisen järjestelmän
tasapainoa ajaviin ja sitä muuttamaan pyrkiviin toimijoihin (Gilpin 1981, 10–11). Gilpinin
teoriaan pohjautuvaa jaottelua käyttää Kiinan ulkopolitiikkaa koskevassa artikkelissaan myös
Johnston, joka jakaa valtiot ja toimijat revisionistisiksi ja kansainvälisen järjestelmän status
quota mukaileviksi. Tässä katsannossa kansainvälisen yhteisön instituutiot haastava ja niiden
normeja rikkova toimija nähdään revisionistisena, kun taas normien mukaan toimiva toimija
vallitsevan voimatasapainon eli status quon säilymisen edistäjänä. (Johnston 2003, 6–12.)
Näillä kriteereillä Kiinan yleinen diplomaattinen suuntaus on 2000-luvulla määritelty
ajoittaisesta epämääräisyydestään huolimatta etenkin Hu Jintaon alaisuudessa asemaltaan
integroituvaksi ja kansainvälisen järjestelmän status quota eli vallitsevaa tasapainoa
mukailevaksi, eikä revisionistiseksi (esim. Johnston 2003, 49–56; Wanfa, Zhang 2012).
21. 17
Kuten luvussa 1.4. todettiin, alan tutkimuksessa on 2010–luvulla yleistynyt käsitys siitä, että
Kiinan harjoittaman ulkopolitiikan luonne on kokenut muutoksia 2010–luvun puolella
lisääntyvästi assertiiviseksi, yhteistyökyvyttömäksi ja aggressiiviseksi. Muutosta on pyritty
selittämään vaihtelevin syin. Joidenkin teoreetikkojen mukaan Yhdysvaltoja rankasti
koetelleen vuoden 2008 talouskriisin seurauksena Kiinan päätöksentekijät arvioivat
seurauksena globaalia ja alueellista voimatasapainoa uudestaan uskoen kriisin synnyttäneen
valtatyhjiön olevan kriisistä vähin vahingoin selvinneen Kiinan täytettävissä (Scobell & Scott
2013, 112).
Toiset teoriat näkevät lisääntyneen alueellisen eduntavoittelun päättäväisenä vastareaktiona
Yhdysvaltojen ”return to Asia” -strategian Kiinan rauhanomaiselle ja tasapainoiselle
kehitykselle luomille uhkakuville (Jian, Zhang 2015, 16). Muutosta on selitetty myös
nationalismin lisääntymisen myötä kansalaisten kasvaneiden suurvaltaodotusten
aiheuttamalla paineella. Esimerkiksi Pekingin olympialaiset olivat monelle kansalaiselle
symbolinen merkki lopullisen suurvaltastatuksen saavuttamisesta ja seurauksena on syntynyt
tarvetta maan kansainvälisen profiilin yleiseen nostamiseen, jota maan Xi Jingpingin aikainen
ulkopolitiikka osaltaan kuvastaa (Scobell & Scott, 2013, 111–127). Kansainvälisen oikeuden
kyseenalaistavat ja näin kansainvälistä lakia rikkovat toimet Etelä-Kiinan merellä ja muissa
alueellisissa kysymyksissä edustavat Johnstonin jaottelun mukaan kansainvälisen järjestelmän
voimatason haastamisen ja kyseenalaistamisen lisääntymistä, eli maan harjoittaman
ulkopolitiikan muutosta revisionistiseen suuntaan status quota vaalivan toiminnan sijaan.
Pariisin sopimukseen asti Kiinan ilmastodiplomaattinen strategia on niin ikään pyrkinyt
suojaamaan maan suvereenisuutta ja kansallista etua ja luonut maasta samalla edullista, joskin
vastakkainasetteluihin perustuvaa julkisuuskuvaa kehittyvien maiden blokin vastuullisena ja
epäitsekkäänä liittolaisena ja tukijana sekä Annex-maiden linjausten vastustajana (Yu,
Hongyuan 2008, 55). Kiinan itsestään neuvotteluissa tiheään käyttämä kehitysmaadiskurssi ja
G77-maiden kanssa esiintyminen yhteisenä rintamana on onnistuneesti torjunut ryhmittymää
kohtaan kohdistettujen päästörajoitusten käyttöönoton ja estänyt näin regiimin tavoitteiden
mukaisen jokaisen jäsenen absoluuttisen hyödyn saavuttamisen Pariisin sopimuksen
solmimiseen asti. Myöntymällä Pariisin sopimuksen määräämiin sitoviin päästörajoituksiin
Kiina asetti talouskasvunsa ja kansallisen etunsa toissijaiseksi verrattuna globaaliin
ilmastoyhteistyöhön. Pariisin sopimuksen solmiminen on merkki Kiinan ja G77–maiden
22. 18
liittouman vähentyneestä revisionismista ilmastoregiimin normeja ja sitä kautta kansainvälistä
yhteisöä ja sen normeja kohtaan.
Sopimuksen saavuttamisen voidaan olettaa edellyttäneen Kiinalta ja G77–mailta myönnytyksiä
kansallisten etujensa suhteen ja tämä antaa syitä olettaa, että sopimuksen syntyminen on
vaatinut Kiinan assertiivisuuden lieventymistä ilmastoneuvotteluissa. Yhteistyökykyisempi
ilmastopolitiikka ilmentää Kiinan kohdalla syventynyttä integraatiota ja mukautumista
kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin. Vaikka esimerkiksi Kurlantzick kyseenalaistaa
Kiinan monenvälisen yhteistyön lisääntymisen altruistiset motiivit (Kurlantzick 2008, 230-
231), on institutionalisoituminen nähtävä Kiinan osalta selkeästi revisionistisen kehityksen
vastaisena kehityskulkuna. Regiimiyhteistyöhön liittyminen nähdään tutkielmassa
osoituksena Johnstonin termein (Johnston 2003, 6) vallitsevaa status quota osaltaan
toteuttavan yhteistyön lisääntymisestä. Pariisin sopimuksen onnistumiseen osaltaan
vaikuttaneet Kiinan oletetusti muuttuneet motiivit voidaan näin nähdä oleellisesti poikkeavina
verrattuna Xi Jingpingin Kiinan ulkopoliittista revisionismia edustaviin toimiin.
Kiinan kansainvälisen aseman ja toiminnan muutoksella on sen suurista voimavaroista johtuen
potentiaalisesti merkittäviä globaaleja vaikutuksia ja sen ulkopolitiikassaan ottamien roolien
tarkastelu tarjoaa työkaluja tapahtuneiden muutosten syiden analyysiin. Merkkejä
muutoksista maan roolikäsityksissä löytyi alustavasti sekä Kiinan toteuttaman
valtioidenvälisen diplomatian ja ilmastoneuvottelujen regiimitason sisältä, näiden kahden
ulkopolitiikan areenan väliltä, sekä ajettujen etujen laadun, että revisionistisen ja status quota
mukailevan toiminnan erottelun väleiltä. Luvussa 2.4. esiteltävää kansainvälisen politiikan
rooliteoreettista analyysiä voidaan käyttää Kiinan itsestään kuvastamien ulkopoliittisten
roolikäsitysten määrittelemiseen ja vertailuun keskenään, sekä roolikäsitysten muutosten
syiden selittämiseen.
2.3 Rooliteoria kansainvälisen politiikan tutkimuksessa
Kiinan ulkopoliittisen toiminnan muutosta tarkastellaan tässä tutkielmassa rooliteoreettisesta
näkökulmasta. Rooli on sosiologian ja sosiaalipsykologian käsite, jolla tarkoitetaan yksilön
toistuvaa yhdenmukaista käyttäytymistä vuorovaikutuksessa, sekä muiden toimijoiden tätä
toimintaa kohtaan kohdistamia odotuksia. Roolia voidaan pitää toimijan käyttäytymiseen
liittyvien normatiivisten odotusten järjestelmänä. (Saaristo & Jokinen 2009, 75–76.)
23. 19
Rooliteoriaa on sovellettu ulkopolitiikan teorian ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa.
Rooliteoria luo yhteyttä toimijakeskeisen ulkopolitiikan tutkimuksen ja rakennelähtöisen
kansainvälisen politiikan tutkimuksen (Foreign Policy Analysis) välille. Kansainvälisessä
politiikassa roolilla on perinteisesti viitattu valtion asemaan ja sen odotettuun käyttäytymiseen
kansainvälisessä järjestelmässä suhteessa muihin valtioihin.
Rooliteoriaa on lähestytty kansainvälisen politiikan tutkimuksessa rationalistisista ja
konstruktivistisista lähtökohdista. Perinteisesti rationalistisessa katsannossa toimijoina ovat
valtiot, jotka suhteuttavat itseään muihin toimijoihin konkreettisten voimavarojensa
keskinäisen jakautumisen perusteella asettuen näin omalle paikalleen kansainvälisessä
järjestelmässä roolinsa suhteen. (Breuning 2011, 17–18.)
Konstruktivistisessa eli vuorovaikutuksellisessa teoriassa toimijan rooli rakentuu ja kehittyy
kognitiivisena prosessina vuorovaikutuksessa toimijan sosiaalisen ympäristön kanssa
(Aggestam 2006, 13). Toimijan rooli, eli minäkäsitys (self) koostuu sisäpuolesta I ja
ulkopuolesta Me. Minäkäsityksen sisäpuoli I edustaa minäkäsityksen syvintä osaa, johon
toimija ei voi vaikuttaa tietoisesti, mutta joka ilmenee sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Minäkäsityksen ulkopuoli Me muodostuu toimijalle välittyvästä muiden toimijoiden I:n
tulkinnasta. Toimijan käsitys itsestään, eli rooli, rakentuu siis vuorovaikutuksessa Me:n ja I:n
välillä. (Harnisch 2011, 11.) Konstruktivistisessa rooliteoriassa toimijoiden
roolinmuodostuksen kansainvälisen politiikan todellisuudessa määrittää toimijan
materiaalisten voimavarojen ja sisäisten prosessien (I) vuorovaikutus yhdessä muiden
toimijoiden odotuksiin sen toiminnasta (Me). Roolinmuodostuksesta kumpuavasta toimijan
roolikäsityksestä seuraa tässä katsannossa sen määrittelemää toimijan toistuvaa, yleistettävää
ja yhdenmukaista ulkopoliittista toimintaa. Breuningin mukaan kansainvälisen politiikan
tutkimuksen rooliteoreettinen analyysi on näkemyksiltään pohjimmiltaan konstruktivistinen
(Breuning 2011, 25.)
2.3.1. Rooliteorian operationalisointi
Artikkelissa National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy kuvaillaan valtioiden
roolikäsityksen muodostumista kansainvälisessä ympäristössä (Holsti 1970). Holsti
havainnollistaa toimijoiden roolinmuodostamista analysoimalla 18 valtion korkeimpien
päätöksentekijöiden 972 virallista puhetta ja löytää niiden perusteella todisteita 17 erilaisesta
24. 20
omaksutusta ulkopoliittisesta roolista, joista yksi valtio saattaa ilmentää samanaikaisesti
useampaa kuin yhtä (Holsti 1970, 259), (Liite 1). Holsti selittää valtioiden ulkopoliittisen
roolikäsityksen (role conception) ja toistuvien sille ominaisten toimintatapojen omaksumisen
olevan seurausta toimijaa (ego) kohtaan muiden toimijoiden (alter) kohdistamista
rooliodotuksista (role expectations). Roolikäsitys on Holstin mukaan toimijan käsitys omasta
paikastaan osana kansainvälistä poliittista ympäristöä, jonka perusteella se toteuttaa
kansainvälispoliittista rooliaan havaittua asemaansa vastaavin päätöksin ja toimin (role
enactment), (Holsti 1970, 240). Toimijoiden harjoittaman ulkopolitiikan eroavaisuuksia
voidaan Holstin mukaan selittää seurauksena niiden toisistaan poikkeavista roolikäsityksistä.
Holstin rooliteorian analyyttinen kehys (Holsti 1970, 240)
Holstin rooliteoria voidaan nähdä valtion sisäisen ja ulkoisen toiminnan vuorovaikutuksen
keskeisyydestä johtuen pohjimmiltaan konstruktivistisena. Teoria antaa hyviä työkaluja
valtion ulkopoliittisen toiminnan analyyttiseen tutkimukseen, mutta tutkittaessa
kansainvälispoliittista toimintaa 2000-luvun institutionalisoituneessa maailmassa Holstin
teorian valtio– ja päätöksentekijäkeskeisyyden ei katsota itsessään riittävän tämän tutkielman
tarkoitusperien saavuttamiseen. Artikkelissaan Holsti määrittää valtion ulkopoliittisen
25. 21
toiminnan ensisijaisiksi määrittäjiksi päätöstentekijöiden tekemän roolinmäärityksen, valtion
sisäiset tarpeet ja intressit, sekä ympäröivän todellisuuden merkittävät tapahtumat ja
kehityskulut (Holsti 1970, 243). Holstin teorian mukaan yhteisöllisen normin, eli alterin, kuten
tässä tutkielmassa UNFCCC:n muiden osapuolten ja kansainvälisen yhteisön, vaikutus väistyy
siis tarvittaessa toimijan sisäisten tekijöiden ja motiivien, eli egon, tieltä roolinmuodostuksessa.
Holstin teoriassa National Role Conception sivuuttaa alterin, eli muiden toimijoiden
kohdistamien rooliodotusten vaikutuksen toimijan roolinmuodostukseen asettaen sen
toissijaiseksi tekijäksi ulkopoliittisen toiminnan selittämisessä.
2.3.2. Moderni rooliteoria
Artikkelissaan Conceptualising the Minefield: Role Theory and Foreign Policy Learning Sebastian
Harnisch kritisoi sitä, että Holstista lähtien alan tutkijat ovat tutkineet roolinmuodostusta
ainoastaan valtioiden johtavien päätöksentekijöiden toiminnan seurauksena ohittaen taustalla
vaikuttavat demokraattiset ja byrokraattiset tekijät. Varhaiset rooliteoreetikot Holsti mukaan
lukien näkivät roolinmuodostamisen egon dominoimana ja alterin pienemmässä roolissa
johtuen verrattain heikoista instituutioista ja vasta kehittymässä olleesta
keskinäisriippuvuusajattelusta. Tällöin päätöksentekijöiden havainnot kansallisesta
roolinmuodostuksesta olivat avaintekijöitä valtion roolinmuodostamisen ymmärtämiseen
päätöksentekijöiden määritellessä suhteellisen vapaasti valtiollisen roolikäsityksen sisällöt.
Nykyaikainen rooliteoreettinen analyysi vaatii myös kansainvälisen järjestelmätason ja
muiden toimijoiden ottamista huomioon pelkän egon hallitseman yksilötason sijasta
analysoitaessa toimijoiden ulkopoliittisten roolikäsitysten muotoutumista. (Harnisch, 2012.)
Modernin rooliteorian katsannossa varsinaisena analyysin tasona toimii koko kansainvälinen
järjestelmä. Kansainvälisen järjestelmän rakenteiden ja yksittäisten toimijoiden ulkopoliittisen
roolinmuodostuksen välille pyritään muodostamaan siltaa analysoimalla toimijoiden jatkuvaa
itsensä suhteuttamista kansainväliseen järjestelmään. Toimijat muodostavat ulkopoliittiset
roolinsa suhteessa sisäisiin identiteetin ja kulttuurin lähteisiinsä, käyttäen hyväkseen myös
konkreettisia voimavarojaan. Samalla toimijan roolinmuodostukseen vaikuttaa kognitiivinen
perspektiivi, eli päätöstentekijöiden muuttuvat käsitykset valtion asemasta kansainvälisessä
järjestelmässä. (Breuning 2011, 26.)
26. 22
Harnischin esittelemässä interaktionistisessa katsannossa valtiot ja muut kansainväliset
toimijat ovat sosiaalisia rakenteita, jotka muokkaavat sisäisten päätöksentekijöidensä ja
lainsäätäjiensä institutionaalisia rooleja, jotka puolestaan muokkaavat valtion ulkopolitiikkaa.
Institutionalisaatiolla, kansainvälisellä työnjaolla ja demokratisaatiolla voidaan perustella se,
että sekä sisäiset (ego) ja ulkoiset (alter) odotukset voivat vaikuttaa toimijoiden roolikäsitysten
muotoutumiseen tasavertaisesti. (Harnisch, 2012, 49.) Aggestam esittää toimijoiden ja
rakenteiden välille vielä linkkiä, jotta toimijan ulkopoliittisiin valintoihin vaikuttava
institutionaalinen näkökulma voidaan ottaa rooliteoreettisessa analyysissä huomioon
(Aggestam 2006, 14). Instituutiot, kuten UNFCCC, osallistuvat myös toimijoiden
roolinmuodostukseen, koska toimijoiden odotetaan toimivan tietyillä tavoilla tietyissä
instituutioissa. Instituutioihin määrittyneet normit, pelisäännöt ja odotukset rajoittavat
toimijoiden käyttäytymistä. Roolit opitaan ja sosialisoidaan instituutioissa neuvottelujen
interaktiivisessa vuorovaikutusprosessissa ja ne ovat moninaisia ja alati muuttuvia. Toimijat
määrittelevät roolejaan laskelmoivasti ja tavoitehakuisesti vuorovaikutuksessa
preferenssiensä ja institutionaalisten rajoitteiden välillä. Ulkopoliittinen roolinmuutos voidaan
havaita seuraamalla, mille rooleille toimijan identiteettidiskurssi milloinkin antaa tai ei anna
arvoa. (Aggestam 2006, 16.)
Analyyttinen kehys roolianalyysille (Aggestam 2006, 26)
27. 23
2.3.3. Ulkopoliittiset roolikäsitykset muutoksessa
Muodollisen ja epämuodollisen institutionalisoitumisen jatkuvan lisääntymisen seurauksena
rooleja muodostavat valtiot ja ei-valtiolliset toimijat kohtaavat jatkuvasti kasvavan määrän
ulkoisia rooliodotuksia erilaisilta tahoilta. Toimijat ilmentävät vaihtelevia rooleja valtioita ja ei-
valtiollisia toimijoita, alueellisia organisaatioita, sekä kansainvälistä yhteisöä kohtaan.
Globalisaation ja keskinäisriippuvuuksien lisääntyessä institutionalisaatio pakottaa toimijat
toisaalta mukautumaan institutionaalisiin rajoitteisiin ja pelisääntöihin, mutta toisaalta
ilmentämään useita erilaisia kansainvälisiä, valtioidenvälisiä ja globaaleja rooleja, jotka eivät
ole välttämättä toistensa kanssa yhteensopivia. Lisääntynyt omaksuttujen roolien välinen
monimutkaisuus voi johtaa institutionaaliseen muutokseen. (Harnisch, 2012, 49.)
Toimijoiden roolit ovat melko pysyviä, koska niiden tehtävänä on määrittää päätöksentekijöille
selkeitä ja jatkuvia toimintatapoja. Tietyissä tilanteissa toimijoiden roolikäsitykset voivat
kuitenkin kohdata muutoksia. Toimijat muuttavat roolikäsityksiään ja roolin mukaan
käyttäytymistään maksimoidakseen hyödyn, turvatakseen legitimiteettiään ja sisäistäessään
uusia arvoja ja normeja toimintaansa lisääntyneen informaation vaikutuksesta. Toimijoiden
roolikäsitysten ajoittaisen muutoksen yhden selityksen muodostavat niitä kohtaan alterin
toimesta kohdistuvat ja mahdollisesti keskenään ristiriitaiset rooliodotukset, jotka ovat omiaan
aiheuttamaan toimijalle rooliensisäisiä ja roolienvälisiä konflikteja. Roolikäsitysten muutos voi
olla reaktio roolikäsitysten sisäisiin tai niiden välisiin konflikteihin. (Harnisch 2011, 256.)
Roolikonflikti syntyy, kun toimijan ilmentämät hallitsevat roolikäsitykset ovat keskenään
ristiriidassa. Toimijan ilmentämät roolit syntyvät erilaisissa institutionaalisissa sisäpoliittisissa
ja ulkopoliittisissa konteksteissa. Usean roolikäsityksen samanaikainen ilmentäminen eri
areenoilla johtaa väistämättä ilmennettyjen roolien välisiin epäselvyyksiin ja
kompromisseihin, jotta alterin toimijaan kohdistamiin kilpaileviin rooliodotuksiin voitaisiin
vastata. (Aggestam 2006, 23.) Toimijan todellisen roolikäsityksen sekä alterin sitä kohtaan
osoittamien odotusten välillä tapahtuvaa ristiriitaa on kutsuttu roolirasitukseksi (role strain).
Roolirasitusta esiintyy, kun toimija joutuu toimimaan jonkin alterin odotuksia vastaan (esim.
Wehner 2016, 65). Roolikonfliktin ja roolirasituksen seurauksena toimija pyrkii
muodostamaan uusia roolikäsityksiä, tai muokkaamaan jo olemassa olevia roolikäsityksiään
ratkaistakseen niitä kohtaan kohdistettujen odotusten ja ulkopoliittisen minäkuvan väliset
ristiriidat.
28. 24
Tutkielmassa toimijan ulkopoliittisen toiminnan muutos nähdään seurauksena sitä ohjaavien
roolikäsitysten muutoksista. Toimijan roolikäsitysten muutos nähdään seurauksena
mahdollisista ulkopoliittisista rooliensisäisistä tai välisistä roolikonflikteista ja
suhtautumisesta alterin rooliodotuksiin. Monella tasolla toimivan kansainvälisen toimijan,
kuten Kiinan roolikäsitykset ovat alttiita roolikonfliktin aiheuttamalle muutokselle muiden
toimijoiden ja instituutioiden, eli alterin niihin kohdistamien, toisistaan potentiaalisesti
eroavien rooliodotusten seurauksena. Toimijan itsestään kuvastamat ulkopoliittiset
roolikäsitykset ovat tuloksia prosessista, jossa ego suhteuttaa itseään jatkuvasti
maailmanpoliittisiin trendeihin ja muiden toimijoiden eli alterin sitä kohtaan osoittamiin
vaatimuksiin ja odotuksiin kansainvälisessä järjestelmässä. Roolikonflikti aiheuttaa toimijalle
roolirasitusta reaktiona kilpaileviin rooliodotuksiin, kun toimija joutuu toimimaan alterin
odotuksia vastaan.
2.4 Aineiston valinta
Tässä tutkielmassa käytetään analysoitavana aineistona Kiinan virallisten edustajien puheita
UNFCCC:n Conference of the Parties –kokouksista. Tutkielmassa pyritään löytämään
aineistoista vastaukset tutkimuskysymyksiin etsimällä Kiinan ilmastoneuvotteluissa
esittämien puheiden ilmentämien roolikäsitysten ja maan ulkopoliittisten roolikäsitysten
yhtäläisyyksiä, eroja ja muutoksia. Kiinan aiemmin ilmentämät ulkopoliittiset roolikäsitykset
määritellään käyttäen hyväksi alan aiempaa tutkimusta (esim Johnston 2003; Fravel 2005;
Mingjiang, Li 2009; Jiang, Zhang 2015; Buszynski 2013). Kiinan ulkopolitiikasta laaditun
aikaisemman tutkimuksen aineiston vertailua tässä tutkielmassa tehtävän puheiden
sisällönanalyysin kanssa voidaan perustella sillä, että esimerkiksi tutkielman premisseille
merkittävä Pariisin ilmastokokous on tapahtunut lähihistoriassa, jolloin myös sitä käsittelevää
vertaisarvioitua kirjallisuutta ja tutkimusta on saatavilla vähän. Kiinan toiminnan
ilmastokokouksissa saattamiseksi vertailukelpoiseksi tutkimuksen aikajänteellä Pariisin
ilmastokokouksen kanssa vertailtavaksi puheeksi valikoitui Kööpenhaminan COP15–
kokouksessa pidetty puhe vuodelta 2009. Hu Jintaon hallintokaudella pidettyyn kokoukseen
kohdistettiin suuria odotuksia, mutta kokous ei saavuttanut sitovaa ilmastosopimusta muun
muassa Kiinan vahvan esiintymisen seurauksena (esim. Christoff 2010), ja se tarjoaa näin
hyvän vastakohdan yleisesti onnistumisena pidetylle Pariisin ilmastokokoukselle.
29. 25
3. ANALYYSI
Tässä luvussa analysoidaan Kiinan Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten puheissaan
ilmentämiä roolikäsityksiä ja verrataan niitä maan ilmastoneuvottelujen ulkopuolella
harjoittaman ulkopolitiikan roolikäsityksiin. Kiinan ilmastoneuvotteluissa ja ulkopolitiikassa
tapahtuneen toiminnan muutoksen syitä ja mekanismeja pyritään havainnollistamaan
modernin rooliteorian keinoin Holstin määrittelemien roolikäsitysten erityispiirteiden
toimiessa analyysia ja kategorisointia avustavana työkaluna. Roolikäsitysten määritelminä
käytetään Holstin artikkelissaan National Role Conceptions in the Study of Foreign Policy
löytämiä roolikäsityksiä. Holstin määrittelemiin pohjautuvia roolikäsityksiä on hyödynnetty
aiemminkin rooliteoreettisessa tutkimuksessa tuloksellisesti, (esim. Grossman 2003; Shaddox
2012) joten niiden katsotaan riittävän tulosten saavuttamiseen tässäkin yhteydessä etenkin
tarkkailtavien ja vertailtavien ulkopoliittisten areenoiden toisistaan poikkeavien
erityispiirteiden ansiosta.
Sisällönanalyysin tavoitteena on löytää Kiinan ilmastoneuvottelujen puheissa ilmenneitä
todisteita niissä ilmenevien roolikäsitysten eroavaisuuksista ja muutoksesta. Sisällönanalyysin
jälkeen Kiinan vastaavan aikavälin roolikäsitykset pyritään tunnistamaan maan
valtioidenvälisestä diplomatiasta aikaisemman tutkimuksen perusteella. Tämän jälkeen
käydään läpi eri toimijoiden ja instituutioiden asettamien rooliodotusten ja muiden
rooliteoreettisten mekanismien vaikutuksia, joihin suhtautuminen ja mukautuminen on
vaikuttanut Kiinan roolikäsitysten muutoksiin edellä mainituilla areenoilla.
Pyrittäessä määrittämään Kiinan ulkopoliittisia roolikäsityksiä vuorovaikutuksessa
kansainvälisen yhteisön kanssa ja kansainvälisissä regiimeissä voidaan huomio kiinnittää
useaan seikkaan. Tässä yhteydessä Kiinan roolikäsityksiä näyttäisivät määrittävän yhtäältä
maan harjoittaman edunvalvonnan laatu ja sen ilmentämän yhteistyökykyisyyden taso.
Regiimiyhteistyöhön osallistuminen ja kansainvälisen oikeuden mukaan toimiminen voidaan
nähdä osoituksena kansainvälisen yhteisön normien noudattamisesta, sekä kasvavasta
institutionalisoitumisesta ja yhteistyökykyisyydestä. Toimijan oman etunsa ajaminen ja
kansainvälisen yhteisön normeja vastaan toimiminen ilmentävät alentunutta
yhteistyökykyisyyttä ja heijastavat sen mukaisia roolikäsityksiä. Holsti on artikkelissaan
määritellyt jaon yhteistyökykyisyyttä ja konfliktihakuisuutta ilmentävien roolikäsitysten välille
(Holsti 1970, 293).
30. 26
Kiinan ajamat tavoitteet regiimissä ja suhtautuminen regiimin muihin osapuoliin luovat kuvaa
sen ulkopoliittisista roolikäsityksistä. UNFCCC:n neuvotteluissa vuosien saatossa
ilmentyneiden jakolinjojen johdosta on mielekästä tarkastella Kiinaan kohdistuvien
rooliodotusten lähteinä, eli alterina kehittyneitä Annex-maita ja toisaalta G77:n edustamia
kehittyviä maita. Kiinan roolikäsitysten määrittämiseen käytettiin COP-kokouksissa
esiintyneistä puheista juonnettuja kysymyksiä, joilla haettiin Kiinan puheista vastauksia
ilmastosopimuksen laatimista koskeviin tärkeimpiin kysymyksiin. Ihmiskunnan tulevaisuutta
määrittävien globaaliongelmien käsittelemisestä puhuttaessa korkeimmalla mahdollisella
foorumilla puheiden sävy on väistämättä ylevää ja ihmiskunnan yhteistä tulevaisuutta, sekä
yhteistyötä painottavaa. Tarkastelemalla seuraavia kysymyksiä voidaan puheista kuitenkin
poimia esiin tärkeimpiä tekijöitä liittyen Kiinan roolikäsityksiin.
1. Ketkä ovat syyllisiä ilmastonmuutokseen?
2. Mihin konkreettisiin tavoitteisiin ilmastosopimuksen tulisi tähdätä?
3. Mikä on Kiinan panos ilmastosopimuksen syntymisessä?
4. Miten kestävä ilmastosopimus voidaan saavuttaa?
Näiden kysymysten perusteella voidaan analysoida Kiinan ulkopoliittista minäkuvaa
ilmastokokousten puheissa ja määrittää eri tahoja kohtaan esiintyviä päätöksentekijöiden
käsityksiä maan ulkopoliittisista rooleista ilmastoneuvotteluissa. Vertailemalla
ilmastoneuvotteluissa esiintyviä roolikäsityksiä keskenään ja muiden ulkopoliittisten
roolikäsitysten kanssa voidaan paljastaa Kiinan ulkopoliittisten roolikäsityksien väliset
modernin rooliteorian peräänkuuluttamat mahdolliset roolikonfliktit, ristiriidat ja alterin
rooliodotukset, joiden ratkaiseminen on johtanut muutoksiin Kiinan ulkopoliittisessa
toiminnassa. Ulkopoliittisten roolikäsitysten omaksuminen johtaa niiden mukaiseen
ulkopoliittiseen toimintaan ja löydösten perusteella voidaan näin vetää johtopäätöksiä
omaksuttujen roolikäsityksistä seuraavan roolinmukaisen toiminnan vaikutuksista Kiinan
menneeseen ja tulevaan ulkopoliittiseen linjaan.
31. 27
3.1. Kööpenhaminan ilmastokokous COP15, 2009
Hu Jintaon Kiinan ilmastopolitiikka on jatkumoa 1990–luvulta lähtien peräisin olevista
tutkielmassa aiemmin läpikäydyistä kehityskuluista. Kööpenhaminassa 7.-18.12.2009
pidettyyn COP15-kokoukseen oli suunnattu suuria odotuksia yleissitovan ilmastosopimuksen
saavuttamisen suhteen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat ja erityisesti Kiina sai osakseen
syytöksiä sopimusprosessin häiritsemisestä kulissien takana ja G77-valtioiden käyttämisestä
nukkeinaan oman etunsa ajamiseksi varjoista (Christoff 2010, 646). Huolimatta yhteistyöstään
COP–johtoportaan kanssa alustavan sopimuksen laatimisessa Kiina vuoti isäntämaa Tanskan
laatiman alustavan sopimuksen julkisuuteen kritisoiden sitä samalla ankarasti (Vihma 2010,
6). ”Takahuoneessa” valmisteltu teksti oli omiaan vähentämään kehittyvien maiden
luottamusta Annex-maihin jo ennen neuvottelujen alkua. Seurauksena osapuolten välisestä
luottamuspulasta COP15–kokouksen tuloksena oli sopimuksen sijasta vesitetty poliittinen
lausunto, joka laadittiin suurimmilta osin Annex-maiden johdolla ja joka jäi mielekkäiden
uudistusten käyttöönoton suhteen hyödyttömäksi.
Kööpenhaminan ilmastokokouksen puheessaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao toteaa aluksi
ilmastonmuutoksen olevan koko ihmiskuntaa uhkaava globaali haaste. Seuraavissa lauseissaan
Wen Jiabao kuvailee monipuolisesti ja pikkutarkasti maan itsenäisesti toteuttamia
ilmastonmuutosta ehkäisemään pyrkiviä hankkeita. Puheen viimeisenä osiona toimii lista
tekijöistä, jotka tulee Kiinan mukaan ottaa huomioon sopimusta laadittaessa.
“The past 30 years have seen remarkable progress in China's modernization drive.
Let me share with you here that China has taken climate change very seriously in the
course of its development. Bearing in mind the fundamental interests of the Chinese
people and mankind's long–term development, we have exerted unremitting effort
and made positive contribution to the fight against climate change.” (Wen, Jiabao
2009)
Wen Jiabao tekee puheessaan alusta alkaen selväksi, että Kiina on tehnyt monipuolisia
sijoituksia ja nähnyt paljon vaivaa kansainvälisistä sopimuksista riippumattoman ja
omaehtoisen ympäristöpolitiikan saralla. Kiina oli ensimmäinen kehittyvä maa, joka
implementoi kansallisen ilmastonmuutoksenvastaisen ohjelman. Kiina on tehnyt suuria
edistysaskelia energiansäästön ja saasteiden vähentämisen suhteen. Kiinalla on
32. 28
kansainvälisesti suurin uusiutuvan energian kasvutrendi ja se omaa suurimman ihmisten
istuttamien metsien pinta–alan maailmassa.
“China has a 1.3 billion population and its per capita GDP has only exceeded 3,000
U.S. dollars. According to the U.N. standards, we still have 150 million people living
below the poverty line and we therefore face the arduous task of developing the
economy and improving people's livelihood. China is now at an important stage of
accelerated industrialization and urbanization, and, given the predominant role of
coal in our energy mix, we are confronted with special difficulty in emission
reduction. However, we have always regarded addressing climate change as an
important strategic task.” (Wen, Jiabao 2009)
Wen Jiabao perustelee Kiinalle asetettavien päästörajoitusten vaikeutta maan pyrkimyksillä
edistää taloutta ja kansalaistensa hyvinvointia kivihiilen hallitsemalla teollisuudella, mutta
toteaa Kiinan toimivan tästä huolimatta mahdollisimman vastuullisesti olosuhteet huomioon
ottaen.
”If we all agree that carbon dioxide emissions are the direct cause for climate change,
then it is all too clear who should take the primary responsibility. Developing
countries only started industrialization a few decades ago and many of their people
still live in abject poverty today. It is totally unjustified to ask them to undertake
emission reduction targets beyond their due obligations and capabilities in disregard
of historical responsibilities, per capita emissions and different levels of development.
Developed countries, which are already leading an affluent life, still maintain a level
of per capita emissions that is far higher than that of developing countries, and most
of their emissions are attributed to consumption. (Wen, Jiabao 2009)
Wen Jiabao puolustaa kehittyneiden maiden, joiden joukkoon Kiina myös puheessa
identifioituu, historiallista oikeutta kehittää teollisuuttaan ja tuomitsee sitovien
päästörajoitusten harkitsemisen näille toimijoille kritisoiden samalla Annex-maiden suhteessa
korkeampia hiilidioksidipäästöjä, jotka ovat peräisin kulutuksesta kehityksen sijaan.
Kehitysmaiden hiilidioksidipäästöt ovat niiden selviämisen kannalta elintärkeitä (survival
emissions), tai Annex-maista sinne kauttakulkeutuneita. Annex-maiden vastuulla on tehdä
suuria leikkauksia hiilidioksidipäästöihinsä, sekä avustaa taloudellisesti ja teknologisesti
kehittyviä maita mukautumaan ilmastonmuutokseen siltä osin, miten ne siihen pystyvät.
33. 29
“The Kyoto Protocol has clearly set out the emission reduction targets for developed
countries in the first commitment period by 2012. However, a review of
implementation shows that the emissions from many developed countries have
increased rather than decreased. And the mid–term reduction targets recently
announced by developed countries fall considerably short of the requirements of the
Convention and the expectations of the international community.” (Wen, Jiabao
2009)
Annex-maita syyllistetään epäonnistumisesta Kioton sopimuksen asettamien
päästörajoitusten saavuttamisen suhteen ja kansainvälisen yhteisön kokemasta
pettymyksestä.
“The international community should make concrete and effective institutional
arrangements under the Convention and urge developed countries to honor their
commitments, provide sustained and sufficient financial support to developing
countries, speed up the transfer of climate–friendly technologies and effectively help
developing countries, especially small island states, least developed countries,
landlocked countries and African countries, strengthen their capacity in combating
climate change.” (Wen, Jiabao 2009)
Viimeisessä kappaleessa Wen Jiabao velvoittaa kehittyneitä maita UNFCCC:n alaisen
kehittyvien maiden ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun rahoituksen ja teknologian siirron
tehostamiseen. Loppukaneettina Wen Jiabao ilmoittaa Kiinan hallinnon asettaneen maalle
vastikkeettomia päästörajoituksia vapaaehtoisesti ja toteaa maan kunnioittavan sanojaan
konkreettisella toiminnalla.
Kiinan COP15–puheessa Annex-maat luetaan pääsyyllisiksi ilmastonmuutokseen ja
ensisijaisesti velvollisiksi ilmastoregiimin tavoitteiden ja sitovan sopimuksen saavuttamisessa.
Kiina puolustaa puheessa kaikkien kehittyvien maiden oikeutta talouskasvuun ja kestävään
kehitykseen. Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä rahan ja teknologian allokoimiseen kehittyville
maille ja syvien päästörajoitusten asettamiseen Annex-maille. Kiina on puheen mukaan tehnyt
asemastaan suurena kehitysmaana seuraavasta toimintavajeesta huolimatta paljon
epäitsekästä työtä ilmastonmuutosta vastaan ja näkee itsensä oikeutettuna talouskasvunsa
jatkumiseen. Ilmastosopimus voidaan Kiinan näkökulmasta saavuttaa, kun UNFCCC:n
osapuolten väliset kehityskuilut on tasoitettu oikeudenmukaisesti.
34. 30
Kehittyväksi maaksi puheessa lukeutuvan Kiinan puhe ajaa voimakkaasti maan ja sen
kehittyvistä maista koostuvan liittolaisryhmittymän suhteellisia etuja ilmastoregiimissä.
Sisäisen kehityksensä jatkuessa on Kiinan kilpailukyvylle hyödyllistä, mikäli se, tai sen
liittolaiset eivät saa osakseen talouden toimintaa rajoittavia päästörajoituksia ja pahimmat
kansainväliset taloudelliset kilpakumppanit saavat. Perusteluna vaadituille taloudellisille
avustuksille ja kilpailijoiden rajoituksille käytetään oikeudenmukaisuuteen ja historiallisiin
epäkohtiin liittyviä tekijöitä. Kiina painottaa oman toimintansa tärkeyttä globaaliongelman
ratkaisemisessa ja kuvailee omaehtoisesti ilmastoasioissa ottamiaan edistysaskelia, kuin
tuodakseen resursseiltaan ja lähtökohdiltaan vahvemmat, samoissa edistysaskeleissa Kiinan
näkökulmasta epäonnistuneet Annex-maat häpeään. Aiemmin luvussa mainittu neuvottelujen
vesittäminen ja jarruttaminen ilmenevät puheen ajoittaisesta kärjekkyydestä ja
tarkoituksenmukaisesta vastakkainasettelusta.
Rooliteoreettisessa katsannossa Kiinan puheessa huomio kiinnittyy kahteen kuvastettuun
roolikäsitykseen ylitse muiden. Identifioituessaan kehittyväksi, toimintakyvyltään vajaaksi
maaksi, joka on kuitenkin pyrkinyt ja pystynyt tekemään merkittäviä uhrauksia
globaaliongelman ratkaisemiseksi voidaan yhdeksi puheessa ilmeneväksi roolikäsitykseksi
lukea vastuullisen kehitysmaan, eli Holstin jaottelun mukaan Examplen rooli. Puolustaessaan
kehittyvien maiden intressejä niiden joukossa resursseiltaan ilmastoregiimin
vaikutusvaltaisempien kehittyneiden maiden intressejä vastaan Kiina omaksuu puheessaan
kehittyneiden maiden linjauksia vastustavan Anti–Imperialist Agentin roolikäsityksen. (Liite 3)
Kokonaisvaltaisesti puheen voidaan nähdä kuvastavan Kiinan pyrkimystä päästä liittolaisineen
hyötymään ilmastoregiimin tarjoamien kannustimien tuomista eduista suhteessa liittoumansa
kilpakumppaneihin, joille kohdennetaan vaatimuksia varsinaisista toimenpiteistä.
3.2. Pariisin ilmastokokous COP21, 2015
Pariisissa 12.12.2015 hyväksytty COP21–sopimus on kaikkia 195 sopimuksen
allekirjoittanutta UNFCCC:n jäsenvaltiota hiilidioksidipäästöjen leikkauksiin velvoittava
asiakirja. Sopimustavoitteeksi vakiintui maapallon vuosittaisen lämpötilan nousemisen
hidastaminen alle kahteen celsiusasteeseen. 188 sopimusosapuolta laati sopimusta varten
kansalliset ilmastonmuutossuunnitelmat tarvittavine leikkauksineen ja konventio sitoutui
vahvistamaan kehittyvien maiden kestävän kehityksen rahoitusta entisestään. Pariisin
35. 31
sopimusta on kutsuttu historialliseksi onnistumiseksi ilmastonmuutoksen vastaisessa
taistelussa ja se on hyvä esimerkki regiimin tavoitteiden edistymisestä seurauksena osapuolten
yhteistyöstä ja kompromisseista (esim. The Guardian 2015).
“Work Together to Build a Win–Win, Equitable and Balanced Governance
Mechanism on Climate Change” (Xi, Jingping 2015)
Xi Jingpingin Pariisin kokouksessa pitämä puhe on sävyltään sovitteleva ja kaikkien osapuolten
hyödyn lisääntymistä painottava. Puhe painottaa ylläolevaa otsikkoaan myöten regiimin
osapuolten välistä yhteistyötä sopimusratkaisun löytämiseksi. Xi Jingping muistuttaa puheen
alussa, että Pariisin kokouksen tarkoituksena on löytää kunnianhimoisia, tasapainoisia ja
globaaleja ratkaisuja ihmiskunnan kestävän kehityksen saavuttamiseksi.
“The agreement should put effective control on the increase of atmospheric
concentration of greenhouse gases and set up incentive mechanisms to encourage
countries to purse green, circular and low–carbon development featuring both
economic growth and an effective response to climate change.” (Xi, Jingping 2015)
Esimerkkilauseen mukaisesti puheessa sopimusosapuolten syyllistäminen ja mustavalkoisuus
ovat tiessään ja ilmastonmuutoksesta vastuulliset tahot nimetään ainoastaan ”maiksi” ilman
etuliitteitä. Käydessään läpi ehtoja onnistuneen sopimuksen luomiselle Xi Jingping painottaa
laajaa osanottoa ja globaalia yhteistoimintaa erityisesti kehittyvien maiden rahoituksen ja
teknologisen avustuksen tehostamiseksi tehden silti selväksi, että kaikkien toimijoiden
panostusta ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan.
”We should create a future of win–win cooperation, with each country making
contribution to the best of its ability. For global issues like climate change, a take–
more–give–less approach based on expediency is in nobody's interest. The Paris
Conference should reject the narrow–minded mentality of "zero sum game" and call
on all countries, the developed countries in particular, to assume more shared
responsibilities for win–win outcomes.” (Xi, Jingping, 2015)
Xi Jingping sanoo Kiinan COP21–puheessaan kirjaimellisesti irti suhteellisten etujen
tavoittelusta regiimin sisällä ja artikuloi, että kaikilla sopimukseen sitoutuvilla osapuolilla on
pelkästään voitettavaa sitoumuksillaan. Kiina tunnustaa puheessaan kehittyvien ja
36. 32
kehittyneiden maiden välisten erilaisten vaatimusten olevan historiallisesti perusteltavissa,
mutta painottaa jokaisella toimijalla olevan jotain annettavaa sopimuksen saavuttamiseksi.
“In the past few decades, China has seen rapid economic growth and significant
improvement in people's lives. However, this has taken a toll on the environment and
resources. Having learned the lesson, China is vigorously making ecological
endeavors to promote green, circular and low–carbon growth.” (Xi, Jingping 2015)
Kiina ottaa puheessa itse vastuuta suuren talouskasvunsa aiheuttamista suurista
hiilidioksidipäästöistä ja maan saavutuksia ilmastopolitiikan saralla luetellaan vasta tässä
viitekehyksessä, vastauksina maan menneisiin virheisiin regiiminsisäisen kilpailun sijaan.
“Over the years, the Chinese government has earnestly fulfilled its policy
commitments of South–South cooperation regarding climate change to support
developing countries, especially the least developed countries, landlocked developing
countries and small island developing states, in confronting the challenge of climate
change.” (Xi, Jingping 2015)
Aiemmin kehittyväksi maaksi identifioitunut Kiina ottaa Pariisin kokouksen puheessaan
osakseen kehittyvien maiden taloudellisen ja teknologisen tukijan roolin ja luettelee itse
ajamiaan kehittyviä maita ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa hyödyttäviä hankkeita.
Kiinan COP21–kokouksessa pitämässä puheessa ilmastonmuutoksesta vastuussa ovat
ensisijaisesti Annex–maat ja Kiina, mutta toisaalta kaikki muutkin sopimusosapuolet.
Ilmastosopimuksen tulisi tähdätä kehittyville maille suuntautuvan taloudellisen ja
teknologisen avustuksen tehostamiseen. Puheessa Kiina osoittaa tärkeää rooliaan kehittyvien
maiden taloudellisena tukijana sopimuksen ulkopuolella ja se voidaan nähdä näiden
tasavertaisen liittolaisen ja puolustajan sijasta pikemminkin suuremmat voimavarat omaavana
kehittäjänä. Kiina pyrkii puheessaan välittämään G77–liittolaistensa intressit mukaan
sopimukseen yläpuolelta.
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa toteutunut voimakas kehittyneiden maiden
syyllistäminen ilmastonmuutoksesta ja vaatimukset yksipuolisista leikkauksista ja
tukiohjelmista ovat vaihtuneet maan vastuunottoon regiimin tavoitteiden saavuttamisessa ja
maltillisempaan, globaalia yhteistyötä painottavaan kieleen. Konkreettisten toimien vaatimista
ainoastaan kehittyneiltä mailta ja näiden kilpakumppanina esiintymistä ei ilmene. Puheessa
37. 33
mainitaan toistamiseen, että kestävän ilmastosopimuksen saavuttaminen on kaikkien
osapuolten kykyjensä mukaan suorittamien toimintojen tulos. Kiinan Annex–maille itsestään
kuvastamina roolikäsityksinä voidaan Pariisin neuvotteluissa nähdä Annex–maiden ja G77-
blokin näkemyksiä sovittelevasti yhteen saattava Mediator–integrator ja kehittyville maille
tukensa antava Developer. (Liite 5)
3.3. Kiinan ulkopoliittiset roolit konfliktissa
Kiinan aiemmin mainituissa yhteyksissä tapahtuneet ulkopoliittisten roolikäsitysten
muutokset voivat olla rooliteoreettisessa katsannossa seurauksia toimijoiden (alter) sen
ulkopoliittista minäkuvaa (ego) kohtaan kohdistaneista keskenään kilpailevista
rooliodotuksista. Toimijan ulkopoliittiset roolikäsitykset aiheuttavat toimijan toistuvaa ja
yhdenmukaista ulkopoliittista käyttäytymistä. Toistuva yhdenmukainen käyttäytyminen voi
muuttua erinäisistä syistä. Toimija voi muuttaa roolikäsityksiään suhteuttaakseen
toimintaansa muiden toimijoiden vaatimuksiin ja odotuksiin, sekä reagoidakseen
maailmanpoliittisiin trendeihin ja akuutteihin tapahtumiin sisäisten rooliristiriitojen
muodostumisen välttämiseksi. Ristiriitojen eli roolikonfliktien välttämiseksi roolin sisältö
voidaan määritellä uudelleen tai se voi muuttua kokonaan. Kiinan tapauksessa merkkejä
roolikonflikteista ja niiden ratkaisemisesta roolikäsitysten muutoksilla voidaan löytää sen
harjoittaman ulkopoliittisesta ja ilmastopoliittisesta toiminnasta ja tämän lisäksi näiden
tasojen välisestä vuorovaikutuksesta. Seuraavaksi vertaillaan näiden tasojen sisäisten ja niiden
välisten roolikäsitysten eroja, sekä selityksiä niiden muutoksille Kiinan ulkopolitiikassa.
3.3.1. Rauhanomaisesta noususta alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen
Luvussa 1.4. kuvatun Hu Jintaon johdolla toteutetun Kiinan ulkopolitiikan pääasialliset
ohjenuorat perustuivat maan häiriöttömän ja rauhanomaisen kasvun takaamiseen. Kiistojen
ratkaisu diplomaattisin keinoin, sisäiseen kehitykseen keskittyminen ja pyrkimys estämään
ulkopuolisten toimijoiden vaikutuksia määrittävät eniten maan roolikäsityksiä tältä
ajanjaksolta. Tutkielmassa aiemmin kuvattu ”Kiinan mallin” mukainen ulkopolitiikka edustaa
parhaiten ulkopoliittisia, enimmäkseen yhteistyökykyä ilmentäviksi määriteltyjä rooleja Active
Independent, Regional–Sub System Collaborator, sekä Internal development. (Liite 2)
38. 34
Niin ikään luvussa 1.4. kuvailtu Xi Jingpingin johdolla toteutettu Kiinan ulkopoliittisen profiilin
nostattaminen vuodesta 2012 eteenpäin omaa suuria eroja edeltäjänsä linjan kanssa.
Uudenlainen pyrkimys alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen luo kuvaa Kiinan tahdosta
omaksua aikaisempaa merkittävämpi ja aktiivisempi rooli. Tämä voidaan nähdä seurauksena
rauhallisen kehityksen mahdollistamasta maan voimavarojen kasvusta, jonka on katsottu jo
saavuttaneen tavoitteensa. Pyrkimys uuteen suurvaltadiplomatiaan osoittaa Kiinan tarvetta
oman lisääntyneen merkittävyytensä kansainväliselle tunnustamiselle. Käytännössä Kiinan
valmiudet sen virallisissa selonteoissaan linjaaman multilateralismin ajamiseen on konfliktin
myötä kyseenalaistettu ainakin eurooppalaisessa tutkimuksessa huolimatta termin pitkän
linjan asemasta Kiinan virallisessa ulkopoliittisessa retoriikassa ja Kiina onkin toiminut
enimmäkseen yksipuolisesti erityisesti suhteissaan Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa. Kiina ei
ole kokenut voivansa luottaa muiden toimijoiden hyvään tahtoon ja on valmistautunut
toimimaan yksin tavoitteidensa saavuttamiseksi. (Scott 2012, 42.)
Kiinan roolikäsityksen Hu Jintaon (Liite 2.) ajan sisäisen kehityksensä turvaajasta Xi Jingpingin
(Liite 3.) ajan vahvaksi alueelliseksi toimijaksi voidaan rooliteoreettisessa katsannossa nähdä
seurauksena Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten muodostaman alterin sitä kohtaan uudessa
Tyynenmeren strategiassaan kohdistamista odotuksista. Yhdysvallat ja sen liittolaiset
kohdistivat Kiinaa kohtaan rooliodotuksia vähäisestä alueellisesta strategisesta tekijästä
johtuen sen lähihistorian kiistojen rauhanomaisista ratkaisuista, sisäisen kehityksen
turvaamiseen keskittymisestä ja vaikutusvallan levittämisestä lähinnä taloudellisin ja
kulttuurisin keinoin ja alueellisesta puuttumattomuudesta. Alueellisen vaikutusvallan
lisäämisen uskottiin oletettavasti seurauksena tästä olevan riskitöntä ja Kiinan vastauksen
siihen totutun passiivinen.
Kiinan hiljalleen kohonnut kansallistunne loi päätöksentekijöille paineita
vaikutusvaltaisempien ja järkkymättömien roolikäsitysten muodostamiseen (Scobell & Scott
2013). Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten alueellisen vaikutusvallan lisäämiseen pyrkinyt
strategia poiki Kiinassa vastareaktion ja maa adoptoi uuden ulkopoliittisen doktriinin. Yang
Jiechin (Yang, Jiechi 2013) kohdittain kirjoituksessaan kuvaama uusi ulkopolitiikka muodostui
pääasialliseksi ohjenuoraksi ja Kiina alkoi toimia alueellisen koskemattomuutensa
turvaamiseksi proaktiivisesti esimerkiksi uudistamalla syvänmeren laivastoaan, ottamalla
tiukemmat asemat rajakiistoissa ja pyrkien samalla osoittamaan harjoittamallaan aktiivisella
39. 35
diplomatialla olevan oletettua varteenotettavampi alueellinen ja kansainvälinen tekijä siitä
seuraavien konfliktienkin uhalla.
Kiinan omien valmiuksiensa rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa loppui havainnoitujen
uhkakuvien muodostumiseen ja maa muutti roolikäsityksiään alueellisen johtajan, Regional
Leader, rooliin oikeuttaakseen jatkossa tarvittaessa rajojensa ulkopuolelle tehdyt interventiot
kehityksensä ja suvereniteettinsa turvaamiseksi. Tasapainottaakseen Yhdysvaltojen
lisääntyvää vaikutustaan etupiirissään ja haastaessaan kokemansa uhan Active Independent -
roolin rinnalle nousi Holstin konfliktihakuiseksi määrittelemä Regional Protector. Kiinan
roolikäsitysten voidaan näin katsoa sen harjoittamassa ulkopolitiikassa muuttuneen
vähemmän yhteistyökykyisiksi.
3.3.2. Edunvalvonnasta globaaliin yhteistyöhön
Kiinan COP15 -kokouksen puheessaan ilmentämät roolikäsitykset voidaan nähdä seurauksena
toistensa kanssa ristiriitaisten rooliodotusten ratkaisusta. Kööpenhaminan ilmastokokoukseen
kohdistuneet suuret odotukset asettivat tutkielmassa aiemmin mainituista syistä tärkeän veto-
pelaajan aseman omaavan Kiinan roolikonfliktiin, jossa sen piti tehdä valinta roolikäsitystensä
suhteen. Ilmastoneuvotteluissa vahvana kumppanina aiempina vuosina toimineet G77 -maat
toivoivat Kiinalta jälleen kehittyvien maiden johtavan edunvalvojan roolia ja Annex-maat olivat
valmiita kutsumaan maailman suurimman hiilidioksidisaastuttajan mukaan ottamaan vastuuta
universaalien päästörajoitusten sisällyttämiseen sopimukseen.
Kiina ratkaisi neuvotteluissa itseensä kohdistuneet ristiriitaiset rooliodotukset ottamalla
Annex-maiden ajamien universaalien päästörajoitusten tässä yhteydessä edustamaa
”imperialismia” voimakkaasti kehittyvien maiden kanssa vastustavan, itsekin
ilmastonmuutoksen seurausten uhrin ominaisuudessa olevan kehittyvän maan roolin. Sitovat
päästörajoitukset nähtiin esteenä kehittyvien maiden historiallisesti oikeutetulle
talouskasvulle. Estämällä Kööpenhaminan sopimusneuvotteluja Kiina osti lisää aikaa myös
oman jarruttoman taloudellisen kehityksensä jatkumiselle ja vältti sopimsmyönnytyksistä
seuraavia arvovaltatappioita.
Sopimusneuvotteluissa Kiina ja kehittyvät maat pyrkivät syyllistämään Annex-maat syviin
leikkauksiin, jonka seurauksena Kiina ja sen liittolaiset hyötyisivät suhteellisesti regiimistä
40. 36
oman taloudellisen kilpailukykynsä jatkaessa kasvuaan niiden seurauksena. G77-maat saivat
seurauksena Kiinan kanssa tehdystä yhteistyöstä neuvotteluissa toistuvasti taakseen G77:ssä
ennennäkemättömän taloudellisen ja poliittisen voiman omaavan toimijan. Kiina sai G77-
myönteisen roolin ilmentämisensä seurauksena taakseen suuren viiteryhmän valtioita, joiden
tukea se tarvitsi neuvotteluissa. Kuten tutkielmassa aiemmin mainittiin, G77-ryhmää
myötäilevän roolin omaksuminen voidaan nähdä yhtenä syynä siihen, ettei Kiinan suuria
hiilidioksidipäästöjä ollut tuomittu täysin ilmastoneuvotteluissa.
Kiina pyrki myös osittain ratkaisemaan Annex-maiden tämän vastuullisuutta kohtaan
osoittamat rooliodotukset. Paikatakseen julkisuuskuvaansa ja korostaakseen kyvykkyyksiään
kehittyvän maan roolistaan huolimatta toisaalta välttäen arvotappiot ja toisaalta kuin
nolatakseen Annex-maita ja niiden ajamia sopimusehtoja, Kiina projisoi Kööpenhaminassa
itsestään roolikäsitystä kansainvälisenä malliesimerkkinä omaehtoisen ilmastonmuutoksen
vastaisen toiminnan saralla. (Liite 4.)
Kööpenhaminan ilmastokokouksen jyrkän esiintymisensä seurauksena Kiina nähtiin yhtenä
suurimmista syyllisistä sitovan ilmastosopimuksen syntymisen estymisessä. (esim. Christoff
2010) Kiinan toiminta Annex-maiden odotuksia vastaan COP15–kokouksessa aiheutti
roolirasitusta maan petettyä Annex-maiden odotukset neuvottelujen tavoitteiden
onnistumisesta (esim. Vihma 2010), eli Kiinan tapauksessa vastuullisuuden kasvusta ja
sitoutumisesta regiimin tavoitteisiin, mutta takasi toisaalta maan ja sen liittolaisten
taloudellisen tukemisen jatkumisen ja esti sen talouskasvuun vaikuttavat leikkaukset.
Pariisin kokouksessa pitämässään puheessa Kiina oli valmis ottamaan vastuuta sitovan
päästörajoitussopimuksen aikaansaamiseksi. Vastatakseen Annex-maiden vastuullisen roolin
odotuksiin Kiina pyrki puheessaan luomaan itsestään kuvaa omat suhteelliset etunsa
sivuuttavana, mutta G77-liittolaisensa edut edelleen huomioon ottavana välittävänä toimijana
Annex-maiden ja G77-maiden intressien välillä. Kiina pyrki puheessa turvaamaan edelleen
kehittyvien maiden oikeuksia kestävään kehitykseen vaatimatta niitä enää erityisesti itselleen.
G77 oli tottunut odottamaan Kiinalta vahvaa edunvalvonnallista roolia, joka estäisi kehittyvien
maiden suhteellisten etujen sivuuttamisen vahvempien sopimusosapuolten toimesta. Luvussa
1.3. kuvaillun G77-maiden blokin yhteneväisyyden asteittaisen hajautumisen todettiin
johtuneen blokin sisäisen taloudellisen eriarvoisuuden kasvamisesta ja sopimusetujen
epätasaisesta kasautumisesta G77:n korkean talouskasvun maille. Kiina ratkaisi puheessaan
roolikonfliktin nousemalla G77-maiden liittolaisen roolista niitä taloudellisesti ja
41. 37
teknologisesti avustavan Developerin rooliin, kuin paikatakseen omatoimisesti niille
päästörajoitussopimuksen potentiaalisia taloudellisesti haitallisia vaikutuksia ja estääkseen
eriytymisen niiden yhteydestä neuvotteluissa. (Liite 5.) Developerin roolin omaksuminen
voidaan nähdä myös mukautumisena Kiinaa kohtaan kohdistettuihin syytöksiin
uuskolonialismin harjoittamisesta legitimoimalla läsnäolo esimerkiksi Afrikassa ja kehittyvän
maan statuksen käyttämisestä etujen haalimiseen suuresta talouskasvusta huolimatta. (Gu, Jing
& Humphrey, John 2008, 280)
Kasvattamalla vastuunottoaan kansainvälisessä ilmastoregiimissä Kiina reagoi itseään kohtaan
aiemmin ilmastoneuvotteluissa kohdistettuihin rooliodotuksiin vastuuttomasta, enimmäkseen
kansallisesta edustaan kiinnostuneesta, itsensä toistuvasti kehittyväksi maaksi huomattavista
voimavaroistaan huolimatta määrittävästä merkittävästä saastuttajasta. Kiina pyrki näin
täyttämään siihen sen voimavarojen johdosta varsinkin 2000–luvulla kohdistetut kasvavan
kansainvälisen vastuullisuuden odotukset. Kiinan linja ilmastoneuvotteluissa lähenteli tältä
osin aiemmin lähinnä Annex-maiden regiimissä ajamia tavoitteita.
Luopumalla kehittyvän maan asemansa erityisestä painottamisesta puheessaan suhteessa
Kööpenhaminan puheeseen Kiina ilmaisi omien voimavarojensa ja kyvykkyyksiensä
kehittymisen ja Annex-maiden voimavarojen ja kyvykkyyksien tason lähestymistä ottaen
osaltaan konkreettisesti yläpuolelta johtavan roolin G77-maiden saattamisessa
onnistuneeseen yleissitovaan ilmastosopimukseen eli tehtävään, joka oli aiemmin varattu
Annex-maille ja niiden rahoittamille avustus- ja teknologiasiirtoprojekteille.
Regiimiyhteistyöhön sitoutuminen ja sen tavoitteiden edistäminen tuo jokaiselle
sopimusosapuolelle absoluuttisen hyödyn lisääntymistä ja nostaa samalla sitoutuneen toimijan
institutionalisoitumisen astetta. Sitovien päästörajoitusten hyväksyminen asetti ensimmäistä
kertaa regiimin ylhäältä määrittämiä rajoitteita Kiinan talouden toiminnalle ja kasvulle, mutta
mahdollisti toisaalta luvussa 2.1. kuvaillun neoliberaalin institutionalismin mukaisessa
katsannossa sen pehmeän vaikutusvallan ja julkisuuskuvan kehittymistä kansainvälisessä
yhteisössä. Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä tapahtuneet roolikäsitysten
muutokset voidaankin nähdä Kiinan liikkeenä yhteistyökykyisempään suuntaan
ilmastoregiimissä, joka ilmentää tältä osin Kiinan kohonnutta institutionalisoitumisen astetta
verrattuna aikaisempaan.