Ole hyvä! Ilmainen satukirja sinulle, joka haluat tietää tarinat tähtitaivaan ihmeiden takana. Kuusi satua, joiden lopussa aina kerrotaan, missä päin yllämme kaartuvaa avaruutta ne heräävät eloon joka ikinen yö. Alkuperäinen teos on vuodelta 2003.

2. Kummitytölleni, 27.11.2003
Eräänä marraskuisena syysyönä makasin laiturilla makuupussissa
ja näin 74 tähdenlentoa yhden ainoan tunnin aikana.
Silloin ehdin toivoa aika monta toivomusta. Niistä yksi toteutui.
Se teki minut hyvin onnelliseksi.

3. SISÄLLYS
ISO KARHU JA KOLME PIENTÄ TYTTÖÄ 5
VALPURI KUUNTYTÄR 15
PIIKA JA PRINSESSA 23
URHEA RITARI 34
PURJEHTIJAPOIKA 42
MAITOTYTTÖ 54
Huomaa! Kunkin tarinan lopussa on lisäosa, jossa kerrotaan
kuinka löydät tarinoiden hahmot ja tapahtumat öiseltä
tähtitaivaalta.

4. ALKUSANAT
Illalla, kun tähdet syttyvät taivaalle, voi nähdä lukemattomia jänniä, kauan
sitten tapahtuneita tarinoita. Jokainen pieninkin tähtönen on ollut mukana
jossain seikkailussa. Tähdistä muodostuu taivaalle erilaisia kuvioita. Jokainen
tähtikuvio onkin oma tarinansa. Vaikka ne ovat tapahtuneet hyvin hyvin
kaukana ja kauan kauan sitten, voimme yhä vieläkin nähdä nuo tarinat
taivaalla. Valon matka kaukaisuudesta kestää niin monta vuotta , että tämän
kirjan kaikki seikkailut heräävät eloon joka kerta auringon laskiessa.

6. ISO KARHU JA KOLME PIENTÄ TYTTÖÄ
Olipa kerran pieni kylä, jossa ihmiset elivät rauhallista ja onnellista elämää. Kylä oli pienen joen
varrella ja suuren vuoren juurella. Joesta kyläläiset kalastivat suuria lohia ja ankeriaita. Vuoren
rinteiltä he metsästivät kettuja, kauriita ja puhveleita. Päivisin kylän asukkaat keräsivät marjoja ja
polttopuita. Iltaisin he ompelivat vaatteita, korjailivat kalaverkkoja ja veistelivät keihäitä ja muita
metsästystarvikkeita. Ihan myöhään illalla kaikki kyläläiset istuivat yhdessä nuotiolla ja lauloivat
itse keksimiään lauluja. Välillä he aina tanssivat hurjasti ja kertoivat tarinoita niin pitkään, että
nuotiosta hiipuivat viimeisetkin liekit.
Pienen kylän ihmiset asuivat teltoissa, jotka oli tehty puhvelinnahoista. Yhdessä teltassa asui
perhe, johon kuului isä, äiti ja kolme mustatukkaista tyttöä. Heidän naapurissaan asuivat isoäiti,
isoisä ja tyttöjen eno. Tyttöjen nimet olivat Alkaid, Alioth ja Mizar. Mizar oli työistä kaikkein pienin.
Alkaid ja Alioth kulkivat yleensä Mizarin molemmin puolin suojellen näin pikkusiskoaan kaikilta
vaaroilta.
Eräänä kevätaamuna Alkaid, Alioth ja Mizar olivat uimassa kylän läpi kulkevassa joessa, vaikka vesi
oli vielä hirmu kylmää. Äiti oli jo monta kertaa huutanut tyttöjä syömään aamupalaa. Siskoksilla oli
kuitenkin niin hauskaa, että he aina unohtivat lähteä syömään, vaikka olivat äidille ehtineet huutaa
tulevansa heti. Lopulta äiti hermostui ja huusi:
- Alkaid, Alioth ja Mizar, jollette heti paikalla tule syömään saate jäädä ilman aamiaista!

7. Tytöt kuulivat kyllä huudon, mutta vastasivat kerta toisensa jälkeen kikattamalla.
- Ihan kohta, huusi Alkaid.
- Vielä sekunti, kiljui Alioth,
- Jihuu! ulvoi Mizar
Lopulta äiti suuttui niin, että juoksi joelle. Hän kiskoi jokaisen tytön rannalle, ja marssitti heidät
sisään telttaan. Pikku kiusankappaleiden ei auttanut muuta kuin syödä kiltisti aamupalaa. Äiti lähti
pesemään pyykkiä, mutta vannotti tyttöjä pysymään teltassa.
- Koska ette totelleet minua, saatte syötyänne lähteä isoäidin avuksi kantamaan polttopuita. Ja
uimaan ette saa mennä koko päivänä! sanoi äiti kiukkuisesti.
Mutruhuulet söivät aamupuuroa äänettöminä.
- Ihan tyhmää menää kantamaan puita, mökötti Alkaid.
- Ihan pöllöä, kun ei saa mennä uimaan, kiukutteli Alioth.
- Ihan kamalan pahaa puuroa, marisi Mizar.
Alkaid katsoi siskojaan ja sai, omasta mielestään, hyvän idean.
- Karataan kotoa, eikä tulla koskaan takaisin, eikä ikinä enää kanneta puita.
- Joo, kannatti Alioth, ja uidaan niin paljon kuin huvittaa.
- Niin, innostui Mizar, eikä enää ikinä syödä kamalaa puuroa.
.
Olipa

8. Tytöt kurkistivat teltan ovelta joelle. Äiti pesi siellä pyykkiä kylän muiden naisten kanssa.
Vintiöt kaappasivat teltan edestä pienen padan siltä varalta, että heillä tulisi karkumatkalla nälkä.
Sitten he kääntyivät takaisin sisälle, hiipivät teltan takaseinustalle ja livahtivat puhvelinnahkaisen
liepeen ali vapauteen. He juoksivat pää kolmantena jalkana kohti kaukana häämöttävää metsää.
Juostuaan niin kauan, ettei kylästä näkynyt savukiehkuraakaan, pysähtyivät he riemusta pomppien
juhlimaan onnistunutta pakoaan. Pian pakomatka metsän halki jatkui. Aina välillä tytöt leikkivät
jänisten kanssa, kiipeilivät puissa ja poimivat värikkäitä kukkia.
Leikittyään aikansa, tuli tyttöjen kuuma.
- Mennään uimaan, ehdotti Alkaid.
- Joo, uimaan mennään, huusi Alioth.
- Mutta minne? kysyi pieni Mizar.’
Se oli hyvä kysymys. Metsässä ei ollut jokea, jossa uida. Oli vain puita, pensaita, ruohoa, kukkia ja
kiviä. Vettä ei näkynyt missään.
- Ei se mitään. Syödään jotain meidän pienestä padasta, ehdotti Alkaid.
- Joo syödään, kannatti Alioth.
- Mutta mitä? kysyi Mizar.
Sekin oli hyvä kysymys. Pata oli alusta asti ollut typötyhjä. Ei kolme pientä lasta osannut metsästää
eikä poimia syötäväksi kelpaavia sieniä tai marjoja. Ruokaa ei ollut missään.
.
Olipa

9. - No, leiriydytään tähän ja käydään nuotion ympärille laulamaan, sanoi jo koti-ikävää tunteva Alkaid.
- Joo lauletaan nuotiolla, niin ehkä tulee parempi mieli, sanoi Alioth ääni vapisten.
- Mutta mistä saamme tulta, kysyi taas Mizar.
Se oli kaikkein paras kysymys. Tytöillä ei ollut mitään välineitä, joilla saada tulta aikaiseksi. Kylmä hiipi
selkäpiihin, kun hiki kuivui inhottavasti iholle. Kaiken lisäksi nälkä kurni niin, että olisi ilomielin syönyt
monta lautasellista puuroa, jos sitä joku vain olisi keittänyt.
Karkulaiset ajattelivat jo palata kotiin, mutta juuri silloin metsän siimeksessä rasahti jokin. Tytöt
juoksivat katsomaan, mikä rasahduksen oli aiheuttanut. Jo kaukaa näkyi karvainen karhu, joka leikki
pienen ja pörröisen pentunsa kanssa. Pikku intiaanit päättivät ottaa karhun kiinni ja tehdä siitä
ruokaa, ihan niin kuin isäkin oli aina tehnyt.
Alkaid, Alioth ja Mizar lähtivät sotahuutoa ulvoen juoksemaan kohti karhua. Karhuemo haisteli
hetken ilmaa ja näki kolmen mustatukkaisen metsästäjän rymistelevän sitä kohti. Se lähti kovaa
kyytiä karkuun pienen ja pörröisen pentunsa kanssa.
Karhu juoksi hirmuisen lujaa. Hippulat vinkuen kolmikko pinkoi sen perässä ja nauroi jännästä takaa-
ajosta nauttien. Koti-ikävä ja nälkä unohtuivat tyystin. Karhut ja tytöt juoksivat peräkanaa koko yön.
Karhut ja tytöt juoksivat seuraavankin päivän ja yön. Karhut ja tytöt juoksivat koko viikon. Viikon
mentyä juoksu jatkui koko kuukauden. Kuukauden mentyä karhut ja tytöt juoksivat koko kesän.
Välimatka vain ei kutistunut. Tytöt eivät saaneet karhuja kiinni.
Olipa

10. Lopulta karhut ja tytöt saapuivat metsän reunaan. Siellä odotti suuri avoin niitty. Karhut olivat niin
väsyneitä, etteivät enää jaksaneet juosta, vaan päättivät tyytyä kohtaloonsa ja jäädä odottamaan
saalistajiaan. Mutta Alkaid, Alioth ja Mizar olivat kangistuneet kauhusta.
Tytöt eivät olleet milloinkaan nähneet niin isoa karhua. Kaukaa karhu oli näyttänyt aika pieneltä. Nyt
lähempää katsottuna se osoittautuikin hirmuisen suureksi. Iso karhu puolestaan yllättyi, kun
huomasi juosseensa karkuun kolmea pientä tyttöä. Se oli koko ajan luullut paenneensa isoja ja
oikeita metsästäjiä.
Iso karhu suuttui. Se nousi takajaloilleen ja päästi niin hirvittävän karjaisun, että koko maalima jylisi.
Pienet metsästäjät kääntyivät kannoillaan ja pinkaisivat nyt vuorostaan pakoon. He juoksivat minkä
jaloistaan pääsivät, mutta kiukkuinen iso karhu sai heitä koko ajan kiinni lisää ja lisää. Lopulta koko
kesän juosseet tytöt olivat niin väsyneitä, etteivät enää jaksaneet juosta vaan kaatuivat toistensa
päälle muks, maks ja puks. He jäivät itkien makaamaan ja odottamaan isoa karhua ja rangaistusta
siitä, että olivat ilkeästi karanneet kotoa.
Iso karhu könysi lopulta tyttöjen luo. Se nousi taas takajaloilleen, avasi suuren kitansa ja nosti
kamalan ison kämmenensä huitaistakseen tyttöjä valtavan pitkillä kynsillään.
- Minulla on ikävä isää, äitiä, isoäitiä, isoisää ja enoa, itki Alkaid.
- Minua pelottaa kamalasti, nyyhkytti Alioth.
- Minä tahdon kotiin, parkui Mizar.
Kolme pientä mustatukkaa takertui toisiinsa ja sulki silmänsä.
Olipa

11. Sitten, aivan yht’äkkiä, karhu parkaisi surkeasti. Tytöt eivät uskaltaneet katsoa, mitä tapahtui.
Varovasti he kurkkivat sormiensa lomista karhua. Iso karhu oli kaatunut selälleen, ja sen sydämessä
oli nuoli. Metsästä juoksi isä, kannoillaan isoisä ja eno. Isä oli saanut surmattua ison karhun aivan
viime hetkellä.
Ilosta itkien tytöt riensivät isäänsä vastaan. Isäkin itki ilosta nähdessään koko kesän kadoksissa olleet
lapsensa. He halasivat toisiaan monta pitkää tovia. Noloina siskokset pyysivät anteeksi kaikkea
rakkailleen aiheuttamaansa huolta. Isä oli olevinaan kiukkuinen vähän aikaa, mutta puhkesi sitten
nauramaan. Isä, isoisä ja eno olivat etsineet kullannuppujaan koko kesän. Kuultuaan niityltä ison
karhun kaamean karjaisun, olivat he osanneet vihdoin suunnata oikeaan suuntaan.
Pienen ajan päästä pieni pörröinen karhunpentu tassuteli paikalle. Surullisena se meni nuuhkimaan
surmattua emoaan. Se oli niin surullinen, että kävi emonsa kylkeen makaamaan ja jäi siihen silmät
ummessa nyyhkimään. Tytöt menivät silittämään pientä pörröistä karhua ja pyysivät isältä lupaa
ottaa se lemmikikseen. Hymyillen isä suostui.
Hilpeästi tanssahdellen Alkaid, Alioth ja Mizar lähtivät kohti kotiaan. Isä isoisä ja eno tulivat perässä
kantaen isoa surmattua karhua. Pieni pörröinen karhunpentu kirmasi häntä pystyssä koko joukon
edellä. Aivan kuin se olisi aina tiennyt, missä päin koti oli.
Kylässä äiti juoksi sydänkäpysiään vastaan ja kaappasi heidät syliinsä. Tytöt ja äiti kierivät yhtenä
mykkyränä pitkin kotiteltan pihaa. Äitikin yritti olla edes vähän vihainen.
Minä rakastan teitä senkin vintiöt, hän kuitenkin sanoin hellästi.
Olipa

12. Tytöt katselivat toisiaan ja sanoivat yhteen ääneen rakastavansa äitiä yli kaiken maailmassa.
- Emme enää koskaan karkaa kotoa, lisäsi Alkaid.
- Emmekä enää koskaan myöhästy aamiaiselta, lupasi Alioth.
- Emmekä enää koskaan aja takaa isoa karhua, vannoi Mizar.
Äiti keitti tytöille puuroa. Isoäiti toi lapsenlapsilleen lämpimiä vaatteita, joita oli koko kesän heitä
odotellessaan neulonut. Eno rakensi nuotion, jonka ääressä kaikki kyläläiset illan tultua lauloivat ja
tarinoivat. Pieni pörröinen karhunpentukin oli iloinen uusista ystävistään, vaikka se välillä emoaan
ulvoikin. Se makasi aivan nuotion kyljessä ja katseli, kuinka kyläläiset tanssivat piirissä sen ympäri.
Pian pieni karhu nukahti, ja taivaalla syttyivät tähdet.
*
Jos joskus ystäväsi sanoo taivaalla loistavan ”Otavan”, joka muistuttaa isoa kauhaa, voit sanoa
ystävällesi, että Otavan-tähtikuvio on vain osa isompaa tähdistöä, jonka nimi on ’Iso Karhu’.
Ison kauhan sijaan sinä näet taivaalla aivan jotain muuta. Ne kolme tähteä, jotka ystäväsi näkee
kauhan vartena, tiedät sinä olevan kolme pientä tyttöä: Alkaid, Alioth sekä heidän keskellään
Mizar.
Jos katsot oikein oikein tarkkaan keskimmäisenä olevaa Mizaria, näet sen kädessä
pikkuriikkisen tähden, joka on tyttöjen mukanaan kantama pata. Ne neljä tähteä, joita ystäväsi
väittää kauhan kupoksi, kuvaavat ison karhun selkää. Sitä urheat tytöt ajoivat takaa keväästä
syksyyn. Erään alkuperäiskansan tarut kertovat, että surmatun karhun veri värjää puut
syksyisin punaiseksi. Heille Ison Karhun nimi onkin muuten Paukanawa. …. -> ->
Olipa

13. Taivaalla voi nähdä myös tyttöjen isän ampuman nuolen, joka lentää pitkin Linnunrataa. Ison Karhun
yläpuolella voit nähdä ’Pienen Karhun’, joka on käpertynyt emonsa kylkeen. MUISTA! Jos milloinkaan
olet kaukana kotoa ja eksynyt, voit aina seurata ’Pienen Karhun’ hännänpäätä. Katso ihan korkealle
taivaan napaan. Siellä loistaa pikkuinen, mutta kirkas ’Pohjantähti’. Kaikki muut avaruuden tähdet
tanssivat piirissä sen ympäri. Suoraan sen alla on pohjoinen. Siellä on sinun kotisi.
***
Olipa

16. VALPURI KUUNTYTÄR
Kauan, kauan sitten eli pieni tyttö nimeltään Valpuri. Valpuri oli salaperäisen kaunis, kaunis kuin
Linnunrata. Hänellä oli hopean hohtoiset silmät, jotka loistivat kuin kaksi täysikuuta. Hänellä oli yön
väriset hiukset, mutta hänen ihonsa oli valkea kuin merellä kulkeva kuunsilta. Valpurilla ei ollut isää
eikä äitiä. Kaikki sanoivat vain tytön olevan niin salaperäisen kaunis, että hänen äitinsä täytyi olla itse
aurinko ja isänsä itse kuu.
Valpuri asui erään vanhan akan luona. Valpuri oli ihan pienenä vauvana määrätty vanhalle akalle,
koska kukaan muu ei suostunut orpolasta hoitamaan. Akka kohteli Valpuria kurjasti. Hän haukkui
tyttöä, jos tämä teki pienimmänkin virheen. Aina jos Valpuri rikkoi vahingossa vaikka lautasen
tiskatessaan, akka kimmastui ja alkoi huitoa häntä luudalla. Jos Valpuri leikki ulkona muiden lasten
kanssa, komensi akka tämän aina äkäisesti sisälle siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Valpuri yritti
kuitenkin olla kiltti vanhalle akalle, joka kaikesta huolimatta oli häntä hoitanut koko lapsuuden.
Mutta kuta kiltimpi Valpuri yritti olla, sitä häijympi oli akka.
Öisin akka nukkui pehmeässä ja lämpimässä sängyssä. Valpuri joutui nukkumaan kylmällä kivilattialla
ilman peittoa ja tyynyä. Valpurin ainoa lohtu noina öinä oli ikkuna, josta hän katseli taivaalle. Jos
Valpurista tuntui oikein pahalle, hän kuiski hiljaa omia murheitaan kuulle. Kuu kuunteli Valpuria ja
vastasi milloin mitenkin. Toisinaan kuu mietti pitkään pilvien takana, ennen kuin palasi loistavana
lohduttamaan pientä kaunista tyttöä. Toisinaan se taas tuntui sirppinä nyökkäilevän Valpurin
kysymyksiin. Kuu ei koskaan nukahtanut ennen Valpuria, vaan valvoi tämän unta herkeämättä. Se sai
Valpurin mielen tuntumaan aina hieman paremmalta.
Olipa

17. Valpurin piti aina nousta jo ennen kukonlaulua leipomaan akalle leipää ja keittämään tälle kahvia.
Eräänä yönä Valpuri oli päivän raadannasta kuitenkin niin väsynyt, että hän nukkui sikeämmin kuin
tavallisesti. Valpuri ei aamulla herännytkään ennen kukkoa. Hän ei herännyt edes, kun kukko lauloi.
Kuukin joutui jo lähtemään taivaalta, kun päivä alkoi koittaa. Lopulta vanha akka heräsi ennen
Valpuria. Akka ihmetteli, missä hänen leipänsä ja kahvinsa viipyivät. Akka huomasi Valpurin
kuorsaavan vetoisan ikkunan vieressä ja singahti tikkana pystyyn.
Akka nappasi luudan tuvan nurkasta ja huiskaisi Valpuria vihaisesti. Valpuri heräsi pelästyneenä, ja
kauhistui omaa huolimattomuuttaan. Akka haukkui tyttöparkaa saamattomaksi laiskuriksi, orvoksi
heittiöksi ja vaikka miksi. Lopulta akka tarttui Valpuria niskasta, viskasi tämän pimeään komeroon ja
lukitsi oven hirmuisen suurella munalukolla.
- Siellä saat pysyä, kunnes opit tavoille, senkin kiittämätön lurjus, raivosi kiukkuinen akka ja nauroi
kammottavaa naurua.
- Kjäh, kjäh, kjäh, akka nauroi ja yski kuullessaan Valpurin nyyhkytyksen komerosta.
Valpuri itki pilkkopimeässä komerossa ja tunsi itsensä maailman yksinäisimmäksi tytöksi.
Nyyhkyttäen hän yritti kääriytyä valkeaan mekkoonsa mahdollisimman syvälle. Vilusta väristen ja
kyyneliä vuodattaen Valpuri vaipui viimein uneen. Unessa hän keinui kuun sirpillä ja kuvitteli
olevansa isänsä sylissä.
Kun Valpuri aikanaan heräsi, ei komerossa ollutkaan enää aivan pimeää. Mitä enemmän Valpuri
silmiään aukaisi, sitä valoisammaksi komero muuttui. Hänen silmänsä valaisivat tuota pientä vankilaa
kuin kaksi kuuta. Lattiallakin näytti olevan valoa tuovia pieniä hiutaleita. Yht’äkkiä Valpuri kuuli
nurkasta pientä vikinää.
Olipa

18. - Auta minua pieni tyttö. Minua sattuu, kuului hento ja kimeä ääni sanovan jostain hänen takaansa.
Valpuri käännähti ympäri ja valaisi kuunsilloillaan komeron nurkkaa. Nurkassa oli pienen pieni
harmaaraitainen hiiri. Hiiri oli juuttunut kiinni hiirenloukkuun, josta se oli yrittänyt saada herkullista
juustopalaa. Akka vihasi hiiriäkin ja oli virittänyt kaikki talon nurkat täyteen ansoja.
- Auta minua, ole kiltti, hiiri rukoili viimeisillä voimillaan.
Valpuri kumartui hiiren puoleen ja vapautti varovasti loukun ansaraudan. Hän nosti hiiren
kätöselleen ja hieroi hellästi sen nyrjähtänyttä niskaa. Hiiren huulille levisi makea hymy kauniin tytön
silittäessä sen pehmoista turkkia.
- Voi sinua raukkaa, sanoi Valpuri. Tuossa, hän jatkoi ojentaen hiirelle loukussa olleen juustopalan,
ota nyt tätä herkullista juustoa, jotta saat voimasi takaisin.
- Kiitos tyttökulta, hiiri virkkoi. –Katsos, meissä hiirissä on se paha tapa, ettemme voi vastustaa
juustoa. Oletko sinä kuullut, että kuu olisi juustoa? Niin minun isäni minulle on sanonut. Voi
hiirenpojat, se vasta olisi oikea herkkupala, unelmoi kipeän niskansa unohtanut hiiri.
- En minä usko, että kuu on juustoa, epäili Valpuri. – Ihmiset sanovat, että kuu on minun isäni. Ja
minä olen Valpuri, enkä minä ainakaan ole juustoa. Mikä sinun nimesi on?
- Minä olen Jupiter-hiiri, vastasi hiiri.
- Hei Jupiter, onpa sinulla hauska nimi, nauroi Valpuri.
- Tiesitkö muuten, että täällä on kauan sitten ollut toinenkin vanki? Kysyi Jupiter-hiiri kiiveten
Valpurin olkapäälle.
- En tiennyt, mutta kerro minulle hänestä, innostui Valpuri.
Olipa

19. Ilkeällä akalla oli kerran ollut oma poika, jota akka oli kohdellut yhtä huonosti kuin Valpuria. Pojan
nimi oli ollut Uranus. Eräänä päivänä Uranus oli vahingossa kaatanut akan huolella keittämän
viinapannun tuvan lattialle. Akka oli ulvonut raivosta ja teljennyt Uranuksen komeroon. Poika ei ollut
päässyt ulos moneen päivään. Uranus ei ollut kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan oli alkanut
kaivaa tunnelia päästäkseen pois kurjasta komerosta. Koko Jupiter-hiiren suku oli auttanut Uranusta
kaivamisessa. Muutaman päivän ja yön kaivamisen jälkeen poika ja hiiret olivat putkahtaneet
keskelle vihreää ja kukkivaa laaksoa. Uranus oli ihastunut laaksoon niin, että oli päättänyt jäädä sinne
ikuisiksi ajoiksi. Mutta kovin yksinäinen Uranus kuulemma laaksossaan oli.
Valpuri kuunteli silmät loistaen Jupiter hiiren kertomusta. Hetken mietittyään hän sanoi:
- Emmekö me voisi mennä hänen luokseen?
Jupiter-hiiri riemastui. Se hypähti Valpurin olalta ja haukkasi juustostaan palasen.
- Tule, minä näytä tien, se sanoi posket juustoa pullollaan.
Valpuri ja Jupiter-hiiri laskeutuivat komeron lattiassa olevaan reikään. Sitten he lähtivät kuin
onkilierot ikään mönkimään pitkin ihmeellistä madonreikää. Multaa tippui käytävän katosta niskaan
ja maan pinnalla kasvavien kasvien juuret raapivat kasvoja. Mikään ei kuitenkaan kyennyt
pidättelemään heidän hidasta, mutta innostunutta matkantekoaan.
Lopulta Valpuri ja Jupiter-hiiri putkahtivat päivänvaloon. Heidän silmiensä eteen avautui mitä ihanin
näky. Kirkkaassa auringonpaisteessa kimmelsi sinivihreä järvi, jota reunustivat tuuheina tuulessa
huojuvat ja kahisevat puut. Kauempana siinsi vihreitä niittyjä, joilla perhoset ja mehiläiset kilpaa
kirmasivat. Siellä täällä käyskenteli uljaita villihevosia, jotka tyynesti tarkkailivat maan uumenista
nousevaa parivaljakkoa.
Olipa

20. Valpuri ja Jupiter-hiiri yskivät suustaan multaa ja nauroivat toistensa pölyisiä olemuksia. Valpuri heitti
mekkonsa rantakivelle. Jupiter laski juustokimpaleensa lopun mekon viereen. Yhdessä he juoksivat
järveen huuhtelemaan pölyt ja tomut yltään. Järvessä he melskasivat vaikka kuinka kauan, ja riemun
kiljahdukset kaikuivat pitkin aurinkoista laaksoa. Kun he sitten lopulta kapusivat takaisin, odottikin
rannalla yllätys. Kivi, jolla Valpurin mekon ja Jupiter-hiiren juustopalan piti olla, olikin typötyhjä.
Tyttö ja hiiri pyörivät ympyrää näkemättä vilaustakaan mekosta saati juustosta. Valpuri värähti
vilusta, sillä aurinko oli jo laskemassa. Samassa heidän yläpuoleltaan kuului vihellys. Puun oksalla
keikkui nuori poika, jolla oli yllään vihreä lakki, vihreä paita ja vihreät housut. Jaloissaan pojalla ei
ollut mitään. Pojan silmät loistivat hämärtyneessä illassa iloisesti. Hän hyppäsi oksalta, kumartui
paiskaamaan Jupiter-hiiren tassua ja ojensi tälle juustopalan takaisin. Jupiter-hiiri tunsi pojan sillä
poika oli Uranus. Uranus nousi seisomaan aivan Valpurin eteen, joka katseli tätä silmät pyöreänä.
- Onpa sinulla kauniit silmät, sanoi Uranus.
Valpuri punastui ja sulki silmänsä hymyillen.
Kaukana pimeän komeron ovella seisoi tyrmistynyt akka. Akka tuijotti epäuskoisena tyhjän
komeronsa lattialla olevaa reikää. Vaikka akka yritti yrittämästä päästyäänkin ryömiä tunnelia pitkin
Valpurin perään, ei se päässyt puusta pitkään. Kiukusta kihisten se putkahti milloin missäkin päin
omaa pihaansa maan pinnalle. Madonreikä oli sulkeutunut ikuisiksi ajoiksi. Vimmoissaan akka
nappasi luudan ja katkaisi sen vasten polveaan. Sitten akka juoksi kirkuen ulos itkemään naapureille
suurta menetystään. Naapurit, jotka muistivat toiseen maailmaan kadonneen pojan sekä tietysti
myös salaperäisen kauniin tytön, hymyilivät toisilleen salaa. He tiesivät Valpurin ja Uranuksen saavan
elää hyvän elämän kaukana kurjan akan julmuuksista. Kaikki supisivat toisilleen, että olisi vaan akka
Olipa

21. kohdellut lähimmäisiään hyvin silloin, kun siihen oli ollut mahdollisuus. Nyt akka sai joka aamu itse
herätä ennen kukon laulua leipomaan leipää ja keittämään kahvia. Ja mikä pahinta joutui akka joka
päivä komeron ohi kulkiessaan katumaan ilkeyttään.
*
Kun katsot maan uskollista kiertolaista, kuuta, katsot Valpurin silmiin. Joskus nauravan Valpurin
silmistä näkee vain puolikkaan tai kapean sirpin. Toisinaan kuuta ei näy ollenkaan. Silloin Valpuri
ehkä nukkuu komerossa, toivoen heräävänsä jossain toisessa maailmassa. Tosinaan taivaalla
saattaa nähdä tähdenlentoja. Ne ovat Valpurin kyyneliä, joita hän vuodatti jouduttuaan vangiksi.
Aina kun näet tähdenlennon, voit toivoa jotain. Kenties toiveesi jonain päivänä toteutuu aivan kuten
Valpurillekin kävi.
Jupiter-planeetan voit myös nähdä usein taivaalla. Jos katsot kiikarilla, näet sen neljä kuutakin.
Jupiterin kuiden paikat vaihtuvat, koska ne kiertävät Jupiteria, aivan kuten meidän kuumme kiertää
maata. Siitä voinee päätellä Jupiter-hiiren pienten jalkojen liikkuvan vikkelinä, joten poloinen
hiirulainen ei ole ainakaan jäänyt loukkuun. Paha akka sen sijaan kihisee kiukusta punaisella Mars-
planeetallla, jonne lopulta päätyi aikansa madonreiässä ryömittyään.
Vihreää poikaa pitää etsiä ja odottaa kärsivällisesti. Uranus-planeetan näkee todella harvoin
taivaanrannassa viheltelemässä. Älä sekoita sitä silloin tähtiin. Sydämesi kyllä kertoo, milloin on aika
pitää silmiä hetken auki…ja sulkea ne sitten punastuen.
***
Olipa

24. PIIKA JA PRINSESSA
Kaukaisessa maassa oli suuren suuri linna. Linnassa elivät kuningas ja kuningatar sekä heidän
tyttärensä, joka oli tietysti prinsessa. Prinsessa oli kuninkaan ja kuningattaren silmäterä. Hänen
nimensä oli Castor. Prinsessa Castor sai aina kaiken, mitä vain keksi pyytää. Mutta koska hänellä oli jo
kaikkea, ei hän enää osannut pyytää mitään järkevää.
Castor piti itseään maailman kauneimpana prinsessana. Hänen kauneuttaan hoitamaan oli palkattu
monen monta palvelijaa. Yksi palvelija puuteroi ja kylvetti hänen maidonvalkeaa ihoaan. Toinen
palvelija kampasi hänen kullankeltaisia pitkiä hiuksiaan. Kolmas palvelija kantoi toinen toistaan
ihanampia pukuja, joita hän peilin edessä sovitteli päivät pääksytysten. Neljäs palvelija koristeli häntä
kultaketjuin ja timanttikoruin. Muut palvelijat yrittivät pitää huolta, ettei prinsessalta milloinkaan
olisi puuttunut mitään, tai ettei hänen aikansa vain olisi käynyt pitkäksi. Jos vain jokin ei prinsessaa
miellyttänyt, saivat palvelijat sellaisen huutoryöpyn, että koko linna raikui.
- Ai, prinsessa kiljaisi, kuka tollo on antanut kaulakoruni lämmetä liiaksi auringossa. Kaunista ihoani
polttaa ihan?
- Hyi, prinsessa huudahti, kuka kelvoton on laittanut huulikiiltooni liikaa lanttulaatikon makua.
Täyteläiset huuleni eivät voi sietää lanttulaatikkoa?
- Voi, prinsessa voihki, eikö teistä onnettomista kukaan osaa kähertää ihania silmäripsiäni niin, ettei
niistä aina yksi irtoaisi ja jäisi lumoaviin silmiini ikävästi kutittamaan?
Kuningasta harmitti moinen kopeus ja itsekkyys. Kaunishan prinsessa Castor toki oli, mutta se ei
oikeuttanut olemaan julma kilteille palvelijoille.
Olipa

25. Kuningas kiipesi mietteissään linnan korkeimpaan torniin. Tornista näki silmänkantamattomiin
levittäytyvät pellot, joilla ahkerat talonpojat puivat viljaa laulellen. Siellä täällä nökötti pieniä pirttejä,
joiden pihoilta kuului lasten iloista leikkiä. Valtakunta näytti niin onnelliselta sieltä korkealta tornista
käsin. Kunpa prinsessakin osaisi olla onnellinen ihan tavallisista asioista, tuntui kuningas tuumivan.
Hän päätti tehdä jotain asian hyväksi. Ensimmäiseksi prinsessalle olisi löydettävä ystävä. No ihan
ensimmäiseksi kuningasten on aina kysyttävä kuningattariensa mielipidettä. Kuningas lähtikin siltä
seisomalta kertomaan suunnitelmistaan kuningattarelle.
Kuningasperheen suuren linnan muurien ulkopuolella asuivat kaikki uskolliset alamaiset. Siellä asui
myös piikatyttö nimeltä Pollux. Polluxilla oli ainakin sata pisamaa kasvoillaan, ja ne loistivat kilpaa
auringon kanssa, kun hän hymyili kaikille mitä lämpimimmin. Pollux asui vanhempiensa kanssa
pienessä hirsimökissä, jossa oli savilattia ja olkikatto. Joka ainoa päivä, aamusta iltaan, Pollux toimitti
läheisessä maatalossa piikatytön töitään. Hän lypsi lehmiä, ruokki kanoja ja hoiti puutarhassa kukkia.
Jos Polluxilla välillä olikin lepohetkiä, riensi hän silloinkin naapureilta kyselemään, voisiko heitä
jotenkin auttaa.
- Hei muori, Pollux huuteli hymysuin, tarvitsetko polttopuita? Minä voin hakea niitä sinulle.
- Hoi vaari, Pollux liverteli iloisena, kaipaatko vettä ? Minä voin käydä kaivolla puolestasi.
- Terve kerjäläisukko, hän lallatteli, tässä sinulle leipää.
Pollux ahersi taukoamatta. Iltaisin hän toki riensi kavereidensa kansaa leikkimään. Heillä oli aina
mukavaa yhdessä, ja nauru raikui pitkään pimeän tulon jälkeenkin. Polluxin nauru raikui kaikista
kovimmin. Ihan myöhään illalla Pollux käpertyi isänsä ja äitinsä väliin perheen ainoaan petiin, jossa
isä kertoi hänelle iltasatuja.
Olipa

26. Eräänä aamuna kuningas päätti vihdoin etsiä prinsessa Castorille ystävän. Hän pakotti Castorin
mukaansa. Yhdessä he lähtivät linnan portista tervehtimään uskollisia alamaisiaan. Kuningas ja
murjottava prinsessa kulkivat komeiden hevosten vetämillä kuninkaallisilla avovaunuilla pitkin
peltojen pientareita ja kylien kujia. Kuningas tutkaili jokaista vastaantulijaa tarkasti.
Ystävän etsiminen ei ole mitään helppoa puuhaa. Lopulta vastaan ei tullut enää ketään. Niinpä he
seisahtuivat kaikkein vaatimattomimman hirsimökin eteen. Kuningas päätti koputtaa mökin ovea.
Oven avasi likaisiin ja rikkinäisiin vaatteisiin puettu pisamakasvoinen tyttö. Tyttö oli Pollux. Pollux oli
kuin ällikällä lyöty kuninkaan nähdessään. Samassa hän huomasi kuninkaan vieressä seisovan
prinsessa Castorin. Kuinka kukaan maailmassa saattoikaan olla noin kaunis. Mutta miksi tyttö olikaan
noin tavattoman hapan?
Kuningas pyysi Polluxia pitämään tyttärelleen seuraa yhden päivän ajan, kun hänellä itsellään oli
muka niin paljon tärkeitä asioita hoidettavanaan. Pollux nyökkäsi suupielet korvissa ja tarttui
prinsessaa kädestä. Prinsessa Castor oli vähällä juosta karkuun nähdessään köyhän ja takkutukkaisen
tytön, joka vieläpä lääppi häntä inhottavasti multaisilla käsillään. Kuningas kuitenkin vannotti
prinsessaa jäämään päiväksi tytön luokse. Jos prinsessa ei pitäisi tytöstä, saisi hän lohdutuksekseen
valita itselleen kymmenen kauneinta timanttia kuninkaallisesta aarrekammiosta. Sitten kuningas
kääntyi kannoillaan ja lähti.
Kuninkaan lähdettyä, Pollux yritti innostaa Castoria kaikin mahdollisin keinoin. Hän ehdotti, että he
tekisivät ensin yhdessä kaikki päivän työt ja lähtisivät sitten lammelle leikkimään.
Olipa

27. - Minä olen prinsessa, enkä likaa käsiäni likaisissa töissä, sanoi Castor nyreästi. Sitä paitsi minua ei
kiinnosta alkuunkaan sinun tyhmät leikkisi.
- Ihan miten vaan tykkäät, nauroi Pollux, mutta jos vaan sopii, niin ihan ensimmäiseksi minä aion
pyörtyä Teidän Korkeutenne kauneuden salvatessa minulta hengen.
Pollux teeskenteli pyörtyvänsä ja kellahti silmät kierossa tuvan lattialle. Prinsessa Castorilta pääsi
vahingossa pieni naurunpyrskähdys. Siitä rohkaistuneena Pollux alkoi pelleillä mitä hassuimmilla
tavoilla ja huiski luudalla ympäri tupaa. Pian pisamakasvoisen tytön iloisuus alkoi väkisinkin tarttua
nyrpeään prinsessaan. Huomaamattaan Castor yhtyi Polluxin touhuamiseen.
Piika ja prinsessa lakaisivat yhdessä koko lattian, piiskasivat matot ja tiskasivat astiat. Sitten he
lähtivät maataloon tekemään Polluxille kuuluvia piikatytön töitä. He hoitivat kukkia, ruokkivat kanoja
ja lypsivät lehmiä. Prinsessa ei ollun milloinkaan ennen nähnyt oikeaa lehmää. Miten kauniit ja
rauhoittavat niiden silmät olivatkaan. Yksi lehmistä lipaisi karhealla kielellään Castorin käsivartta. Se
tuntui niin hassulta, että tuli melkein pissat housuun, kun nauratti.
Tehtyään kaikki työt, juoksivat tytöt mökin vieressä olevaa ketoa pitkin metsän reunaan. Siellä oli
suuri lampi. He leikkivät lammen reunalla kaikkia mahdollisia leikkejä, joita Pollux osasi.
Temmellyksen tauottua tytöt tuupertuivat lammen kupeessa nököttäneelle isolle kivelle. He
huohottivat pitkään ja katselivat toisiaan hymyillen.
- Sinä olet minun ensimmäinen ystäväni, sanoi prinsessa Castor. Ja minulla on hirvittävän hauskaa
sinun kanssasi.
- Ja sinä olet maailman kivoin prinsessa, sanoi Pollux. Ja olet niin kaunis, että minua ihan hävettää
olla tällainen rumilus. Olisipa minulla sinun kiharat kutrisi, sinun valkea ihosi, sinun kauniit silmäsi ja
sinun punainen suusi. Sitten minä olisin onnellinen, lausui Pollux hieman kateellisena.
Olipa

28. - Älä viitsi, huudahti Castor. Ei ystävien kesken tarvitse hävetä. Minä puolestani haluaisin olla yhtä
reipas ja iloinen kuin sinä. Minä haluaisin joka päivä raataa ja leikkiä niin, että olisin aivan hikinen ja
likainen. Sellaista minä en koskaan saa kokea kotona linnassa. Ja sitä paitsi, minä haluaisin saada
yhtä paljon pisamia kuin sinulla on.
Pollux naurahti, mutta hieman vaivautuneesti. Hän ajatteli, kuinka likaiselta ja rumalta mahtoikaan
näyttää kauniin prinsessan rinnalla. Mietteliäänä hän tarttui prinsessaa kädestä. Käsi kädessä
ystävykset lähtivät kohti Polluxin kotia. Siellä Kuningas jo istuikin Polluxin vanhempien kanssa
odottelemassa tyttöjen paluuta. Tytöt hyvästelivät toisensa iloisina. Kuningas pyysi Polluxia
saapumaan kolmen päivän päästä linnaan. Pollux saisi tulla prinsessan luokse kylään. Polluxin isä
kiitti kunniasta tyttärensä puolesta ja kertoi koko perheen sulkeutuvan kuninkaan suosioon.
Illalla Pollux kömpi sänkyyn vaitonaisena ja mietteliäänä. Hän oli onnellinen uudesta ystävästä.
Samalla hän kuitenkin tunsi itsensä surulliseksi tajuttuaan oman vaatimattomuutensa kauniin
prinsessan rinnalla. Ensimmäistä kertaa eläissään hän tunsi itsensä rumaksi. Hän halusi tulla yhtä
kauniiksi kuin prinsessa Castor. Polluxin vanhemmat ihmettelivät mikä heidän tyttöään vaivasi, mutta
tämä ei suostunut vastaamaan, vaan teeskenteli nukkuvaa.
Seuraavina kolmena päivänä piikatyttö Pollux muuttui aivan kummalliseksi. Hän ei enää nauranut
eikä edes hymyillyt. Aamulla, kun piti mennä lypsämään lehmiä, hän menikin maatalon emännän luo
valehtelemaan olevansa sairas. Pollux ei ollut koskaan ennen valehdellut kenellekään, mutta nyt hän
ei halunnut enää kovettaa karheita käsiään työnteossa. Kun naapurit pyysivät Polluxin apua, hän
vastasi äreästi, ettei kerennyt. Naapurit tulivat surullisiksi, kun Pollux ei enää ollutkaan heille
ystävällinen.
Olipa

29. Polluxilla olikin, totta vie, oikeasti kamala kiire. Hänen piti nyt pestä ja harjata tukkaansa. Hänen piti
kähertää silmäripsiään. Hänen piti hakata kalkkikivistä valkeaa pölyä, jolla puuteroida kasvojaan.
Samalla pölyllä hän peitti kaikki pisamansa. Hän poimi vadelmia, joilla punasi huuliaan. Hän pihisti
maitoa, jossa kylvetti pientä vartaloaan ja pieniä käsiään. Hän ompeli ja korjaili vaatteitaan.
Viimeiseksi hän meni vajaan, rikkoi lyhdyn ja hioi lyhdyn sirpaleista itselleen korvakorut ja
kimmeltävän kaulanauhan. Pollux teki kaikkensa tullakseen yhtä kauniiksi kuin prinsessa Castor.
Iltaisin, kun vanhat ystävät pyysivät Polluxia leikkimään, tämä nakkasi heille vain niskojaan. Hän oli
alkanut puhuakin omituisesti, ihan kuin joku prinsessa. Ystävät tulivat apeiksi, kun Pollux ei enää
leikkinyt heidän kanssaan. Myöhemmin, kun piti mennä nukkumaan, Pollux ei enää suostunut
menemään vanhempiensa viereen, vaan halusi nukkua maton päällä kovalla lattialla. Hän ei halunnut
pilata kampaustaan eikä veltostuttaa ylvästä ryhtiään. Vanhemmat tulivat kamalan alakuloisiksi, kun
eivät saaneet enää kertoa tyttärelleen iltasatuja.
Kun vihdoin koitti kolmas päivä, lähti Pollux kävelemään kohti kuninkaan linnaa. Kaikki kyläläiset
katsoivat huolestuneina ja ihmeissään, kun heidän rakastamansa reipas ja avulias tyttö kulki pitkin
katua ja pellon pieliä. Pollux ei enää edes nähnyt heitä, sillä hänen nenänsä oli niin ylpeästi kohti
taivasta.
Linnassa Polluxin ottivat vastaan kuningas, kuningatar ja tietysti prinsessa Castor. Castor tuijotti
ihmeissään edessään seisovaa tyttöä saamatta suustaan sanaakaan. Kuningas sen sijaan ei
huomannut ihmetellä piikatytön muuttunutta olemusta. Sen sijaan kuningas riensi kiittämään
Polluxia vuolaasti. Kuningas kertoi, että hänen tyttärestään oli yhdessä päivässä kasvanut kiltti ja
iloinen lapsi. Se kaikki oli ollut kuulemma Polluxin ansiota. Kuningatarkin halasi Polluxia lämpimästi.
Olipa

30. Kuningatar kertoi vasta nyt ymmärtäneensä, kuinka kauneus kumpuaakin aivan muualta kuin kullasta
timanteista ja vaatteista. Hän oli kuulemma nähnyt maailman kauneimman asian sinä iltana, kun
prinsessa Castor oli tullut kotiin Polluxin luota. Prinsessa Castor oli hymyillyt onnellista hymyä
punaisin raikkain poskin ja nukahtanut äitinsä syliin päivän temmellyksistä uupuneena. Sen kaiken
täytyi totta tosiaan olla piikatyttö Polluxin ansiota.
Polluxin nenä laski aavistuksen verran, eikä hän tiennyt, mitä sanoisi. Prinsessa Castor tarttui Polluxia
kädestä ja pyysi tämän mukaansa: - Tule!
Castor vei Polluxin kuninkaalliseen kylpyhuoneeseen, jossa kaikki hanat olivat kultaa ja
vessanpyttykin hopeaa. Seinillä oli timantein ja jalokivin koristeltu kultainen peili. Tytöt katsoivat
vieretysten suurta peiliä.
- Katso nyt, tätäkö sinä haluat? Kysyi prinsessa hieman huvittuneena.
Peilistä katsoi kaksi aivan erinäköistä tyttöä. Toinen oli ruma ja toinen kaunis. Pollux katseli
epäuskoisena omaa kuvajaistaan. Sitten hän katsoi prinsessa Castorin kuvajaista. Kummallakin oli
kyllä kultaiset hiukset ja kiharat silmäripset. Kummallakin oli kyllä valkeaa valkeampi iho ja
punaistakin punaisemmat huulet. Kummallakin oli kyllä ylevä ryhti ja kauniisti säihkyviä koruja.
Kumpikin näytti jotenkin samalta, mutta silti prinsessa Castor oli tuhat kertaa kauniimpi. Miten se oli
mahdollista? Ja niin kuin Pollux oli nähnyt vaivaa tullakseen yhtä kauniiksi kuin prinsessa. Mutta nyt
hän näyttikin vain kalpealta ja surulliselta klovnilta.
- En ymmärrä tästä yhtään mitään, sanoi Pollux hämillään.
- Anna kun näytän sinulle jotain, sanoi Castor ja tarttui yhteen kultaisista vesihanoista.
Olipa

31. Prinsessa Castor kasteli silkkisen pyyhkeen vedessä ja alkoi pestä Polluxin kasvoja. Castor jynssäsi
ystävänsä poskilta kaiken kivipölystä tehdyn puuterin ja huulilta kaiken vadelmista uutetun punan.
Sitten hän heitti hopeiseen vessanpönttöön kaikki lyhdyn sirpaleista tehdyt korut. Lopuksi hän
suoristi Polluxin silmäripsiä ja laski tämän nenää hieman alemmaksi.
- Nyt, katso. sanoi Castor ja käänsi Polluxin päätä taas kohti peiliä.
Castor ja Pollux katselivat toisiaan peilin kautta.
- Näetkö nyt mitään erikoista, kysyi Castor.
- En, vastasi Pollux, joka tosin piti itseäänkin jo tutumman näköisenä.
- Katso oikein tarkkaan, kumpaakin meistä, intti Castor.
Pollux tuijotti peilikuvaa herkeämättä. Kun hän oli tuijottanut sitä niin kauan, että silmistä alkoi valua
vettä, tajusi hän, mitä Castor oli halunnut näyttää. Castorille oli ilmestynyt kasvoihin suuria pisamia.
Pollux ei voinut olla hymyilemättä Castorin loistaessa onnellisena hänen vierellään. Samalla hän
huomasi myös omien kasvojensa muuttuvan peilissä entistä kauniimmiksi. Sinne tänne syttyi pisama
toisensa jälkeen. Mitä enemmän hän hymyili, sitä enemmän niitä hänen kasvoilleen ilmestyi, ja sitä
onnellisemmaksi kävi hänenkin mielensä.
- Sen päivän jälkeen, kun minä tapasin sinut, minulle ilmestyi nämä pisamat, kertoi prinsessa Castor.
En ollut koskaan ennen ollut niin kauan auringonpaisteessa, enkä koskaan ennen ole ollut niin
onnellinen. Sain nämä pisamat sinulta siellä lammella Pollux! Minulla näitä on vain seitsemän, mutta
ei se haittaa. En haluakaan nähdä niitä peilistä, vaan parhaan ystäväni kasvoilta.
Olipa

32. Polluxin silmäkulmaan nousi itkua, kun Castor oli puhunut niin kauniisti. Tytöt hymyilivät toisilleen.
Sitten he katselivat toisiaan peilin kautta syvälle silmiin. Mitä syvemmälle peiliin he katsoivat, sitä
vaikeampi heidän oli enää erottaa kumpi oli kumpi. Juuri sillä ohikiitävällä hetkellä he olivat aivan
kuin kaksoset.
*
Tähtitaivaalla on tähdistö, jota kutsutaan Kaksosiksi. Sen kahden kirkkaimman tähden nimet ovat
Castor ja Pollux. Ne katselevat toisiaan aivan vierekkäin kirkkaasti loistaen. Antiikin taruissa Castor ja
Pollux nähtiin kaksoisveljinä, mutta nykyään tunnemme heidät paremmin. Oikeasti he ovat siis
tyttöjä. Polluxin lähistöltä voi kaukoputkella nähdä utuisen kiekon, jota kutsutaan Klovni-sumuksi. Se
kertoo niistä kolmesta päivästä, joina Pollux oli kuin klovni yrittäessään olla muuta kuin
sisimmässään oli. Jollei Pollux olisi tajunnut omaa kauneuttaan, olisi taivaalla vain Castor ja kalpea
klovnisumu.
Kaksosten lisäksi tähtitaivaalla on Härän tähdistössä tähtijoukko nimeltä Seulaset. Jos katsot oikein
tarkkaan voit erottaa sieltä seitsemän tähteä. Ne ovat Castorin kasvoille ilmestyneet pisamat. Jos
katsot kiikarilla niitä seitsemää pisamaa niin kauan, että silmistä alkaa valua vettä, voit nähdä
samassa tähtijoukossa ainakin sata pisamaa. Se on yksi avaruuden henkeäsalpaavimmista näyistä.
Vaatimattominkin tähtönen on oma salaisuutensa. Juuri se tekee siitä kauniin.
***
Olipa

35. URHEA RITARI
Suurten lumihuippuisten vuorten takana asui onnellinen perhe. Perheen isä oli urhea Orion. Orion
oli ammatiltaan ritari. Hänen tehtävänään oli suojella koko maata aina, kun sitä jokin vihollinen tai
vaara uhkasi. Suurimman osan ajastaan urhea ritari sai olla kaikessa rauhassa kotonaan. Kotona hän
hioi valtavaa miekkaansa ja hoiti uskollista ratsuaan, Pegasusta. Kaikkein eniten hän kuitenkin tahtoi
viettää aikaansa suloisten lastensa kanssa niiden lumihuippuisten vuorten rinteillä.
Orionilla oli kaksi lasta, pieni punatukkainen poika ja pieni sinisilmäinen tyttö. Pojan nimi oli
Betelgeuze, ja tytön nimi oli Bellatrix. Mihin tahansa isä ja lapset kulkivatkaan, kantoi Orion aina
Betelgeuzea ja Bellatrixia harteillaan. Lapsosten äiti oli häikäisevän kaunis Berenike. Orion rakasti
Berenikeä äärettömän paljon. Ja samoin Berenike rakasti Orionia. Kun Orinonin oli lähdettävä
seikkailuihin puolustamaan maata, leikkasi Berenike aina hiuksensa pois. Hän halusi osoittaa, että
kuului urhealle Orionille. Orionin palatessa kotiin olivat Bereniken hiukset aina kasvaneet jälleen
paksuiksi ja kauniiksi.
Eräänä päivänä Orion oli tapansa mukaan leikkimässä Betelgeuzen ja Bellatrixin kanssa lumisella
vuorella, kun kuninkaan sanansaattaja saapui heidän luokseen.
- Terve, oi urhea ritari, lausui sanansaattaja juhlallisesti. –Minulla on hurjia uutisia.
- Kerro oitis uutisesi, sanoi Orion puistellen lunta yltään ja lähettäen lapset sisälle äidin luokse.
- Maata uhkaa suuri vaara, selitti sanansaattaja. – Vuorten takana on nähty hirvittävän suuri
leijonalauma. Se lähestyy päivä päivältä valtakuntaamme. Leijonat eivät ole löytäneet ruokaa, kun
maassa on lunta niin paljon, ettei saaliseläimiä löydy. Nyt ne uhkaavat syödä kaikki lapsemme.
Olipa

36. Heti uutiset kuultuaan Orion riensi tupaan. Hän kertoi uutiset vaimolleen, Berenikelle, ja vannotti
tätä suojelemaan lapsia, tapahtuipa mitä tahansa. Kyynelsilmin Orion hyvästeli rakkaimpansa, juoksi
tallille, otti suuren miekkansa ja valjasti uskollisen Pegasus-ratsunsa. Sitten hän kiipesi Pegasuksen
selkään, kopautti sen kupeita ja suuntasi kohti lumisten vuorten huippua. Betelgeuze ja Bellatrix
juoksivat pienen matkaa isänsä perässä, kunnes palasivat kotiin. Kotona ihana Berenike otti sakset ja
leikkasi pois kauniit hiuksensa.
Monta päivää ja monta yötä urhea Orion ratsasti tuulessa ja tuiskussa pitkin lumisia vuoria.
Laskeutuessaan aikanaan viimeisen vuoren toista puolta hänen matkantekonsa oli vähällä tyssätä
alkuunsa. Orion ei huomannut maassa myrkyllistä skorpionia, joka oli kavunnut kivenkolosta polun
varteen vaanimaan kohti laukkaavaa ritaria. Orionin onneksi hänen uskollinen ratsunsa oli
valppaampi. Pegasus loikkasi viime hetkellä uljaasti vaarallisen skorpionin yli, ja Orion sai jatkaa
matkaansa kohti vihaista leijonalaumaa. Leijonien karjunta kuului jo hurjana. Pian karjunta hukutti
alleen kaikki muut maailman äänet. Lopulta Orionin eteen avautui pelottava näky. Edessä
levittäytyvä laakso oli pedoista keltaisenaan. Hetken emmittyään Orion rohkaisi mielensä, kohotti
miekkansa ja komensi ratsuaan raivoisaan laukkaan.
Leijonat seisahtuivat hetkeksi katsomaan kimppuunsa rynnistävää ritaria. Mutta vain hetkeksi. Ärjyen
ja huuliaan lipoen ne valmistautuivat ottamaan vastaan kauan odotetun saaliin. Seurasi
ennennäkemätön taisto.
Orion ja Pegasus taistelivat hurjistuneita leijonia vastaan monta päivää. Leijonat olivat nopeita ja
voimakkaita, mutta myös ovelia. Aina kun urhea ritari yritti lyödä vihaisia kissapetoja, ne väistivät
ketterästi ja juoksivat karkuun. Jokaista karkuun luimistellutta leijonaa kohden loikkasi tilalle kaksi.
Olipa

37. Orion oli kuitenkin taitava taistelija hänkin. Kerta toisensa jälkeen hän sai estettyä leijonien
hyökkäykset. Mutta kun taistelusta ei näyttänyt tulevan loppua, päätti Orion keskittyä ottelemaan
kaikkein suurinta leijonaa vastaan. Kaikkein suurin leijona oli mahtava leijonakuningas. Se oli koko
suunnattoman lauman johtaja. Orion aavisteli, että surmaamalla sen, hän saisi muun lauman
perääntymään. Niinpä hän hyppäsi Pegasuksen selästä ja haastoi terävähampaisen ja pitkäkyntisen
leijonakuninkaan kaksintaisteluun. Muut leijonat perääntyivät etäämmälle seuraamaan tapahtumien
kulkua.
Leijonakuningas ja urhea ritari taistelivat kiivaasti ympäri tannerta. Välillä leijona oli niskanpäällä. Se
sai melkein purruksi Orionin miekkaa pitelevää kättä. Välillä taas Orion oli voitolla ja roikkui leijonan
muhkeassa harjassa. Lopulta Orionin onnistuikin selättää valtava peto. Hän valmistautui iskemään
sitä miekallaan kuolettavasti. Maassa makaava leijonakuningas huitoi vain epätoivoisesti hännällään.
Ja juuri kun näytti siltä, että leijonan päivät olisivat luetut, hipaisi sen hännän tupsu Orionin kasvoja.
Tupsun pehmeät harjat toivat Orionin mieleen kotona odottavan suloisen Bereniken hiukset.
Haikeana urhea ritari pysähtyi ajattelemaan kotiaan, ihanaa vaimoaan sekä somia lapsiaan. Lopulta
hän laski miekkansa ja katsoi hämillään leijonakuningasta silmiin. Orion ei pystynytkään surmaamaan
vastustajaansa.
Mutta samassa taistelukentän laidalta kuului korvia vihlova hirnahdus. Pienemmät leijonat olivat
syöksyneet yksin jääneen Pegasus-ratsun kimppuun. Ne raatelivat hevosparkaa, joka kellistyi maahan
selälleen. Orion juoksi puolustamaan uskollista kumppaniaan, mutta liian myöhään. Yksi pieni leijona
oli ehtinyt purra Pegasusta rintaan, josta sen sydän putosi valkoiselle hangelle.
Olipa

38. Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Pegasuksen kuuma sydän alkoi sulattaa maassa oleva lunta
ympäriltään. Sihisten koko laakso alkoi kuoriutua lumivaipastaan. Kaikki leijonat pysähtyivät
ihmeissään katsomaan, kun maa alkoi viheriöidä ja lumi solista puroina kivien ja kantojen lomassa.
Suuri leijonakuningaskin saapui ja karjaisi kumeasti. Lauma lähti kuin käskystä kohti metsiä ja
savanneja. Nyt ne löytäisivät sieltä jälleen ruokaa itselleen. Leijonakuningas lähti viimeisenä, mutta
se pysähtyi vielä ennen metsään katoamistaan. Se kääntyi katsomaan hikistä ja veristä
vastustajaansa kunniottaen. Leijonat olivat vain olleet nälissään. Pelkkää pahuuttaan ne eivät olleet
Orionin maata uhanneet. Leijonakuningas karjaisi vielä kerran hurjaakin hurjemman karjaisun. Sitten
se lähti lönkytellen laumansa perään. Orion jäi uupuneena nyyhkyttämään rakkaan ratsunsa viereen.
Hän silitti sen harjaa pitkään ennen kuin hautasi sen ja lähti kotimatkalleen.
Noustessaan kohti vuoria, Orion kääntyi aina välillä katsomaan taakseen Pegasuksen viimeiseksi
jäänyttä leposijaa. Pian Orionin mieli kuitenkin piristyi. Hän alkoi ajatella kotia, jossa saisi taas kantaa
Betelgeuzea ja Bellatrixia harteillaan. Hän ajatteli kaunista Berenikeä, jonka saisi taas kaapata syliinsä
ja suudella aivan pökerryksiin. Mutta vielä ei ollut sen aika. Orion oli haavoittunut ja hyvin väsynyt
raskaan taistelun jäljiltä. Oli raskasta kulkea jalkaisin vuorten yli. Kotimatkasta tulisi todella pitkä.
Orionin kiivettyä vuorta jo jonkin matkaa, syöksyi kivenkolosta se sama skorpioni, jonka ylitse
Pegasus-ratsu oli uljaasti loikannut aiemmin. Nyt Orionilla ei ollut Pegasusta turvanaan. Uupuneena
Orion ei ehtinyt väistää myrkyllistä skorpionia, vaan myrkyllinen skorpioni pisti häntä kohtalokkaasti.
Skorpionin myrkky eteni suoraan hänen sydämeensä. Urhea ritari kaatui maahan ja menetti
henkensä. Säksättäen viekas ja myrkyllinen skorpioni luikki takaisin kivenkoloonsa.
Olipa

39. Vuorten toisella puolella Orionin perhe kuuli aikanaan isänsä onnettomasta lopusta. Kaunis Berenike,
punatukkainen Betelgeuze ja sinisilmäinen Bellatrix puhkesivat kyyneliin. Berenike oli tosin
aavistanut kaiken tapahtuvan. Orionin lähdettyä seikkailuun, eivät Bereniken hiukset olleetkaan
alkaneet kasvaa takaisin. Nyt hän toivoi vain yhtä asiaa. Hän toivoi, että Orion näkisi hänen hiuksensa
siellä, minne ikinä olikaan mennyt. Kukaan muu ei niitä hiuksia saisi enää milloinkaan nähdä.
Surumielisen kauniisti hymyilevä Berenike jäi katselemaan lumihuippuisten vuorten yli äärettömälle
tähtitaivaalle.
*
Orion on yksi tähtitaivaan tutuimmista kuvioista suurine miekkoineen sekä olkapäillään istuvine
lapsineen. Tunnistat lapset värien perusteella. Betelgeuzella on punainen tukka ja Bellatrixilla siniset
silmät. Betelgeuze suree isäänsä niin paljon, että on aivan kuolemansairas. Se on hiipumassa oleva
tähti, jota ympäröi punainen kaasu. Se voikin räjähtää supernovana hetkenä minä hyvänsä. Se se
vasta olisikin näky.
Taivaalla on myös Pegasus-ratsun suuri ja uljas hahmo. Sen vieressä on koko avaruuden kaukaisin
kohde, jonka voit vielä paljain silmin nähdä. Se on naapurigalaksimme Andromeda. Me tiedämme
Andromedan olevan Pegasuksen sydän, joka sulatti lumisen maan. Siellä lumi jo soliseekin puroina
muodostaen samannimisen Andromedan-tähdistön.
Orionia vastapäätä olevalle taivaanrannalle nousee keväisin myrkyllinen Skorpioni. -> ->
Olipa

40. Aina kun skorpioni nousee idän taivaalle kurkistamaan, pakenee Orion viisasti vastakkaisen
horisontin taakse. Se suojelle harteillaan olevia lapsiaan ikuisesti.
Korkealla Orionin yläpuolella voit nähdä tutun Kassiopeian. Se muistuttaa W- tai M-kirjainta. Siellä
näet lumihuippuiset vuoret. Vuorten takana, Leijonan-tähtikuviossa, mahtava leijonakuningas
katselee kunnioittavasti Orionia. Pieni leijona, joka puri Pegasusta rintaan on myös taivaalla omana
tähdistönään.
Kassiopeian lumihuippuisten vuorten ylitse rakastettuaan surumielisesti tähyilevän Berenikenkin voi
nähdä yötaivaalla. Bereniken hiukset –nimisen tähtikuvion löydät leijonan tupsun takaa. Bereniken
hiuksia ei ole ihan helppo nähdä, mutta niin ei ollut tarkoituskaan.
***
Olipa

43. PURJEHTIJAPOIKA
Vuosikausia sitten, aivan toisessa maailmassa, oli vain yksi suunnattoman suuri valtameri. Sateiden
meri. Suunnattoman suuressa Sateiden meressä oli vain yksi suuren suuri saari. Saarta hallitsi
ruhtinas, jolla oli suloinen tytär nimeltä Venus. Koska Venus oli ruhtinaan tytär, kantoi hän päässään
säihkyvin timantein koristeltua kruunua. Venus oli kantanut kruunua koko ikänsä ja siksi kiintynyt
siihen todella paljon. Ehkä vähän liikaakin. Yhtä kaikki, Venus ei osannut edes kuvitella, millaista olisi
elää ilman tuota häikäisevää kruunua.
Samalta saarelta oli kotoisin eräs komea nuorukainen. Jos Venus piti paljon kruunustaan, piti
nuorukainen jostain ihan muusta yhtä lailla, nimittäin purjehtimisesta. Siitä nuorukainen piti jopa
liiankin paljon. Nuorukaisella ei ollut edes nimeä, sillä hän oli koko ikänsä vain purjehtinut veneellään
pitkin ääretöntä merta. Veneellä sentään oli nimi. Se nimi oli Saturnus. Koska nuorukainen oli
purjehtinut Saturnuksella aivan pienestä pojasta lähtien, ei hän ollut oppinut edes puhumaan. Niinpä
ihmiset kutsuivat häntä aina vain purjehtijapojaksi.
Purjehtijapoika oli kerran maissa käydessään nähnyt vilaukselta ruhtinaan ja tämän tyttären. Se yksi
vilaus oli riittänyt. Purjehtijapoika oli ihastunut somaan Venukseen. Vuodet kuluivat, mutta koska
purjehtijapoika ei osannut puhua, hän ei ollut keksinyt mitään keinoa, jolla kertoa Venukselle
ihastumisestaan. Mikä pahinta, pojan viettäessä kaiken aikansa Saturnus-veneellään, ei hän pystynyt
kilvoittelemaan Venuksen rakkaudesta muiden kilpakosijoiden kanssa. Etenkin ruhtinasperheen
naapurissa asunut voimakas soturi saikin kaikessa rauhassa liehitellä Venusta.
Olipa

44. Venus ja voimakas soturi viettivätkin paljon aikaa yhdessä. Koska maailmassa oli vain yksi ainoa saari,
ei sotia ollut. Ja koska ei ollut sotia, ei sotureita tarvittu sotimaan. Purjehtijapoika uskoi silti
sydämessään, että vielä jonain päivänä Venus rakastaisi häntä eikä voimakasta soturia.
Eräänä tuulisena päivänä, kun soturi oli tapansa mukaan lirkuttelemassa Venukselle saaren rannalla,
nousi merellä yht’äkkiä rajuilma, joka äityi viuhuvaksi pyörremyrskyksi. Pyörremyrsky eteni vinhasti
hyrräten kohti Venusta ja soturia. Venus ja soturi heittäytyivät pitkälleen toivoen, ettei pyörremyrsky
tarttuisi heihin. Voimakas soturi piiloutui raukkamaisesti Venuksen alle. Viheltävä viuhuna tärisytti
heitä aikansa ja tarrasi sitten kiinni Venukseen…tai pikemminkin Venuksen kruunuun. Kruunu nousi
pyörteen mukana korkeuksiin. Taivaalle kohonnut kruunu leijaili halki tuulien villisti kieppuen. Monta
peninkulmaa kruunu sinkoili mustien pilvien lomassa, kunnes pyörre päästi siitä otteensa ja jatkoi
matkaansa ilman kruunua. Tuulen tarpeeksi tempoma kruunu alkoi pudota kovaa kyytiä alaspäin. Se
putosi ja putosi. Lopulta se kolahti saaren kaukaisimmassa kärjessä olleen vuoren rinteelle, kieri
aikansa kivikossa ja keikahti lopulta pohjattoman pimeään luolaan kuin mustaan aukkoon konsanaan.
Venus itki monta päivää kadonnutta kruunuaan. Ruhtinasta suretti tyttärensä epätoivo niin, että hän
päätti julistaa kruunusta etsintäkuulutuksen. Palkkioksi kruunun löytäjälle ruhtinas lupasi kirstullisen
jalokiviä. Kukaan ei uskonut löytävänsä kruunua. Saaren asukkaat olivat varmoja, että kruunu oli
lentänyt kauas ulapalle ja lojuisi nyt syvällä suunnattoman meren pohjassa.
- Sinne meren pohjaan se jää iäksi, supisivat saarelaiset toisilleen.
Mutta saarelaisetpa eivät tienneet, että purjehtijapoika oli pyörremyrskynkin aikaan ollut
purjehtimassa kuten aina. Saarelaisilla ei siis ollut aavistustakaan siitä, että purjehtijapoika oli
mereltä käsin nähnyt kruunun koko hurjan matkan ilmojen halki.
Olipa

45. Ja kyllä vain, hän oli nähnyt kruunun putoavan vuoren rinteellä olleeseen pimeään ja mustaan
aukkoon. Hetkeäkään empimättä purjehtijapoika nosti purjeen, laski kölin sekä peräsimen ja lähti
kohti kaukana siintävää saaren kärkeä.
Purjehtijapoika purjehti päiväkausia voimakkaassa vastatuulessa luovien. Hänen ei tarvinnut
kuitenkaan taittaa matkaansa yksin. Nuoren elämän aikana oli ehtinyt kertyä jo monta ystävää.
Purjehtijapojan ystäviä olivat suuri valas, iloiset delfiinit, välkehtivä kalaparvi sekä taivaalla yksin
liitävä kotka. Suuri valas nousi aina välillä Saturnus-veneen rinnalle, pärskäytti mahtavan vesiryöpyn
ja löi valtavalla pyrstöllään meren pintaa. Pyrstön lyönti aiheutti isoja aaltoja, jotka jouduttivat
veneen matkaa. Delfiinit puolestaan hyppelivät veneen edellä kovaa kyytiä ja osoittivat
purjehtijapojalle oikeaa suuntaa. Aina pinnalla käydessään delfiinit nauroivat iloisesti ja saivat
pojankin nauramaan. Välkehtivä kalaparvi ui pitkin meren pohjaa tutkien sitä tarkasti. Parvi varoitti
purjehtijapoikaa, jos edessä vaani salakavalia kareja tai koralliriuttoja. Kotka taasen liiteli korkealla
taivaan laella. Kotkan liitoa seuraamalla, purjehtijapoika pystyi lukemaan tuulia ja ohjaamaan
venettään parhaita puhureita myötäillen.
Kun purjehtijapoika lopulta saapui saaren kaukaisimpaan kärkeen, hän laski purjeen ja nosti kölin
sekä peräsimen ylös. Sitten hän veti Saturnus-veneen rannalle, otti veneen lattialla lojuneen pitkän
köyden sekä mastossa roikkuneen pienen lyhdyn ja lähti kävelemään kohti vuoren rinteellä ollutta
mustaa aukkoa. Musta aukko ammotti salaperäisenä, ja se pelotti purjehtijapoikaa pikkaisen. Siitä
huolimatta hän jatkoi matkaansa. Purjehtijapoika halusi niin kovasti löytää Venuksen kruunun, että
oli valmis tekemään mitä tahansa.
Olipa

46. Saavuttuaan vihdoin mustan aukon reunalle, purjehtijapoika huomasi sen johtavan kohti syvyyksiä
viettävää luolaa, jonka uumenista nousi kuumaa savua ja kummallista hajua. Luolassa oli muuten
pilkkopimeää, mutta aina välillä pohjalta saattoi erottaa valonpilkahduksen. Valonpilkahduksia
seurasi aina polttava savuryöppy, joka kohosi kohti luolan suuta. Purjehtijapoika sitoi köyden toisen
pään luolan suulla nököttäneeseen puunoksaan ja alkoi kavuta kohti syvyyksiä. Polte oli niin kova,
että köysikin meinasi syttyä palamaan. Onneksi kuumuutta hohkavat valonpilkahdukset harvenivat
sitä mukaa, mitä syvemmälle purjehtijapoika eteni. Lopulta pimeys oli niin läpitunkematonta, että oli
miltei mahdotonta enää edetä. Mutta purjehtijapoika ei antanut periksi. Päästyään luolan pohjalle
hän ensi töikseen otti olaltaan pienen lyhtynsä ja sytytti sen nähdäkseen edes jotain.
Lyhtyä ei olisi tarvittu. Juuri kun purjehtijapoika sai lyhdyn liekin loimuamaan, leimahti hänen
vieressään hirvittävän suuri tulilieska. Tulilieskan loisteessa purjehtijapoika ehti nähdä suunnattoman
suuren lohikäärmeen, joka kiukusta vimmaisena syöksi suunnattoman suuren tulipallon
suunnattoman suurista sieraimistaan. Pelästynyt purjehtijapoika ehti kuitenkin nähdä jotain
muutakin. Hän näki luolan kivisellä pohjalla kimmeltävän kruunun. Hetkeäkään empimättä hän
nappasi kruunun, sujautti sen vyölleen ja lähti kapuamaan köyttä pitkin ylöspäin.
Purjehtijapoika ei kuitenkaan ehtinyt nousta kuin pienen matkaa, kun raivostunut lohikäärme jo
lähetti uuden tulipallon rauhanhäiritsijänsä perään. Purjehtijapojan kädet alkoivat sauhuta. Ote
kirposi ja purjehtijapoika mätkähti takaisin luolan pohjalle. Kauhukseen hän näki köytensä palaneen
lopulta kokonaan poikki. Kiukkuinen lohikäärme paiskasi röyhkeän tunkeilijan luolan perälle. Sinne,
synkkään pimeyteen, jäi purjehtijapoika murehtimaan kurjaa kohtaloaan.
Olipa

47. Purjehtijapoika virui neuvottomana lohikäärmeen luolassa. Aina välillä lohikäärme nukahti syvään
uneen. Kuorsauksen tahdissa sen sieraimista nousi savupilviä. Lohikäärmeen nukkuessa
purjehtijapoika yritti paeta luolasta. Ilman köyttä hän ei kuitenkaan päässyt kiipeämisessään alkua
pidemmälle, vaan rojahti aina takaisin luolan pohjalle. Aivan kuin pohja olisi vetänyt kaikkea pakoon
pyrkivää puoleensa suunnattomalla voimalla. Purjehtijapoika oli kovin kovin onneton. Mutta hädän
ollessa suuri on hyvä, että on ystäviä.
Suuri valas, iloiset delfiinit, välkehtivä kalaparvi sekä taivaalla liitävä kotka olivat olleet koko ajan
hyvin huolissaan purjehtijapojan vuoksi. Kun poikaa ei näkynyt eikä kuulunut, päättivät ne lähteä
etsimään häntä luolan uumenista. Suuri valas laati pelastussuunnitelman. Suunnitelman mukaisesti
kotka nappasi nokkaansa pojan veneestä toisen todella pitkän köyden. Kotka vei köyden toisen pään
vahvan valaan suuhun. Köyden toiseen päähän taitavat delfiinit solmivat välkehtivän kalaparven
kaikkein rohkeimman kalan. Sitten kotka lähti lennättämään rohkeaa kalaa kohti luolaa. Luolan suulle
laskeuduttuaan kotka pudotti rohkean kalan alas. Kalan pyrstöön sidottu köysi juoksi vinhasti kohti
pimeyttä. Rohkea kala mätkähti suoraan lohikäärmeen silmille. Savupilviä kuorsaava hirviö ei
hetkeen nähnyt yhtään mitään, kun sen silmässä oli sätkivä kala.
Purjehtijapoika ymmärsi tilaisuutensa koittaneen. Nopeasti hän kaappasi kruunun kainaloonsa ja
tarttui köyteen. Sitten hän nykäisi köydestä muutaman kerran. Valas tunsi nykäisyt suuressa suussaan
ja lähti kovaa kyytiä uimaan kohti ulappaa. Poika, kala, köysi ja kruunu ampaisivat luolan pohjalta
matkaan kuin raketilla. Vimmastunut lohikäärme sai näkönsä takaisin, kun silmässä sätkinyt kala
irtosi. Salamannopeudella lohikäärme säntäsi karkulaisen perään.
Olipa

48. Valas ui kovempaa kuin koskaan. Se ui niin kovaa, että singahtaessaan ulos luolan suusta,
purjehtijapoika, kala, köysi ja kruunu lensivät suuressa kaaressa taivaan kantta viistäen ja
molskahtivat veteen kaukana avomerellä.
Takaa-ajoon lähtenyt lohikäärme kiisi tulta syöksyen ulos luolasta. Juuri kun se tuli luolan suulle,
hyppäsi urhea kotka sen eteen siivet levällään. Lohikäärme törmäsi pelottomaan kotkaan. Kotka ja
lohikäärme lensivät yhtensä sykkyränä korkealle yläilmoihin. Kotka istua nökötti lohikäärmeen
kuonon päällä ja tuijotti törmäyksestä pöllämystyneenä lohikäärmeen silmiä. Lohikäärme puolestaan
lensi tuijottaen hämmästyneenä kuononsa päällä istuvan kotkan silmiä. Lohikäärmeen liihottava
lento alkoi hidastua hidastumistaan. Se tunsi kurkkuaan kylmäävän, ensimmäistä kertaa koko
elämässään. Pian se ei saanut edes pienen pientä savua ulos sieraimistaan. Lohikäärme oli
rakastunut kuononsa päällä istuvaan kotkaan. Kotka puolestaan ihmetteli edessään olevien silmien
kauneutta. Kotka oli rakastunut pyrstönsä alla liihottavaan lohikäärmeeseen.
Vedessä purjehtijapoika, rohkea kala, välkehtivä kalaparvi, iloiset delfiinit ja suuri valas purskahtivat
nauruun. Hurja ilmalento ja taivaallinen rakkaustarina olivat mitä mainioin päätös valaan laatimalle
pelastusoperaatiolle.
Päästyään rantaan purjehtijapoika työnsi Saturnus-veneensä vesille, nosti purjeen ja laski peräsimen
sekä kölin. Sitten hän lähti purjehtimaan kohti kotirantaa. Siellä häntä odottaisi kruunuaan ikävöivä
kaunis Venus. →
Olipa

49. Myötätuulessa matka ei kestänyt kuin muutaman päivän. Heti kotisatamaan päästyään,
purjehtijapoika juoksi ruhtinaan palatsiin kruunu mukanaan. Mitä lähemmäksi kauniin Venuksen
kotia pääsi, sitä onnellisemmaksi hän tuli. Saavuttuaan palatsin portille purjehtijapoika näytti
kruunun vartijoille, jotka päästivät hänet sisään ja ohjasivat suureen juhlasaliin. Juhlasalin ovella
purjehtijapoika seisahtui. Hän oli sittenkin myöhästynyt. Salin keskellä seisoivat kaunis Venus sekä se
voimakas soturi. Heitä oltiin juuri vihkimässä mieheksi ja vaimoksi. Purjehtijapojan hartiat lysähtivät
kasaan ja hänen kurkkuunsa kohosi itku.
Juhlaväki oli kääntynyt katsomaan yllättäen sisään rynnännyttä purjehtijapoikaa ihmeissään.
Ensimmäisenä yllätyksestä tointui Venus. Yhtenä hymynä hän riensi kohti kruunua. Ruhtinas kipitti
Venuksen perässä julistaen ihmeen tapahtuneen. Hän ilmoitti ilomielin antavansa pojalle kirstullisen
jalokiviä, aivan kuten etsintäkuulutuksessa oli luvattu. Mutta purjehtijapoikaa ei kiinnostanut
tippaakaan tyhmät kirstut tai jalokivet. Murtuneena hän kääntyi ja syöksyi ulos juhlasalista kruunu
yhä kainalossaan. Purjehtijapoika juoksi läpi palatsin ja läpi portin. Hän kiiruhti rantaan ja hyppäsi
veneeseensä. Veneellään hän purjehti kauas aavalle merelle koko ajan itkien. Enemmän kuin
Venuksen menettämistä, purjehtijapoika itki sitä, ettei osannut puhua. Hän olisi antanut vaikka
henkensä, jos olisi kyennyt jotenkin kertomaan Venukselle rakkautensa. Harmistuksissaan poika
viskasi kruunun yli laidan. Se vajosi syvälle meren pohjaan, ja sinne se jäi ikuisiksi ajoiksi.
Palatsissa häät keskeytettiin. Venus, voimakas soturi ja muu hääväki riensivät palatsin parvekkeelle
katsomaan, kuinka murheellinen purjehtijapoika loittoni pitkin laskevan auringon siltaa.. → →
Olipa

50. Sitten, aivan yht’äkkiä veneen vieressä iloiset delfiinit nousivat pitkänä rivinä pintaan ja päästelivät
nokistaan ison lyyran soittoa muistuttavaa heleän kaunista musiikkia. Välkehtivä kalaparvi ui suurena
kolmiona pitkin pintaa ja kuulosti aivan hennolta triangelilta. Niiden takana valas töräytteli
hengitysreiästään suuren torven lempeitä puhalluksia. Sitten se alkoi vingahdella kuin kylmiä väreitä
vaikeroivat viulut. Välillä valas iski suurella pyrstöllään meren pintaa kuin jättimäistä patarumpua.
Taivaalla rakastunut lohikäärme liihotteli kotka vierellään. Lohikäärmeen rauhallisista siiveniskuista
soljui mahtavan sellon karheaa haikeutta. Kotka vihelsi vierellä kuin rakastunut pikku huilu. Pojan
veneen keula säesti sinfoniaa lyöden pärskähtävänä lautasena vasten aaltoja.
Venus kuunteli tuota uskomattoman kaunista musiikkia parvekkeeltaan ja katseli tyrskyjä kyntävää
poikaa, jonka kasvoille meri heitti suolaisia kyyneleitään. Hän tunsi sydämeensä nousevan omituista
lämpöä. Lopulta tähdet syttyivät taivaalle, ja purje sekä musiikki katosivat horisontin taakse. Kaunis
Venus alkoi itkeä itsekkään tietämättä miksi. Venus itki parvekkeellaan koko illan ja vielä myöhään
yölläkin hän itki.
Yöllä meri tyyntyi, ja valas kuuli veden pintaa pitkin kiirivän itkun. Se kääntyi ja lähti uimaan kohti
itkua. Valas lähti hakemaan Venusta. Parvekkeellaan nyyhkyttävä Venus näki valaan jo kaukaa ja
juoksi rantaan. Rannassa Venus hyppäsi valaan selkään. Kaunis tyttö ja suuri valas kiisivät kuohuvana,
kohisevana ja valkeana vanana halki öisen meren.
Juuri ennen auringonnousua Venus ja valas saavuttivat purjehtijapojan veneen. Poika hyppäsi
mereen uidakseen tulijoita vastaan. Venuskin liukui valaan selästä lämpimiin aaltoihin. →
Olipa

51. Poika ja tyttö katselivat toisiaan äänettöminä ja keinuivat lempeiden laineiden mukana lähemmäksi
toisiaan. Lopulta välimatkaa ei ollut enää ollenkaan, vaan yhdellä syvyyksistä kumpuavalla
huokauksella heidän lävitseen kulki yksi ja sama aalto. Kaukana taivaanrannassa alkoi aamu sarastaa.
*
Saturnus- planeetta näyttäytyy tähtitaivaalla aina silloin tällöin. Sitä kannattaakin katsoa tarkkaan.
Jos joskus pääset katsomaan sitä kaukoputkella, voit helposti kuvitella sen esittävän pojan venettä
kaukaa meren pohjasta katsottuna. Veneen pyöreä pohja halkoo veden pintaa, ja veneen reunat
puskevat liikkeelle aaltoja – Saturnuksen renkaita. Purje, Köli ja Peräsin ovat oikeita tähtikuvioita,
mutta ne ovat koko ajan horisontin takana piilossa. Sen sijaan Pohjan kruunu on säihkyvän kaunis
tähtikuvio, joka löytyy helposti. Nimitys on varsin osuva, sillä meren pohjaanhan kruunu päätyi
ikuisiksi ajoiksi.
Venus-planeetan tunnistamisessa ei voi erehtyä. Se loistaa todella kirkkaana joskus niin sanottuna
iltatähtenä, joskus taas aamutähtenä. Kreikkalaiset luulivat niitä kahdeksi eri tähdeksi, joiden nimet
olivat Hesperos ja Fosforos. Mutta sinä tiedät, että se on yksi ja sama Venus. Iltatähtenä se itkee
parvekkeellaan ja kuuntelee uskomattoman kaunista musiikkia, jonka saattelemana pojan purje
katoaa horisonttiin. Aamutähtenä se keinuu aalloissa poikaa kohti.
Monta muutakin tarinan sankaria voit taivaalta löytää. Taivaalla ovat Kalat, Delfiini, Valas, Kotka ja
lohikäärme. Näistä tähdistöistä puhuttaessa muistuu mieleen eräs antiikin ihmisten uskomus. →
Olipa

52. Tuo vanha uskomus kertoo avaruudessa soivasta ”Sfäärien sinfoniasta”. Toistensa ohi kiitävät
taivaankappaleet muodostavat uskomattoman kaunista musiikkia. Me emme enää kuule sitä
musiikkia, koska olemme kuunnelleet sitä koko elämämme ja tottuneet siihen liiaksi. Mutta jos tuo
sinfonia yht’äkkiä lakkaisi, ihmettelisimme, mitä tapahtui.
Sfäärien sinfonian kuuntelun voi aloittaa katsomalla Lyyran tähdistöä, jonka löytää taivaan toiseksi
kirkkaimman tähden, Vegan, avulla. Kun rakkaus astuu sydämeen, voi musiikkiakin katsella.
***
Olipa

55. MAITOTYTTÖ
Siihen aikaan, kun maailmassa vielä haikarat toivat perheisiin lapsia, päätyi lapsi toisinaan vahingossa
väärille vanhemmille. Yleensä siitä ei ollut suurta haittaa. Kaikki vanhemmat, jotka lapsen haikaran
tuomana saivat, olivat aina onnellisia kotiovelleen ilmestyneestä nyytistä. Vain jos lapsesta
myöhemmin varttui lurjus tai hulttio, saattoivat vanhemmat epäillä haikaran kuljetusten
luotettavuutta. Lapset tietenkin rakastivat aina vanhempiaan, jotka tarjosivat heille vauvasta asti
kodin turvaa.
Kerran haikaralle sattui kuitenkin tavallista suurempi erehdys. Se oli kevään korvilla lennellyt taivaalla
roikottaen nokassaan kapaloihin käärittyä Capella-nimistä tyttövauvaa. Capellan tulevat vanhemmat
elivät vaan niin kaukana, että haikara alkoi väsyä pitkällä lentomatkallaan. Niinpä se laskeutui pilvien
alapuolelle ja alkoi etsiä sopivaa levähdyspaikkaa. Korkeuksista se näki kaksi joutsenta
uiskentelemassa kaislikon äärellä. Haikara lensi joutsenten huomaamatta suhisevan kaislikon
uumenissa olleelle joutsenenpesälle. Sitten se laski nyytissä keikkuneen Capella-vauvan pesän
reunalle, samoin kuin pesässä köllötelleen joutsenenmunan. Lopuksi haikara veti kaulansa
kippuraan, painoi pään höyhentensä uumeniin ja alkoi nukkua.
Haikara nukkui pitkään kaikessa rauhassa. Capella-vauva sen sijaan oli herännyt, kun ei enää
keinunutkaan suloisesti pilvien syleilyssä. Jonkin aikaa Capella kummasteli ihmeellistä ympäristöään
tyytyväisenä, mutta sitten hänelle alkoi tulla kova nälkä. Kylmäkin hänelle tuli, koska oli kierähtänyt
kapaloista ja pudonnut pesästä kalsealle rantakivikolle. Capella alkoi huutaa ja kiljua juuri niin kovaa
kuin vauvat aina kiljuvat.
Olipa

56. Joutsenet kuulivat vauvan itkun ja lähtivät kiireen vilkkaa polskuttamaan kohti pesää. Haikarakin
heräsi syntyneeseen hälinään. Se nosti päänsä höyhentyynystään ja kuunteli kaula pitkänä
lähestyvien joutsenten kiukkuista sähinää. Kiireesti se pukkasi Capellan kapaloon, nousi siivilleen ja
pakeni paikalta.
Joutsenet saapuivat pesälleen ja katselivat kauhuissaan tyhjää pesää. Vielä aamulla siellä oli ollut
suuri joutsenenmuna, mutta nyt se oli kadonnut. Samassa pesän reunan takaa alkoi kuulua taas
vauvan itkua. Joutsenet kuikuilivat pesän taakse ja ällistyivät toden teolla. Pieni Capella-vauva rääkyi
siellä punaisena ja ryppyisenä. Haikara oli vahingossa pukannut kapaloihin Capellan sijasta sen
suuren joutsenenmunan.
Joutsenet ovat pohjimmiltaan aika rauhallisia lintuja. Ne eivät vähästä hätkähdä. Ymmärtämättä
mitä oli tapahtunut, ne menivät kiinnostuneina katsomaan tarkemmin rantakivikolla köllöttelevää
olentoa. Suloinenhan vauva oli, vaikkei ihan joutsenelta näyttänytkään. Yksissä tuumin joutsenet
päättivät kasvattaa otuksesta kelpo joutsenen. Hetkeksi joutsenet kietoivat kaulansa toistensa
ympärille ja kuhertelivat onnellisina. Niistä oli vihdoin tullut isä ja äiti.
Ensimmäiseksi joutsenpari päätti saada tuon hirvittävän kiljumisen ja rääkymisen taukoamaan. Äiti-
joutsen nosti siivillään vauvan takaisin pesään ja asettui itse sen päälle. Se hautoi pientä vauvaansa
kuin munaa. Pehmeässä untuvavuoteessa Capellan olikin hyvä olla. Mutta nälkä hänellä oli vieläkin.
Isä-joutsen yritti tarjota Capellalle kaikenlaista hyvää joutsenten ruokaa, mutta mikään ei vauvalle
kelvannut. Kaislat ja ahvenruohot saivat rääkymisen vain yltymään. Kun kaikki keinot oli käytetty
sanoi äiti-joutsenen vaisto, että Capellalle kelpaisi vain maito.
Olipa

57. Isä-joutsen punoi kaisloista suuren maljan, nosti sen selkäänsä ja lähti raskain siiveniskuin hakemaan
maitoa. Se lensi halki koko taivaankannen, kunnes löysi niityn, jolla oli lehmiä laitumella. Isä-joutsen
sai lehmiltä maitoa maljaan, joka täyttyi aivan piripintaan. Sitten isä-joutsen lensi taas koko
taivaankannen halki takaisin kotiin. Maitoa läikkyi koko matkan niin, että perillä malja oli enää
puolillaan. Niinpä nälkäinen Capella joi sen tyhjäksi jo samana päivänä. Saatuaan pienen mahansa
täyteen, hän nukahti tyytyväisenä äiti-joutsenen pehmeiden höyhenten lämpöön. Isä-joutsenkin kävi
pesään vaimonsa ja uuden vauvansa viereen ja vaipui väsyneenä makoisaan uneen.
Capellan ensimmäiset vuodet kuluivat mukavasti joutsenten pesässä. Samalla kun isä-joutsen lensi
edestakaisin taivaan kantta läikkyvä maitomalja selässään, opetti äiti-joutsen Capellalle kaikenlaisia
joutsenten taitoja. Capella oppi keräämään kaisloja. Kovan harjoittelun jälkeen hän oppi uimaan.
Lopulta Capella oppi myös sukeltamaan vedestä ahvenruohoa niin, että maidonvalkea pylly vain
nökötti pinnalla kuin korkki. Mutta kun Capellan piti oppia lentämään, ei se onnistunut millään.
Capella yritti ja yritti, mutta lentämisestä ei vain tullut mitään.
Kun Capella kasvoi pieneksi tytöksi, alkoi varmistua, ettei hän milloinkaan oppisi lentämään. Isä-
joutsen ja äiti-joutsen alkoivat epäillä Capella alkuperää. Ne kyllä rakastivat siivetöntä enkeliään kuin
omaa poikastaan, mutta olivat silti huolissaan tytön tulevaisuudesta. Capellakin rakasti
joutsenvanhempiaan, mutta oli samalla hieman surullinen. Häntä suretti, ettei osannut lentää.
Surulliseksi hänet sai myös tunne, että jossain oli olemassa muitakin hänen kaltaisiaan. Jossain oli
oltava hänen oikeat vanhempansa. Mitä enemmän Capella asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän tuli,
ettei ollutkaan joutsen vaan ihminen. Hänellä oli oltava jossain oikea isä ja äiti. Capella päätti lähteä
etsimään heitä.
Olipa

58. Capella hyvästeli joutsenvanhempansa haikeana. Sitten hän lähti kävelemään rantaa pitkin yhtään
tietämättä, minne tiensä johtaisi. Pienen taipaleen kuljettuaan hän näki taivaalla mustan korpin ja
päätti lähteä seuraamaan sitä. Capella kulki korppia seuraten pitkin rantaa, metsää, vuoria ja niittyjä.
Lopulta hän saapui pienelle polulle. Polku vei synkän metsän siimekseen. Pimeä metsä pelotti aika
lailla Capellaa, mutta urheasti hän jatkoi taivaltaan. Metsän uumenissa hän saapui järven rantaan.
Rannalla seisoi ränsistynyt mökkipaha. Mökin piipusta tuprusi savua. Capella astui mökin ovelle ja
koputti sitä varovasti.
Mökin sisältä alkoi saman tien kuulua kummallista ääntä, jonkinlaista karjunnan, hirnunnan ja
röhkinnän sekoitusta. Pian ovessa ollut pieni kurkistusluukku riuhtaistiin auki. Luukkuun ilmestyi
kahdeksan silmää. Kun luukku hetken päästä taas sulkeutui , kuului sisältä kolkkoa röhönaurua ja
suun maiskutusta. Sitten kuului kimeä ja pelottava naisen ääni, joka hiljensi kaikki muut äänet.
Lopulta oven avasi kurttuinen ja käppyräinen eukko, jolla oli musta viitta, pitkä nenä ja harvat
hampaat. Korppia seurannut Capella oli pahaksi onnekseen törmännyt heti ensi töikseen ilkeään
noitaan.
- Kukas se siinä seisoo, kysyi noita pelottavasti sihisten.
- Minä olen Capella, vastasi Capella ääni väristen. -Minä etsin vanhempiani. Tunnetko sinä heidät?
- Tunnen, tunnen, valehteli noita. – Käy peremmälle. On jo myöhä, joten sinun on parempi jäädä
minun luokseni yöksi. Voimme sitten aamulla lähteä yhdessä heitä etsimään.
Capellan ei auttanut kuin suostua, vaikka järki sanoi aivan muuta. Capellaa askarrutti, minne ne
kuusi muuta oviluukusta tuijottanutta silmää olivat kadonneet. Mökissä täytyi olla muitakin kuin
pelkkä noita. Mutta missä ne muut olivat, ja keitä ne muut olivat. Noita ei kuitenkaan vastannut
Capellan uteluihin. Kihisten se vain hämmenteli liedellä porisevaa suurta pataa.
Olipa

59. Myöhemmin illalla Capella sai kitkerää keittoa syödäkseen. Sitten noita laittoi tuvan lattialle pedin
Capellaa varten, sammutti tupaa valaisseen lyhdyn ja meni itse toiseen huoneeseen.
- Nuku oikein sikeästi, noita vielä sihisi, ennen kuin sulki kitisevän oven perässään.
Capella ei saanut unta. Häntä pelotti ihan kamalasti. Maattuaan tovin pelosta kankeana, hän alkoi
kuulla hiljaista kuiskintaa viereisestä huoneesta. Hän hiipi hiiren hiljaa ovelle ja kurkisti
avaimenreiästä. Capella meinasi kiljaista kauhusta nähdessään huoneeseen sisälle. Noita keskusteli
kolmen jättimäisen hirviön kanssa. Hirviöt olivat veljeksiä, jotka noita oli loitsinut palvelijoikseen.
Koska hirviöt söivät pieniä tyttöjä, eivät ne olisi pystyneet pitämään pitkäkyntisiä käsiään erossa
mökkiin tupsahtaneesta herkkupalasta. Siksi noidan oli pitänyt sulkea ne toiseen huoneeseen
odottamaan Capellan nukahtamista.
Hirviöveljesten nimet olivat Herkules, Perseus ja Kefeus. Ne olivat kaikki limaisia ja rupisia jättejä,
joiden silmät kiiluivat iljettävästi. Herkules oli kaikkein suurin ja sillä oli neljä karvaista kättä.
Kefeuksella oli maahan asti ulottuva hilseinen parta, josta roikkui kuolaa ja tahmaa. Perseuksella oli
kaksi suunnatonta sarvea, jotka kuhisivat valkoisia matoja. Kaikki kolme veljestä lipoivat huuliaan
ahnaasti.
Capellan ei tarvinnut nähdä yhtään enempää. Hän pinkaisi pakoon, minkä jaloistaan pääsi. Hän
ryntäsi ovesta ulos ja lähti juoksemaan pitkin järven rantaa. Noita kuuli oven kolahduksen ja
syöksähti hurjistuneena paikalle. Sitten se lähti musta viitta hulmuten köntystämään Capellan
perään. Vaikka kömpelöltä näyttikin, niin noita eteni paljon lujempaa kuin Capella. Se saavutti
uhkaavasti Capellaa ja oli hetkessä aivan hänen kintereillään.
Olipa

60. Juuri kun noita oli tarttumassa pakenevaa tyttöä niskasta, loikkasi Capella järveen ja lähti uimaan
aivan kuten äiti-joutsen oli opettanut. Capella polskutti jaloillaan minkä kerkesi eikä katsonut
taakseen, ennen kuin pääsi vastarannalle.
Kömpiessään hyisestä vedestä, Capella huomasi, että noita oli jäänyt järven toiselle puolelle. Sen
olkapäälle oli laskeutunut musta korppi. Noita pelkäsi vettä kuollakseen. Uimisen sijaan se alkoikin
noitua ikivanhoja taikoja. Salamat vain sinkoilivat taivaalla, kun noita manasi ja loitsui. Pian sen
käsissä oli sähiseviä sisiliskoja ja teräväsaksisia rapuja, joita se viskeli kohti Capellaa. Lopulta noita
taikoi käsiinsä valtavan käärmeen, nosti sen ilmaan ja sinkosi järven yli. Capella tajusi, ettei ollut
vieläkään turvassa. Hän juoksi nopeammin kuin pelottavat ravut ja sisiliskot, mutta käärmettä
nopeammin hän ei pystynyt juoksemaan.
Käärme oli jo iskemässä myrkkyhampaansa Capellan paljaaseen nilkkaan, kun yht’äkkiä metsästä
loikkasi suuri pörröinen ilves. Ilves tuli Capellan takaa, juoksi hänen jalkojensa välistä ja kaappasi
sitten selkäänsä. Tassut tuiskuten ilves lähti kiitämään nopeammin kuin maassa luikertava käärme.
Kimmastunut noita palasi mökkiinsä ja vapautti kolme hirviöveljestä. Veljeksiä ei tarvinnut edes
komentaa mehevän paistin saalistukseen. Herkules, Perseus ja Kefeus säntäsivät siltä seisomalta
Capellan perään. Ne uivat hetkessä järven poikki. Ja koska olivat jättejä, ne juoksivat hirmuisen
kovaa. Pian ilveksen tupsukorviin tarrautunut Capella olikin jäädä lopullisesti kiinni. Mutta juuri
silloin ilves heitti Capellan selästään, käski tytön jatkaa yksin pakoaan ja kääntyi muristen ja sähisten
hidastamaan kammottavien takaa-ajajien kulkua.
Olipa

61. Suurilla tassuillaan urhea ilves pakotti hirviöveljekset pysähtymään. Terävillä hampaillaan sen
onnistui purra Perseuksen rumat sarvet poikki juuriaan myöten. Pitkillä kynsillään se raastoi
Kefeuksen tahmaisen parran irti leuasta. Sekä Perseus että Kefeus pötkivät pakoon parkuen kuin
palosireenit. Mutta nelikätistä Herkulesta ilves ei kyennyt nujertamaan. Tassut, hampaat ja kynnet
karmea jätti torjui karvaisilla käsillään. Kaikkein voimakkaimmalla kädellään se tarrasi ilveksen
niskavilloista ja sinkosi sen korkealle taivaan pimeyteen.
Yksin Herkules jatkoi hurjaa takaa-ajoa. Pian Capella tunsikin lemuavan ja kuuman hengityksen
niskassaan. Herkuleksen neljä kättä hamuili jo Capellan hiuksia ja jalkoja. Capella huusi peloissaan
äitiä niin kovaa kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä, levitti kätensä ja heittäytyi tuuleen. Muutaman
kerran hänen kätensä löivät tyhjää, ennen kuin saivat ilmaa alleen. Capella lensi! Hän lensi juuri niin
kuin äiti-joutsen oli yrittänyt opettaa. Pitkään hän ei osannut lentää, mutta pakoon hän pääsi. Hän
kaarsi metsän yli ja laskeutui kompuroiden kapealle hiekkatielle.
Hirviöitä, käärmeitä taikka noitia ei enää näkynyt. Siltikään Capella ei uskaltanut jäädä nukkumaan
tien laitaan, vaan käveli koko yön. Seuraavana päivänä häntä vastaan tuli suuren härän vetämät
kärryt. Kärryissä oli kuormana isoja kaislapaaleja ja kukkuraisia ahvenruohotynnyreitä. Etutuhdolla
istui kiltin näköinen mies.
- Mitä sinä pieni tyttörukka täällä yksin tallustelet, kysyi kiltin näköinen mies lempeästi. -Hyppää toki
kyytiin. Minä olen matkalla Karhunvartijan majataloon, jossa vaimoni valmistaa maidosta maailman
maukkaimpia jäätelötötteröitä. Haluatko tulla maistamaan?
- Haluan, vastasi Capella ja pomppasi miehen viereen ajurin penkille.
Olipa

62. Capella kertoi miehelle, että etsi vanhempiaan. Mies vastasi, ettei valitettavasti tuntenut heitä. Sitten
kiltti mies pyysi, että Capella jäisi asumaan hänen ja hänen vaimonsa luokse Karhunvartijan
majataloon, kunnes vanhemmat löytyisivät. Capella sanoin ilomielin suostuvansa miehen
tarjoukseen.
Aikansa härkätietä kolisuteltuaan, he saapuivat Karhunvartijan majatalolle. Mies halusi hetimiten
esitellä Capellan vaimolleen. Samassa majatalon ovi aukesi. Heitä vastaan kiiruhti maailman
kilteimmän näköinen nainen. Naisella oli yllään punainen esiliina ja kädessään suuri valkea
jäätelötötterö. Naisen perässä pihan poikki taapersi Capellan ikäinen joutsen. Capella oli tullut kotiin.
*
Capella-tähti on yksi yötaivaan kirkkaimmista tähdistä. Se loistaa Härän tähdistön vetämässä
Ajomiehen tähtikuviossa. Kenties Capella on kirkas, koska joi pienenä niin paljon maitoa joutsenten
hoivissa. Joutsenen voit nähdä kantamassa maitoa pienelle Capella-vauvalle. Joutsenen löytää
seuraamalla tähtitaivaan suurinta ihmettä eli Linnunrataa, meidän ikiomaa koti-galaksiamme. Siellä
isä-joutsen väsymättä liihottaa pirskotellen avaruuteen maitopisaroita. Esimerkiksi Englannissa
Linnunrataa kutsutaankin Maitotieksi.
Taivaalla voit nähdä myös Kefeuksen parran, Perseuksen sarvet sekä vimmoissaan huiskivan
nelikätisen Herkuleksen. Noita taasen kannattelee Käärme-nimistä tähdistöä heittääkseen sen järven
poikki. Noitaa kutsutaan sen vuoksi Käärmeenkantajaksi. Onneksi myös Ilveksen tähdistö on Capellan
takana valmiina noukkimaan hänet turvaan. Ravun ja Sisiliskon noita on jo viskannut järven yli.
Sisiliskon pään tähtikuvio on kuin pienoismalli tutusta Kassiopeiasta. ->->
Olipa

63. Herkullisin tähdistö, Karhunvartija, taasen on aivan suuren jäätelötötterön muotoinen. Ehkäpä
Capellaa sydämessään odottava äiti on juuri valmistanut sen majatalossa ja pitelee sitä nyt
kädessään, sillä tötterön alin tähti on (harvemmin näkyvää Siriusta lukuun ottamatta) koko
taivaamme kirkkain tähti. Sen tähden nimi on Arcturus. Arcturus näyttää paljain silmin katsottuna
kirkkaalta, punaiselta ja lämminhenkiseltä. Sellaisen salaisuuden takana täytyy olla kaksi sanaa: ’koti’
ja ’rakkaus.’
***
Olipa