1. joka on sävy sävyyn kaksion sisustuksen
kanssa. Raisa varoittaa nukahtamisesta
pitkän työpäivän jälkeen, viime yönä
unta on kertynyt vain kaksi tuntia. Hän
istuu mustalla nahkasohvalla paksuun
takkiin kääriytyneenä, hörppii kar-
palomehua ja muistelee kolmen vuoden
takaisia tapahtumia.
“Oikeassa elämässä se menee
niin, että ihminen kuolee, kun
se tukehtuu.”
AIKA AUTTAA,
MUTTEI SAA TEHTYÄ TEKEMÄTTÖMÄKSI
”Jos et nyt tule kotiin, niin mä lähden”,
Mikaelin ääni kertoi puhelimessa Rais-
alle heinäkuisena yönä 2013. Raisa oli
paennut kotoa kolmatta päivää kestän-
yttä mykkäkoulua sukulaisilleen. Hän
uskoi kihlattunsakin haluavan tuulettua
ystäviensä kanssa paikallisilla festareilla.
Vasta jälkeenpäin Raisa tajusi, kuinka
surulliselta miehensä kuulosti.
Mikael oli useimmiten aurinkoinen ja
lämmin. Tulevaisuutta suunniteltiin,
käveltiin yhdessä pankkiin ja otettiin
lainaa. Arki sujui mukavasti, mutta
viikonloppu ja viina eivät vaikuttaneet
Mikaeliin hyvin. Hän sai impulsiivisia
kohtauksia, jotka kärjistivät sanaharkat
molemminpuoliseksi väkivallaksi. Viime
aikoina Mikaelin alkoholinkäyttö oli
lisääntynyt ja hän vetäytyi sisäänpäin.
Yleensä taisteluja oli seurannut anteek-
sipyyntö. Pari viikkoa ennen puhelua
Mikael oli käynyt Raisaan käsiksi, eikä
ollut tapansa mukaan pahoitellut asiaa.
”Anna anteeksi rakas” luki viestissä,
jonka Raisa sai puolisen tuntia puhelun
jälkeen. Raisa oli helpottunut, tämäkin
riita saatiin nyt sovittua, ja vastasi: ”Lai-
tatko kahvin tippumaan?” Kun vastausta
ei kuulunut, Raisa yritti soittaa, mutta
kumppanin puhelin oli kiinni. Vaistot
kertoivat, ettei kaikki ole kunnossa, ja
Raisa juoksi kotiin. Asunto oli kuoleman
hiljainen, vaatehuoneen ovi auki. Vaate-
huoneessa roikkui vyöhön hirttäytynyt
rakas.
”Love looks not with eyes, but with the
mind”, lukee mustavalkoisessa taulussa,

2. ”Kuolemaa ei käsittänyt. Sarjat näyt-
tävät ihmisten heräävän henkiin, mutta
oikeassa elämässä se menee niin, että
ihminen kuolee kun se tukehtuu”, Raisa
kertoo ja kyyneleet valuvat kasvoille.
Hän raivosi ensihoitajille ja poliiseille,
jotka eivät herättäneet Mikaelia hen-
kiin. Raisa irrotettiin ruumista väkisin
ja vietiin tapaturmapaikalta suoraan
kriisikeskukseen akuuttihoitoon.
Sieltä hänet siirrettiin suljetulle osas-
tolle itsetuhoisuuden vuoksi. Raisa sai
erivapautena yhden hengen huoneen
ja puhelimen, josta kuunnella kihlatun
jättämiä ääniviestejä ja katsoa yhteisiä
kuvia arjesta ja lukuisilta lomamatkoilta.
Yleisemmän käytännön mukaan Raisalle
syötettiin roppakaupalla lääkkeitä.
Mieliala-, ahdistus- ja unilääkkeiden ai-
heuttamasta turtuneisuudesta huolimat-
ta Raisa halusi epätodellisen painajaisen
loppuvan, ja hän lopetti omaehtoisen
syömisen ja juomisen. Kun Raisaa ravit-
tiin keinotekoisesti, hänen äitinsä ja
sukulaisensa kävivät päivittäin osastolla
maanittelemassa Raisaa olemasta satut-
tamatta itseään. Lääkärit kertoivat, ettei
sairaalaoloissa noin vain itseään tapeta.
Raisan ei annettu poistua osastolta,
hänen huoneestaan poistettiin terävät
esineet, fyysistä tilannetta seurattiin ja
hoitajat kulkivat mukana niin kihlatun
hautajaisissa kuin ulkoillessa. Kerran
hoitajan kanssa ulkoillessaan Raisa näki
liikkuvan auton. Hän ei halunnut juosta
sen alle, vaan tajusi, että se liikkuu.
Hänen elämänsä oli pysähtynyt.
Raisa halusi käynnistää elämänsä
uudelleen, omin voimin, ja palasi kotiin
kolmen suljetulla osastolla vietetyn
viikon jälkeen. Yhteinen koti oli samassa
kunnossa kuin asukkaat, ensihoitajat ja
poliisit olivat sen jättäneet: Pengottuja
kaappeja, ensiaputarvikkeita ja vaate-
huone väkivaltaisen teon jäljiltä kuin
painajainen. ”Tiesin, että elämä on lop-
punut täällä”, Raisa sanoo surullisena.
Tuttavat hoputtivat Raisaa hankkiutu-
maan eroon traumasta muistuttavista
asunnosta ja tavaroista. Vaikka asun-
nossa oli toisaalta ahdistavaa, siellä
tuntui Mikaelin henki. Kuolemaa oli
vaikea hyväksyä, kaikkihan oli kotona
ennallaan. Vain kumppani puuttui. Raisa
vaelteli edesmenneen miehensä vaatteis-
sa asunnossa ja puhui itsekseen Mikael-
ille. Ilman vastausta.
Elämän potkut masensivat ja arki tun-
tui toivottamalta jatkaa. ”En jaksanut
maksaa laskuja, tehdä ruokaa, huolehtia
itsestäni tai mennä ulos”, Raisa sanoo.
Apu tuli läheisiltä, jotka toivat hänelle
kotiin ruokaa ja pitivät seuraa, kun
Raisalta voimat olivat loppu. Jos hän ei
jaksanut avata ovea, ruoka jätettiin oven
ulkopuolelle pakasterasiassa. Äiti aut-
toi tavaroiden läpikäymisessä ja järjesti
sairasloma-asiat.

3. Raisa myi tarpeetonta irtaimistoa ja otti
rahat ulos säästö- sekä sijoitustileiltään.
Hän irtisanoi vakuutukset ja koitti yn-
nätä menot mahdollisimman pieniksi.
Sosiaalihuolto ei tarjonnut penniäkään
apua, vaikka laskuja oli pahimmillaan
2700 euroa kuukaudessa. Sairaspäivära-
ha ei kattanut sellaisia summia.
Raisa teki surutyönsä ohella vakituista
työtään ja keikkahommia. Pahimmassa
taloudellisessa kurimuksessa hän otti
pikavipin ja teki lisää työtunteja. Raisa
palasi töihin, romahti, sai sairaslomaa,
palasi töihin, romahti. “Kiirehdin rutii-
neihin, ajattelin työnteon pitävän minut
elämässä mukana. Olisi pitänyt antaa
itselleen tarpeeksi aikaa kuntoutumis-
een”, hän pohtii nyt.
Lainan maksu hoitui lopulta vajaassa
kolmessa vuodessa. Raisa on helpottu-
nut, mutta toisaalta miettii, mihin kaik-
keen muuhun olisi voinut rahat käyttää.
”Ne olisi voinut pistää vaikka omaan
kuntoutumiseen”, hän pohtii.
”I believe in me”, valkoisen lipaston
päällä oleva taulu muistuttaa, vaikka
usko on ollut koetuksella. Parikymp-
piselle suuri kymppitonnin yhdessä
otettu laina kaatui lainaturvan puut-
teesta Raisan harteille. Päälle pamahtivat
sairaalakulut, lääkkeet, omat ja Mikae-
lin laskut sekä vuokranmaksu yksin.
Pieni lohtu oli suru-uutisista kuulleen
vuokranantajan päätös leikata asunnon
vuokraa. Lisäksi pankissa madallettiin
lainan lyhennyserää saatesanoilla: ”Eikö
ollutkin hyvä idea alkaa säästämään.”
Pankissa lainan lyhen-
nyserää madallettiin
saatesanoille: “Eikö ol-
lutkin hyvä idea alkaa
säästämään.”

4. ”All you need is love”, lukee must-
alla valkoiseksi maalatussa kuutiossa
valkoisella kirjahyllyllä. Olohuoneessa
on kolme kitaraa, joista yksi on ripustet-
tu seinälle. Musta. Tapahtunut tuntuu
Raisasta kuin irtonaiselta osalta elämää.
Aivan kuin se olisi tapahtunut sata
vuotta sitten jollekin muulle.
Mikaelin kuoleman kieltäminen, epätoi-
vo, syvä masennus, itsensä syyllistämin-
en ja viha ovat poistuneet. ”Mutta tulee
elämän mittainen kysymys, miksi”,
Raisa toteaa surumielisesti. Mikael ei
jättänyt mitään viestiä. Raisa uskoo
teon olleen tehty humalassa ja impul-
siivisesti: ”Tämän puolesta puhuu sekin,
että vaikka hän kuinka olisi inhonnut
minua, hän rakasti sisaruksiaan.”
Raisa pitää yhteyttä entisen kihlattunsa
sukulaisiin, joita kunnioittaakseen
ei halua esiintyä eikä esitellä entistä
kihlattuaan nimellään. Perhe on us-
kovainen, Mikaelkin oli. ”Koska en itse
usko jumalaan, minun on vaikea nähdä
hänen menneen taivaaseen. Sieluhan jää
meihin muihin ihmisiin”, Raisa sanoo.
Hän toivoo, että kihlattu kuulee vielä
hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei tul-
lut kotiin ajoissa.
Vertaistukea Raisa hakee edelleen
Surunauha Ry:ltä, joka on ollut ainoa
sisäpiirin ulkopuolinen apu, johon hän
on turvautunut surutyössään. Kun-
nan mielenterveystyö tuntui odotu-
saikoineen tyhjältä avulta, mutta Su-
runauhasta tuntui löytyvän ymmärtäviä
ja empaattisia ihmisiä. He käsittävät
itsemurhan tehneen läheisen surun.
”Aika tekee hyvää, mutta aika ei saa
tekoja tekemättömäksi”, Raisa sanoo.
Vaikka yksi ihmissuhde päättyi traa-
gisesti, Raisan elämässä on ollut paljon
rakkautta. Hän on saanut myös nähdä
ihmissuhteidensa syvenevän ja omien
myötäelämisen taitojen kehittyvän.
Raisa arvostaa elämän pieniä hyviä
asioita ja haluaa itsekin tehdä hyvää ja
tulla paremmaksi ihmiseksi.
Elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan –
mutkan kautta. Kolmen vuoden aikana
laina on kuitattu, maisemat vaihtuneet,
hyvät ystävät säilyneet ja rakkaus löy-
tynyt uudelleen. Raisa palkattiin pian
pääkaupunkiseudulle muuttamisensa
jälkeen vakinaiseen työsuhteeseen.
Haaveissa on matkustelua, näkemistä ja
kokemista. Tuntuu, että elämä voi lop-
pua kesken.
Teksti, kuvat ja taitto Valpuri Haapala