1. Albert Speerin kuvaus Nürnbergin oikeudenkäynnistä
30. syyskuuta 1946 istuuduimme juuri silitetyissä asuissamme viimeistä kertaa syytettyjen aitioon.
Oikeus halusi armahtaa meidät tuomion julistamisen hetkellä elokuvakameroilta ja valokuvaajilta.
Voimakkaat valonheittäjät olivat tähän asti valaisseet suuren istuntosalin ja tehneet mahdolliseksi
jokaisen mielenliikutuksen rekisteröinnin. Nyt ne oli sammutettu. Sali teki epätavallisen synkeän
vaikutelman, kun tuomarit saapuivat. Syytetyt, puolustusasianajajat, katsomo ja lehdistön edustajat
nousivat viimeistä kertaa tuomariston kunniaksi seisaalle. Kuten jokaisena istuntopäivänä oikeuden
puheenjohtaja, lordi Lawrence kumarsi kaikkiin suuntiin, myös meille syytetyille. Sitten hän istuutui.
Tuomarit vuorottelivat. Useiden tuntien ajan he lukivat yksitoikkoisesti Saksan historian onnettominta
lukua. Joka tapauksessa johdon tuomitseminen näytti minusta vetävän rajalinjan Saksan kansan
syyllisyyteen nähden. Sillä Saksan nuorison monivuotinen johtaja ja muuan Hitlerin läheisimpiä
apulaisia Baldur v. Schirach ja alussa varustautumisesta huolehtinut Hitlerin talousministeri Hjalmar
Schacht vapautettiin hyökkäyssodan valmistelua ja toteuttamista koskevasta syytteestä: Miten voitiin
sitten enää raskauttaa syyllisyydellä jotakin sotilasta puhumattakaan naisista ja lapsista? Kun
suuramiraali Raeder ja Hitlerin sijainen Rudolf Hess vapautettiin osallisuudesta ihmiskuntaa vastaan
tehtyihin rikoksiin, miten voitiin enää jotakuta saksalaista teknikkoa tai työläistä syyttää samasta
asiasta? Lisäksi toivoin oikeudenkäynnin vaikuttavan välittömästi voittajavaltioiden
miehityspolitiikkaan: sen minkä he juuri olivat määritelleet rikolliseksi, sitä he eivät voineet enää
puolestaan soveltaa kansaamme nähden. Ennen kaikkea mielessäni oli siinä yhteydessä kohta, joka
muodosti pääsyyllisyyteni: pakkotyö.
Seurasi tuomion perustelu tapaus tapaukselta. Tuomiota ei kuitenkaan vielä annettu tiedoksi.
Toimintani oli muotoiltu viileästi ja puolueettomasti. Se oli täysin yhtäpitävä sen kanssa, mitä olin jo
lausunnoissani esittänyt. Minun katsottiin olleen vastuussa ulkomaisten työläisten pakkokuljetuksista,
olin vastustanut Himmlerin suunnitelmia vain tuotantoteknisistä syistä, mutta olin käyttänyt
teollisuudessa hänen keskitysleirivankejaan epäröimättä hyväksi ja vaatinut neuvostoliittolaisten
sotavankien sijoittamista varusteluteollisuuden palvelukseen. Lisäksi tuomiossa pidettiin kannaltani
raskauttavana, ettei ollut ilmennyt mitään inhimillisiä tai eettisiä näkökohtia, kun esitin vaatimukseni
ja siten myötävaikutin niiden toteutumiseen.
Ei kukaan syytetyistä, ei edes ne, joita nyt odotti varma kuolemantuomio, menettänyt oikeuden edessä
itsehillintäänsä, kun syyllisyyden perusteet ilmoitettiin. He kuuntelivat vaiteliaina ilman ulkoista
mielenliikutusta. Itse en voi käsittää vielä tänäänkään, kuinka kestin oikeudenkäynnin luhistumatta.
Kun tuomioni perustelut luettiin olin tosin ahdistunut, mutta minulla oli vielä vastustuskyvyn ja
itsehillinnän voimavaroja jäljellä kaiken vastaanottamiseksi. Flächsner oli hyväuskoinen: Näiden
perustelujen jälkeen saatte ehkä neljästä viiteen vuotta!
Seuraavana päivänä me syytetyt näimme toisemme viimeistä kertaa ennen tuomioiden julistamista.
Tapasimme toisemme oikeustalon kellarissa. Kukin vuorollaan astui pieneen hissiin, eikä enää
palannut. Lopuksi tuli minun vuoroni. Amerikkalaisen sotilaan saattamana nousin yläkertaan: ovi
avautui ja seisoin yksin oikeussalissa pienellä korokkeella tuomareita vastapäätä. Minulle ojennettiin
kuulokkeet; korvissani kaikui: Albert Speer tuomittu kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Albert Speer, Diktaattorin työkaluna
Suom. Matti Mannerkorpi