Taidehistoria

T a i d e h i s t o r i a Sisältö: ESIHISTORIALLINEN TAIDE ......................... 2 VARHAISET KORKEAKULTTUURIT .............. 3 ANTIIKKI ....................................................... 5 KESKIAIKA .................................................... 7 RENESSANSSI ............................................... 9 BAROKKI ..................................................... 10 ROKOKOO ................................................... 10 KLASSISMI .................................................. 11 ROMANTIIKKA ............................................ 11 MODERNISMI .............................................. 12 NYKYTAIDE ................................................. 17 Lähteet: Honour, Hugh; Fleming, John: Maailman taiteen historia. Otava 1992. Tolonen, Marjatta: Matka taiteen historiaan. Kirjayhtymä 1998. Töyssy, Seppo; Vartiainen, Liisa; Viitanen, Pirjo: Kuvataide. Visuaalisen kulttuurin käsikirja. WSOY 1999. www.coloria.net/kulttuurit http://virtuaaliyliopisto.jyu.fi/aikajana www.wikipedia.fi

ESIHISTORIALLINEN TAIDE Esihistoria jaetaan kolmeen kauteen: kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Kivikaudella tarkoitetaan aikaa, jolloin ihmisellä ei vielä ollut metalleja käytössään. Kivikausi jaetaan edelleen kolmeen aikakauteen ja nämä puolestaan eri kulttuurei- hin, jotka on nimetty tärkeimpien löytöpaikkojen mukaan. Tämä kronologinen jaottelu on kehitetty esineiden luokittelua ja ihmisen historian tutkimusta varten 1800-luvulla. Esi- historian kesto ja päättymisajankohta vaihtelevat eri puolilla maapalloa. Myös Skandinavian tapahtumat on ajoitettava jossain määrin muusta eurooppalaisesta kronologiasta poiketen, vaikka kausien nimet ovat samat. Paleoliittinen kausi n. 34000 - 10000 eaa. Paleoliittinen kausi on esihistorian vanhinta aikaa. Se alkaa noin 4 miljoonaa vuotta sitten. Ajanjaksolta ovat peräisin Euroopan taiteen historian vanhimmat säilyneet kuvat ja veistokset. Paleoliittisen kivikauden varhaisia säilyneitä esineitä ovat kivestä tai luusta veistetyt naishahmot. Ihminen on todennäköisesti ennen kuvanveistoa maalannut häviävälle materi- aalille, omalle keholleen. Veistetyistä naishahmoista ehkä kuuluisin on Itävallasta vuonna 1908 löydetty, kalkkikives- tä tehty pienoisveistos, joka nimettiin löytöpaikkansa mukaan Willendorfin Venukseksi (n. 30000 - 25000 e.a.a). Naisfiguurissa korostuu pyöreys ja naisen hedelmällisyyteen liittyvien muotojen liioittelu. Kasvojen piirteet puuttuvat, hahmon pää on lähes kokonaan seitsemän kiharamaisen nauhan peittämä. Myös kädet esitetään viitteellisesti eikä jalkateriä ole kuvattu. Samantyyppisiä, runsasmuotoisia naisfiguureja on löydetty Länsi-Ranskasta Venäjälle ulottuvalta alueelta. Willendorfin Venus on mahdollisesti tarkoitettu kädessä pidettäväksi esineeksi, eräänlai- seksi taikakaluksi. Veistos on tulkittu hedelmällisyyden symboliksi, maaäiti-jumalattaren ku- vaukseksi. On myös esitetty, että veistos saattaisi kuvata jotakuta paleoliittisella ajalla elänyt- tä naista. Koska saman ajan miehiä esittäviä teoksia on lukumääräisesti vähemmän, tutkijat otaksuvat, että kivikauden naisilla on ollut yhteisössään merkittävä asema. Paleoliittiselta ajalta ovat peräisin mm. Ranskan Chauvet´n, Lascaux´n ja Espanjan Altamiran luolamaalaukset. Luonnonvärien lisäksi ihminen työsti kiveä, puuta, luuta, nahkaa ja savea. Uusimpien tutkimusten mukaan paleoliittisella kaudella myös ku- dottiin kangasta. Paleoliittisen ajan ihmiset elivät pyyntikulttuureissa. Ihmiset liikkuivat vuodenaikojen ja ravinnon mukaan. Osan vuotta he asuivat kylämäisissä yhteisöissä. Asumusten rakennusaineina käytettiin mm. savea ja mammutinluita. Asumuksissa oli ainakin yksi tulisija, joissakin useita. Skandinaviassa oli tähän aikaan jääkausi eikä Suomessa ollut asutusta. Mesoliittinen kausi n. 8000 - 3000 eaa. Kivikauden keskimmäistä jaksoa kutsutaan mesoliittiseksi ajaksi. Sen kattaa vuodet n. 8000 - 3000 eaa. Euroopassa tapahtui suuria ilmaston ja ympäristön muutoksia. Merenpinnan nousu katkaisi Brittein saarten ja muun Euroopan vä- lisen maayhteyden. Osa riistaeläimistä kuoli sukupuuttoon tai ne siirtyivät laiduntamaan pohjoiseen. Mesoliittisen ajan lopulta on säilynyt ensimmäisiä kuvauksia maanviljelystä ja ihmisten välisistä taisteluista. Näitä kalliomaalauksia on löydetty Välimeren maista, missä ilmastonmuutokset olivat muuta Eurooppaa vähäisempiä. Merkkejä pysyvämmästä asutuksesta ovat esim. Jerikon kaupunki Lähi-idässä sekä Catal Hüyük Anatoliassa (nyk. Turkki). Suomen esihistoria alkaa jääkauden päättyessä n. vuodesta 8000 eaa. ja mesoliittinen kausi päättyy maassamme n. 5100 eaa. Neoliittinen kausi n. 5100 - 1200 eaa. Kivikauden nuorin kausi, neoliittinen aika oli vuosina n. 5100 - 1200 eaa. Ne- oliittisella kaudella ihminen siirtyi Euroopassa maanviljelyyn ja karjankasvatuk- seen. Eri puolilla maapalloa siirtyminen maanviljelyyn tapahtui hieman eri aikoina. Esimerkiksi Lähi-Idässä maanviljelyyn siirryttiin 8. vuosituhannella eaa., Kreikassa 6. vuosituhannella eaa. Väestönkasvun ja maanviljelyyn liittyvän maanomistuksen myötä kehittyivät kaupunkiyhteisöt ja valtakunnat. Neoliitti- seen kauteen liittyy myös megaliittikulttuuri. Megaliitti tarkoittaa suurta kiveä tai niistä rakennettua monumenttia, kuten esim. Stonehenge Englannissa. Suomen neoliittinen kausi ajoitetaan vuosiin n. 5100 - 1500 eaa. Neoliittiselta ajalta ovat peräisin mm. Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset ja kampake- raamisen kulttuurin saviastiat. 2

VARHAISET KORKEAKULTTUURIT Sivilisaation tuntomerkki on kirjoituksen osaaminen. Sivilisaation synnyn edellytys on valtiomaisen mutkikkaan, ker- rostuneen yhteiskunnan synty. Yhteiskunnan synnyn arvellaan liittyvän päällikön kykyyn valvoa elintarvikevarastoa, johon ihmiset luovuttavat tuottamaansa viljaa verona. Päällikön valta kasvaa voimakkaissa sodissa ympäröivien hei- mojan kanssa. Myös uskonnolla on keskeinen osuus varhaisten yhteiskuntien synnyssä. Sivilisaatioiden synty Sivilisaatio tarkoittaa kulttuuria, jossa osataan kirjoittaa ja lukea, ja johon liittyy kerrostunut yhteiskunta, jossa on mo- nen eri alan ammattilaisia. Varhaisin sivilisaatio eli korkeakulttuuri syntyi Etelä-Mesopotamiassa Sumerissa, nykyisessä Etelä-Irakissa noin 3500 eaa. missä alettiin käyttää kuvakirjoitusta. Samoihin aikoihin asutuskeskukset kasvoivat kymmenien tuhansien asukkaiden kaupungeiksi. Sivilisaatiota edeltävä kehitys oli vienyt Sumerissa parituhatta vuotta. Sen edellytyksenä oli kastelukanavien avulla toteutettu maanviljely. Muita tunnettuja varhaisia sivilisaatioita ovat Faaraoiden Egypti, In- duskulttuuri, Kiina sekä Amerikan mantereella Perun ja Väli-Amerikan intiaanikulttuurit. Näitä varhaisia sivilisaatioita on sanottu myös varhaisvaltioiksi. Sivilisaatiolle eli korkeakulttuurille on ominaista keskitetty valtiomainen hallinto, kaupungit, eriytyminen ammattiryhmiin, kalenteri ja kirjoitus sekä kehittynyt sotalaitos ja virkamiehistö ja suuret rakennelmat. Varhaisille sivilisaatioille oli ominaista uskonnon, temppelin ja papiston suuri mahti. Tämän uskotaan johtuvan siitä, että temppeli varastoi esimerkiksi elintarvikkeita monesti toistuvien nälänhätien varalle. Mesopotamian taide Muinainen Mesopotamia, Kaksoisvirranmaa, sijoittuu suurinpiirtein nykyisen Irakin alueelle Etu-Aasiaan, Eufratin ja Tigrisin väliin. Paikalla oli muinoin mm. sumerien, babylonialaisten, akkadien ja assyrialaisten valtakunnat. Mesopotamian eri kulttuurien taide on hyvin samantapaista; erityisen huomattavaa alueella oli rakennustaide. Meso- potamiassa käytettiin samantapaista secco -tekniikkaa kuin Egyptissäkin, mutta joitakin merkkejä on, että myös fresko-tekniikkaa käytettiin. Sumerilaisen taiteen muodon valitsi ympäristö. Puun ja kiven puuttuessa veistäjien piti keksiä muuta - esimerkiksi terrakottasaven ja tiilien käyttö taiteessa ja käytännön arkkitehtuurissa. Noin 3000 eaa sumerilai- set ja babylonialaiset polttivat tiiliä auringossa ja rakensivat niistä palatseja ja temp- peleitä. Assyrialaiset ja uusbabylonialaiset rakensivat yhä suurempia rakennuksia; he taisivat tiilen lasituksen. Rakennusten koristeluun käytettiin seinämaalausten lisäksi reliefiveistoksia, lasitettuja fajanssipaneeleita ja mosaiikkeja. Uusbabylonisella ajalla, 612-539 eaa., rakennetun Isthar-portin (n. 575 eaa.) koristelussa on käytetty lasitettua savitiiltä. Savitiiliseinien tausta maalattiin tavallisesti sinisellä tai vihreällä, eläimet naturalistisin värein. Arkkitehtuurikoristelun yleinen aihe olivat eläimet, usein niissä kuvattiin leijonia, härkiä ja ihmispäisiä eläinhahmo- ja. Sumerien taide oli pääosin uskonnollista ja kertovaa. Pappien tilalle kaupunkien johtoon tulivat 3. vuosituhannen alussa sotapäälliköt. Akkadilaiset syrjäyttivät sumerit vallasta 2300-luvulla eaa. Tämän seurauksena Mesopotamiaan tuli hallitsijan persoonaa ja asemaa korostava kulttuuri. Naram Sinin voittosteelessä (n. 2300-2200 eaa.) esitetään kuninkaan sotavoitto. Reliefin kuvapinta on käsitelty yhtenäisenä alueena. Teos on varhainen esitys maisemasta, taistelujen tapahtumapaikan luonnon havainnoinnista. Teoksessa on myös käytetty arvoperspektiiviä, mikä viittaa kuvattavan henkilön yhteiskunnalliseen tai uskonnolli- seen asemaan. Kuningas Naram Sin on kuvattu muita henkilöitä kookkaampana ja hänet on asetettu henkilösommitelman ylimmäksi hahmoksi. Voiton hetkeen viittaa kuninkaan asento: hän seisoo kahden kuolleen vihollisen päällä ja on valmiina surmaamaan kolmannen. Stee- len huipulle, taivaalle, on kuvattu jumalat symbolein. Mesopotamian taide perustui kuitenkin havaintoihin. Mesopotamiassa rakennettiin temppeleitä jo 4. vuosituhannen alussa. Savitiilistä rakenne- tut temppelit poikkesivat asumuksista käyttötarkoituksensa, muotonsa ja sijaintinsa vuoksi. Temppeleitä oli kahta tyyppiä: maan tasalle rakennettuja sekä zikkurrateja eli temppelitorneja. Zikkurrat muodostuu useista terassimaisista, ylöspäin pienenevistä kerroksista ja sen huipulla on kulttihuone. Temppeliin pääsivät papit ja kuninkaat. Papit nousivat näille “pyhille vuorille” päästäkseen lähemmäs jumalia. Vuorilla oli mesopotamialaisille myös symbolimerkitystä. Tasangoilla asuville kansoille vuo- ret merkitsivät virtaavaa vettä, maailmaa ja kasvullisuutta. Urin zikkurratin (n. 2100 eaa.) pohjakaava on suorakaiteen muotoinen ja sen kulmat osoittavat pääilmansuuntiin. Savitiilitemppeleitä ei juurikaan ole säilynyt, 3

mutta niitä on rekonstruoitu kuvien ja kirjallisten lähteiden pohjalta. Temppeleiden, kuten muidenkin rakennusten ulko- asu, muuttui jonkin verran aikojen kuluessa. Samalla ajanjaksolla rakennettiin Egyptissä kivestä pyramideja. Egyptin taide n. 3000-30 eaa. Muinainen Egypti käsittää pitkän ajanjakson (n. 3000-30 eaa.), jonka aikana uskonto ja kuvaustavat taiteessa jonkin verran vaihtelivat. Kuvaustapojen vaihtelua esiintyi kuitenkin verraten vähän, sillä Egyptin taiteeseen liittyy pyrkimys muuttomattomuuteen. Toisin kuin Mesopotamiassa, Egyptistä puuttuivat keskenään kilpailevat kaupunkikeskukset. Ensimmäisen dynastian kuningas Narmer yhdisti Ala- ja Ylä-Egyptin n. vuonna 3200 eaa. Katso muinaisen Egyptin kartta kuvasta Y 1:41. Ala-Egypti käsittää Niilin suistoalueen ja Kairon ympäristön. Ylä-Egypti ulottuu etelään Abu Sim- beliin ja Nubiaan saakka. Egyptiläisten perususkomuksia muokkasivat Niili ja aurinko, näitä molempia palvottiin. Kulttuurin sitoutuminen kuo- lemaan ja kuoleman jälkeiseen elämään heijastui myös taiteeseen. Taidetta, käyttö- ja koriste-esineitä ei tarkoitettu vain eläville, vaan myös vainajien ja jumalten nähtäväksi. Vainajille laitettiin hautaan mukaan sellaista esineistöä, mitä heidän oletettiin tarvitsevan. Vainajan ruumiin säilyminen oli tärkeää kuoleman jälkeisen elämän kannalta. Muumio oli samantyyppinen “esine” kuin muut hautaan tuodut tavarat ja maalaukset; elämä jatkui näissä. Kuoleman jälkeen sielu joutui kulkemaan punnittavaksi Osiriksen ja Isiksen hallitsemaan Lännen maahan. Jos sydän todettiin puhtaaksi, pääsi sielu Ialu-maahan. Siellä elämä oli samanlaista kuin maailmassakin, mutta vailla huolia. Sielu saattoi vierailla elävien puolella omassa haudassaan. Egyptin taiteelle on tyypillistä saman kulttuurin jatkuminen ja pyrkimys kaanoniin. Kaanonissa ja kaavamaisessa esittämistavassa pitäytymisessä on Egyptin taiteessa kyse tietoisesta tahdosta, ei vajavaisista taidoista. Kaanonilla tarkoitetaan ihmisruumiin ihanteellisia mittasuhteita käsittäviä sääntöjä sekä muuta määriteltyä järjestystä. Kaanonin käsitteeseen palataan antiikin ja modernin taiteen yhteydessä. Egyptiläiset noudattivat kaanonia erityisesti jumalten ja hoviväen kuvaamisessa sekä hautataiteessa. Mitä alhaisempi kuvattava hen- kilö oli, sen vapaampaa oli esittämistapa. Kaanonista poikkeaminen olisi merkinnyt kirjoitusvirhettä ja suurempi poikkeaminen muuttanut hahmon merkityksen. Esimerkiksi kuningas Narmerin ihomaalipale- tissa (n. 3000 e.a.a) kuningas on kuvattu palvelijoita ja sotavankeja kookkaampana (vasen kuva). Kuninkaan käsi on kohotettuna vangin surmaamista kuvaavaan rituaaliasentoon. Paletin toisella puolella härän alle kaatuneen ihmishahmon alastomuus viittaa hahmon alem- muuteen. Ihminen kuvattiin maalauksissa ja reliefeissä anatomisesti mahdot- tomalta näyttävässä asennossa. Henkilön olkapäät ja osa ylävartaloa kuvataan edestäpäin, pää ja jalat sivulle kääntyneinä. Seisaallaan oleva henkilöhahmo tulkitaan kohti katsojaa liikkuvana, ei sivusuuntaan astuvana. Päätä kuvattaessa esitetään silmä kokonaan sekä otsan, nenän ja leuan ääriviivat. Ihminen kuvattiin siten, että ihmisen tunnusomaiset piirteet tulivat esiin mahdollisimman täydellisesti. Kehon mittasuhteet perustuivat eri ruumiinosien pituuteen. Egyptin pyramidit tehtiin kuninkaallisten haudoiksi ja faaraon palvonnan kohteiksi. Ra- kennusmateriaalina käytettiin kiveä. Zoserin porraspyramidi (n. 2700 eaa.) on oikeastaan zikkurrat ilman temppeliä. Varsinainen hauta ja muut huoneet ovat rakennelman alapuo- lella. Tämän pyramidin pohjakaava on suorakulmion muotoinen. Porraspyramidin ulkoarkkitehtuuri muuttui vähitellen sileäpintaisemmaksi. Kairon lähelle rakennettujen Gizan pyramidien (n. 2600 eaa.) pohjakaava on nelikulmainen ja rakennusten sivut tasasivuisia kolmioita. Näiden kolmen pyramidien sivut ovat pääil- mansuuntien mukaiset. Etelässä on Niili, pohjoisesta tulevat tuulet, idästä nousee aurinko ja lännessä on Osiriksen ja Isiksen Lännen maa. Suurimman, Kheopsin pyramidin korkeus on n. 137 metriä. Sitä rakennettiin Niilin tulva-aikoina heinä-lokakuussa, noin 20 vuoden ajan. Niilin tulvat helpottivat raskaiden kivilohkareiden kuljettamista eikä tulva-aikaan voinut viljellä maata. Hautakammio on rakennuksen keskellä ja siihen kuuluu maalauskoristelu. Maalausten aiheina ovat mm. vainajan ja hänen perheensä elämä sekä vuodenaikoihin liittyvät työt. Muumion lisäksi haudan tärkeä esine oli vainajaa esittävä veistos. Veistokset pyrittiin tekemään niin todentuntuisiksi ja vainajan näköisiksi kuin mahdollista. Useimmat kalkkiki- viveistokset ja reliefit maalattiin joko kokonaan tai osittain. Prinssi Rahotepia ja hänen vai- monsa Nofretia esittävässä teoksessa (n. 2580 e.a.a) on ensimmäistä kertaa käytetty myös vuorikristallia silmissä antamaan eloa. Samaa menetelmää käytettiin myös puuveistoksissa. Naturalismi ei ollut vain teknisen taidon näyte, vaan se oli keino vangita ihmishenki työstet- 4

tävään materiaaliin. Veistokset kuvattiin ja sijoitettiin yleensä suoraan edestäpäin katsottaviksi. Kuten aikaisemmin on jo mainittu, kaa- non jätti kuvanveistäjille hieman enemmän vapauksia kuin maalareille ja reliefien tekijöille. Silti kuvattavien henkilöiden asennot rajoittuvat muutamaan variaatioon. Ihmis- ja jumalhahmot kuvataan joko seisomassa toinen jalka ojennettuna eteenpäin tai istuvassa asennossa. Jos hahmo esitetään istuvassa asennossa, niin kuninkaalliset istuvat valtaistuimel- la, hovin virkamiehet (esim. kirjuri) lattialla jalat ristissä. Suurikokoisia plastisia veistoksia tehtiin ainoastaan kuninkaallisista ja hoviväestä. Kuningasta ja kuningatarta esittä- vät kuvat asetettiin usein rinnakkain. Osa veistoksista sijoitettiin temppeleihin, jossa papisto toimitti rituaaleja kuolleen hallitsijan puolesta. Aigeian alueen taide Kykladinen taide Idoli viittaa rituaaliesineeseen ja epäjumalankuvaan. Idolit olivat pieniä, kivisiä patsaita. Ne kuvasivat pelkistetyn kaavamaisesti ja tyylitellysti alastomia naishahmoja, joiden kasvot olivat naamiomaiset vailla silmiä ja suuta. Käsivarret oli useimmiten rinnan alla ristissä. Minolainen taide Minolaisen taiteen keskeisenä pyrkimyksenä oli koristeellisuus. Fresko tarkoittaa kuivalle tai kostealle kalkkilaastipinnalle vesivärein tai temperalla tehtyä seinä- tai kattomaala- usta. Knossoksen palatsi oli yksi aikakauden taiteen keskuksista. Palatsi on nykyisin suosittu turistinähtävyys. Se sijaitsee lähellä Kreetan pääkaupunki Heraklionia. Ajan henkeen kuului ns. härkäkultti, jota on kuvattu mm. Knossoksen palatsin sei- näfreskoissa. Mykeneläinen taide Taide sai vaikutteita minolaisesta kulttuurista, mutta erona on Peloponnesoksen valtioi- den puolustustarve. Linnoitukset ja aselöydöt viittaavat sotaisampaan kansaan, maskuliini- seen sotilas ja sankari kulttuuriin. Palatsit muuttuivat linnoituksiin ja niitä ympäröiviin suuriin muureihin, joita kutsuttiin kyklooppimuureiksi,ikään kuin niiden rakentajana olisi ollut tarujen yksisilmäinen jättiläinen.Mykenen pääportti, ns. Leijonaportti koostuu kolmesta kivipaades- ta, niiden yläpuolella olevasta valekaaresta ja reliefistä. Reliefin keskellä oleva pylväs on todennäköisesti ollut uskonnollinen tai hallinnollinen symboli. Omaperäistä mykeneläistä taidetta edustavat kultalevyistä pakottamalla valmistetut kuo- linnaamiot, spiraalikoristeiset hautakivet ja taisteluaiheiset reliefit. He kehittivät myös oman hautatyyp- pinsä, kupuhaudan. Kukkulan tai vuoren seinämään kaivettu käytävä päättyi kekomaiseen, pohjaltaan pyöreään kammioon. Näihin hautoihin haudattiin kuninkaallisia ja niistä on löytynyt mm. erilaisia kullas- ta valmistettuja esineitä. ANTIIKKI Antiikki eli vanha aika on aikakausi erityisesti kreikkalaisessa ja roomalaisessa historiassa, n. 800 eaa. – 500 jaa. Antiikin ajaksi kutsutaan muinaisen Kreikan ja Rooman suuruuden aikaa. Ajanjaksoa on pidetty merkittävänä koska on katsottu että länsimainen sivistys ja yhteiskunta juontavat juurensa tuosta ajasta. Muun muassa monet keksinnöt, tavat, arvostukset ja tyylit ovat joko antiikin kreikkalaisten tai roomalaisten luomia tai heidän kauttaan länsimaiseen kulttuuriin omaksuttuja. Antiikista ovat peräisin myös latinalaiset aakkoset - foinikialaisilta peräisin oleva kirjaimisto kehittyi kreikkalaisten ja roomalaisten muokkaamana ns. latinalaiseksi kirjaimistoksi, joka on käytössä useimmissa länsimaissa, myös Suomessa. Antiikin Kreikka Antiikin Kreikka on termi, jolla kuvataan antiikin kulttuurin muinaiskreikkaa puhuneita alueita. Se ei rajoitu nykyisen 5

Kreikan valtion alueisiin, vaan siihen sisältyvät myös alueet, joille helleeninen kulttuuri antiikin aikana levittäytyi. Näihin alueisiin lukeutuvat Kypros, osa Turkista, Sisilia, Etelä-Italia ja kreikkalaiset siirtokunnat ympäri Välimerta. Antiikin Kreikan historia jaetaan yleensä arkaaiseen aikaan (n. 700 eaa.-480 eaa.) klassiseen aikaan (480 eaa.-330 eaa. ja hellenistiseen aikaan (330 eaa.- 27 eaa.). Antiikin hellenistinen kulttuuri jatkui tämän jälkeen Rooman vallan alaisuudessa, samalla leviten yhä laajempien ihmisryhmien ulottuville. Kulttuurin ja etenkin kreikan kielen elinvoimai- suudesta kertoo Bysantin kreikankielisyys puoli vuosituhatta myöhemmin. Antiikin Kreikan kulttuurilla on ollut suuri vaikutus Euroopan historiassa. Antiikin Kreikkaa kutsutaankin usein länsi- maisen sivistyksen kehdoksi. Taide Kreikan rakennustaide oli korkealla tasolla jo esihistoriallisella ajalla, kuten Troijan, Kreeta, Tirynsin ja Mykenen valtavat linnan- ja palatsin- rauniot toiselta tuhatluvulta eaa. osoittavat. Samoin taideteollisuus oli korkeatasoista. Varsinainen kreikkalainen taide jakautuu kolmeen ajanjaksoon: arkaaiseen, ns. doorilaisten vaelluksesta persialaissotiin (1100-500 eaa.), klassiseen (500-338 eaa.) ja hellenistiseen makedonialaisesta valloituksesta roomalaisten valloitukseen tai keisarikauteen (338-146 tai 30 eaa). Kreikkalaisen rakennustaiteen luonteenomaisin tuote on temppeli. Ne rakennettiin kivipengermälle suorakaiteen muotoisiksi. Temppeleiden keskiosassa on suurehko pyhäkkö (cella), jossa on jumalankuva ja jom- massakummassa tai molemmissa päissä avoin eteishalli. Pylväitä saattoi olla temppelin etu- tai myös takaseinällä tai ympäri koko rakennuksen. Niiden tehtävänä oli tukea kattoa. Päätykolmiot ja friisit oli kaunistettu veistoksilla. Temppeleissä oli kolme tyyliä, doorilainen, joonialainen ja korinttilainen. Kuuluisia rakennuksia ovat Paestumin temppeli, Olympian Zeuksen temppeli, Parthenon (doorilaisia), Erekhtheion ja Niken temppeli Ateenas- sa, Pergamonin temppeli ja Zeuksen alttari, Halikarnassoksen mauso- leumi (joonialaisia), Lysikrateen muistomerkki (korinttilainen), sekä eräät teatterit, kuten Ateenan Dionysoksen teatteri. Värejä käytettiin antiikin aikaan paitsi kankaissa ja seinämaalauksissa myös patsaissa. Klassisen Kreikan tyyli innoitti monia renesanssin kuvanveistäjiä teke- mään valkoisena marmorina hohtavia patsaita - oikeasti antiikin Kreikan patsaat ovat alkujaan olleet realistisesti maalattuja ja myös valkoisiksi luultujen rakennusten pinnat hohtelivat punaisina ja sinisinä... Seinät, pilarit ja portaat olivat usein luonnonmateriaalin värisiä, mutta katto, katon päätyosa ja pylväiden päät maalattiin usein kirkkain värein punaisella, sinisellä ja okrankeltaisella. Klassisen ajan Kreikassa perinne jatkui. Kuvanveisto tuli kreikkalaissa taiteessa käänteentekeväksi sen johdosta, että se ottaa alastoman ihmisruumiin kuvaamisen päätehtäväkseen. Taiteilijat eivät pyrkineet yksilölliseen näköisyyteen, vaan esittivät ihannetyyppejä, kuvasivat he sitten ihmisiä tai jumalia. Arkaisen kauden veistokset, useat Apollonin nimellä tunnetut miesten kuvat, olivat aluksi jäykkiä ja tiukasti frontaliteettiasennossa, mutta myöhemmät veistokset olivat jo melkoisesti vapaampia. Persialaissotien jälkeen sekä rakennustaiteen että kuvanveiston alalla vallitsi vilkas toi- minta.Myronin (Kiekonheittäjä), Feidiaan ja Polykleitoksen (Keihäänkantaja) teoksia aateloi suurpiirteinen ylevyys. Seuraavan vuosisadan kuvanveistäjät Skopas, Praksiteles (Knidoksen Afrodite) ja Lysippos esittivät teoksissaan yk- silöllisempää kauneutta. Varsinkin hellenistisenä aikana taide joutui palvelemaan ruhtinaiden kauneudenhalua ja koristamaan uusia kaupunkeja, kuten Aleksandri- aa, Kodosta ja Pergamonia. Ylevyyden ja hillityn kauneuden sijalle as- tuvat intohimoisuus ja raju voima. Esimerkkeinä tuon ajan veistoksista voidaan mainita Borghesen taistelija (Agasias) ja Laokoon. 6

Antiikin Rooma Rooman valtakunta (usein antiikin Rooma) oli antiikin aikaisen Rooman kaupunkivaltion pohjalta kasvanut laaja imperiumi. Varhaisimmat merkit asutuksesta Rooman kaupungin alueella ovat pronssikaudelta noin 1300-luvulta eaa. Kaupungistuminen lienee alkanut 700-luvulla eaa. Rooma kehittyi vuosisatojen aikana Välimeren ympäröiväksi maailmanvallaksi. Rooman valtakunnan länsi- osa kukistui vuonna 476, jolloin Länsi-Rooman viimeinen keisari syrjäytettiin. Rooman valtakunnan yhdistämisyritykset Itä-Rooman johdolla päättyivät islamin nousuun 600-luvulla. Silti Itä-Rooma eli Bysantti jatkoi kuitenkin olemassaoloaan Konstantinopolin turkkilaisvaltaukseen saakka 1453. Rooman imperiumi oli kulttuurillisesti hyvin hajanainen. Roomalainen kulttuuri otti runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta (käytännössä hellenistisestä) maailmasta sekä Italian varhaisemmista kulttuureista, etenkin etruskeilta. Myös Karthagon vaikutus oli merkittävä. Rooman kaupunkivaltion alkuperäinen kieli oli latina. Rooman laaje- tessa latina vähitellen syrjäytti paikalliset kielet imperiumin länsiosissa. Itäosissa ja Afrikassa paikalliset kielet pitivät paremmin pintansa. Latina oli myös pääasiallinen hallintokieli, mutta kreikan asema vahvistui jatkuvasti. Roomalaisten valtauskonto muuttui historian kuluessa animistisesta luonnonus- konnosta polyteistiseen kreikkalaisvaikutteiseen valtionuskontoon ja edelleen eri- laisten itämaisten mysteerikulttivaikutteiden kautta kristinuskoon. Valtakunnan laa- juus varmisti sen, että sen sisään mahtui varsin erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Roomalainen mytologia oli myös kreikkalaisvaikutteista. Kaikista aloista juuri taiteessa näkyivät kreikkalaisvaikutteet selvimmin. Maalaus- taiteessa ja kuvanveistossa jäljiteltiin surutta kreikkalaista tyyliä. Rooman arkkitehtuurissa käytettiin voimakkaita värejä. Koristeluita oli paljon ja kallisarvoisia materiaaleja jäljiteltiin runsaasti. Ulkoapäinrakennukset olivat yleensä yksivärisiä (esim. marmoripinnotteisia), mutta rakennusten sisällä väriä käytettiin runsaasti. Muinaisessa Roomassa kadut saattoivat toimia ’ilmoitustauluina’ kuten Pompea Olphevrin kaupungissa: seinämät olivat valkopohjaisia, rajattu punaisella neliöiksi ja ruutuihin kirjoitettiin mustalla hiilellä propagandateks- tejä. Rooman keisariajan rakennustaiteesta esimerkkinä Vestan temppeli sekä kuvataiteesta ns. Mys- teerihuvilan maalaukset Pomeijista. Rooman keisariajan rakennustaidetta puolestaan edustaa Co- losseum eli Flaviuksen amfiteatteri ja veistostaidetta Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas. KESKIAIKA Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso ns. ”vanhan ajan” ja ”uuden ajan” välissä, karkeasti 500-luvun alusta 1400-luvulle. Kuvan keskiajasta jonkinlaisena ”pimeänä” kautena loivat uuden ajan alun oppineet, jotka halusivat siten korostaa renessanssina tunnetun oman aikakautensa merkitystä sekä omaa etevämmyyttään aikaisempiin oppineisiin nähden. Romaaninen taide Romaanisella taiteella tarkoitetaan keskiajan taiteen ja arkkitehtuurin tyylivaihetta, joka seurasi varhaiskeskiaikaista taidetta ja edelsi gotiikkaa. Termi romaaninen tarkoitti alunperin ”väärennettyä roomalaista”. Romaaninen tyyli käsitti monenlaisia eri suuntauksia eri puolilla Eurooppaa. Romaaninen taide alkoi löytää muotoaan hiljalleen 900-luvun lopussa ja sen vaikutuksen on yleisesti katsottu kestä- neen 1200-luvun alkuun. Tyyli kehittyi eri puolilla Länsi- ja Etelä-Eurooppaa. Romaaninen taide oli luonteeltaan kristil- listä ja se pyrittiin sitomaan uskonnon harjoittamiseen. Kristillisten aiheiden lisäksi taiteessa esiintyi toisinaan mieliku- vitusaiheita kuten erilaisia hirviöitä. Romaaninen taide keskittyi arkkitehtuurikuvanveistoon, jossa veistokset sijoitettiin pääsääntöisesti kirkkojen eks- teriöörien pääsisäänkäynteihin eli portaaleihin sekä pylväiden kapiteeleihin. Romaaniseen portaaliin kuului oviaukon yläpuolella sijainnut kookas puoliympyrän muotoinen tympanon, johon reliefikoristelu yleensä sijoitettiin. Romaaniset veistokset olivat usein frontaalisia ja staattisia. Kuvanveistoa hallitsi kaavamaisuus ja sen materiaaleina käytettiin pää- sääntöisesti pehmeitä kivilajeja, kuten hiekka- ja kalkkikiveä. Romaanisten kirkkojen suuret seinätilat mahdollistivat runsaat seinämaalaukset, joiden maalaustapa perustui ääriviivaan ja tasaisiin väripintoihin. Tilavaikutelmaan niissä ei pyritty. Henkilöhahmojen ilmeiden kuvaus oli vahvasti symbolista ja perustui pitkälti eleisiin. Lisäksi taiteen piirissä esiintyi kirjankuvitusta, lasimaalausta, tekstiilitaidetta, norsunluukaiverrusta ja emalitöitä. 7

Romaanisen arkkitehtuurin tyypillisiä piirteitä olivat mm. pitkittäismuuri kantavana osana, painon jakautuminen koko muurille, paksut pylväät, pyörökaaret, ristikeskus- ja porrastornit, tilojen selkeä jaottelu, arkkitehtuuriin kiinteästi liittyneet veistokset sekä aikaisempien puukattojen tilalle tulleet kiviset tynnyri- ja ristiholvit. Romaani- seen arkkitehtuuriin kuulunut raskas vaikutelma syntyi kivisten holvien kannattami- seen tarvituista massiivisista pilareista ja paksuista muureista, joiden myötä ikkunoil- le jäi vähän tilaa. Kirkkojen perusmuotona oli basilika, joka koostui keskilaivasta, ap- siksesta, kuorista sekä kahdesta tai neljästä sivulaivasta. Sivulaivat erotettiin yleensä päälaivasta pyörökaarien ja pylväiden avulla. Runsaan pyörökaarien ja pilareiden käytön vuoksi romaanista arkkitehtuuria on kutsuttu toisinaan myös pyörökaarityylik- si. Keskeinen esimerkkiteoksia ovat arkkitehtuurista Toulousen Saint-Sernin (1080-1120) ja kuvataiteesta Kristus ja kaksitoista apostolia, La seo de Urgelin kirkosta, Espanjasta (n.1000- 1100). Gotiikka Gotiikka on Euroopassa vallinnut taiteen tyylikausi, joka seurasi romaanista ja edelsi renessanssityyliä. Sen juuret ovat 1140-luvun Ranskan arkkitehtuurissa, ja tyylilajin tyypillisenä edustajana voidaan pitää Pariisin Notre-Dame katedraalia. Gotiikan myötä syntyi myös goottilaiseksi luonnehdittavaa kuvanveistoa, maalaustaidetta ja taidekäsityötä. Alppien pohjoispuolella gotiikka käsitti ajan noin 1150–1525 ja Italiassa noin 1250–1420. Britteinsaarilla varhaista gotiikan aika- kautta kutsutaan nimellä Early English. Gotiikka on vaihtelevaa, sillä sen vaiheet ja ilmentymät usein poikkeavat maakohtaisesti huomattavasti toisistaan. Goottilai- nen taide korostaa erityisesti uskonnollisuutta. Nimitys ”gotiikka” syntyi Italiassa renessanssiaikana kuvaamaan ”barbaarien” eli goot- tien, rakennustaidetta. Sana on vasta myöhemmin laajennettu merkitykseltään siten, että sillä käsitetään myös aikakauden kuvataiteita. Gotiikka arkkitehtuurissa syntyi alun perin teknisenä oivalluksena, josta taiteelliset ulottuvuudet seurasivat. Ajatuksena oli solakoita pilareita ja niiden päällä kulkevia kapei- ta ruoteita käyttäen muodostaa rakennukselle kivirunko. Näin rakennus pysyi kasassa ilman tiiviitä seiniä ja seinät kyettiin vapauttamaan kannatustehtävästään muun muassa suurille ikkuna- ja lasirakenteille. Tyypillisiä piirteitä ovat veistoskoristelut, kolmiosainen sisäänkäynti, kapeat ja korkeat tornit sekä pyöreät, koristeelliset ruusuikkunat. Gootti- lainen arkkitehtuuri pyrki uskontoa korostavana tyylisuuntana ”tavoittelemaan taivaita”, mikä näkyy symbolisesti koko rakennuksen yleisenä korkeutena. Eräs gotiikan tärkeim- mistä tunnuspiirteistä ovat suipot holvikaaret, verrattuna romaanisen kauden pyöreisiin eli puoliympyrän muotoisiin holvikaariin. Taivaallinen valo täytti kirkon sisätilat ikkunoista, joihin sommiteltiin erivärisiä lasinpaloja mosaiikkien tapaan. Lasimaalaukset olivat sekä hengellisen että fyysisen valon lähteitä. Lasimaalausten aiheet tai henkilöhahmot liittyvät kiinte- ästi toisiinsa. Niitä onkin sanottu köyhien ja lukutaidottomien Raamatuksi, vaikka kuvien ymmärtäminen ilman selitystä tai henkilöiden tunnistamista auttavaa kirjoitusta on vaikeaa. Goottilaisten kirkkojen fasadeissa oli ruusuikkuna, myös apilanlehden mallia käytettiin ikkunoiden koristelussa. Valtaosa goottilaisesta kuvanveistosta liittyy ka- tedraalien dekoraatioihin. Veistoksilla koristettiin koko rakennus eksteriööristä interiööriin. Esimer- kiksi Chartres´n katedraalissa on noin 1800 veistosta. Teosten materiaaleina käytettiin tavallisesti eri kivilajeja sekä puuta. 8

RENESSANSSI Renessanssi on sekä aikakausi että tyylikäsite. Kirjaimellisesti renessanssi tarkoittaa uudestisyn- tymää. Laajasti ottaen renessanssi tarkoittaa taide-, kulttuuri-, ja aatehistoriallista murrosta siirryt- täessä keskiajalta uuteen aikaan 1300-luvulta 1500-luvulle. Kiinnostus antiikin taiteeseen ja klas- sisiin kieliin kasvoi voimakkaasti Italian niemimaan kaupunkivaltioissa jo 1300-luvun loppupuolelta lähtien. Kyse on kuitenkin enemmän uudistumisesta kuin antiikin uudelleensyntymisestä. Antiikin kulttuuriperintöhän oli säilynyt läpi keskiajan. Renessanssin ajattelijat olivat hyvin itsetietoisia ja aikakausitietoisia. Keskiaikaa pidettiin eräänlaisena “pimeänä” välivaiheena antiikin ja 1400-luvun nykyhetken välillä. Kaupunkivaltioissa ajateltiin oman menneisyyden olevan antiikin Roomasta läh- töisin. Ihanteena oli monipuolisesti sivistynyt ja lahjakas ihminen, uomo universale, joka kykeni toimi- maan tieteen ja taiteen alueilla. Todellisuudessa näitä yleisneroja oli vähän. Antiikin arkkitehtuurista, taideteoksista ja niiden tulkinnoista tuli normeja. Renessanssin aikana kehitettiin myös keskeisperspektiivi. Matematiikka ja anatomia olivat taideteoksen luomisen välineitä. Renessanssin ihmisihanteeseen liittyy taiteilijan aseman muuttuminen käsityöläisestä op- pineeksi taiteilijaksi. Italialaisista taiteilijoista kirjoitettiin paljon renessanssin aikana, mm. elä- mänkertoja. Tämän vuoksi heistä tiedetään enemmän kuin aikaisemmin eläneistä taiteilijoista. Myös taideteorioita kehitettiin. Italian kaupunkivaltioiden vauraan väestön keskuudessa oli mesenaatteja, jotka tukivat taiteilijoita mm. tilaamalla teoksia ja lahjoittamalla materiaaleja. Esi- merkiksi Medici-suku tuki Michelangeloa. Taiteen keräily ja teoksen tilaaminen kohottivat omis- tajiensa sosiaalista statusta. Taidehistoriassa renessanssi jaetaan yleensä varhais- ja täysrenessanssiin. Varhaisre- nessanssin (1400-1500) keskuksena oli Firenze. Täysrenessanssin aikana (1500-luvun alkupuoli) painopiste siirtyi Roomaan. Myös Venetsia oli tärkeä keskus. Italialaisittain var- haisrenessanssista käytetään nimeä quattrocento, täysrenessanssista cinquecento. Renessanssin arkkitehtuurissa pyrittiin selkeyteen ja antiikin Rooman esikuviin, kuten pyörökaariin, roomalaisiin pylväisiin sekä päätykolmioihin. Tavoitteena oli harmonian saa- vuttaminen. Rakennuksen eri osien tuli olla harmonisessa suhteessa toisiinsa, mistä muodostui tasapainoinen kokonaisuus. Vastaavia ajatuksia esitti antiikin aikana roomalainen Vitruvius (n. 90-20 eaa.). Matemaattisesti määriteltyjen suhteiden katsottiin 1400-1500-luvulla heijastavan Jumalan luoman maailmankaikkeuden täydellisyyttä. Antiikin rakenteisiin ja muotokieleen palaamalla korostettiin itsenäisyyttä ja eroa pohjoiseen “barbaarikansojen” gotiikkaan. Kun käsityöläismaalareista tuli taiteilijoita, niin vastaavasti rakennusmestareista tuli arkki- tehteja. Filippo Brunelleschi (Firenzen Duomon kupoli) (1377-1446) mainitaan ensimmäise- nä uuden tyypin arkkitehtinä. Brunelleschiä pidetään myös viivaperspektiivin keksijänä. Hä- nen menetelmässään etäisyys oli tieteellisesti mitattavissa. Menetelmä perustui havaintoon, että kaikki syvyyssuuntaiset viivat katsojan edessä olevassa “ikkunassa” näyttävät yhtyvän ns. pako- eli katoamispisteessä katsojan silmien tasolla. Perspektiivi on keino, jolla kaksi- ulotteiselle pinnalle saadaan luotua vaikutelma kolmiulotteisesta tilasta. Täysrenessanssin maalaustaide on nk. suurten mestareiden kautta. Leonardo da Vincin (Monalisa) (1452-1519), Rafaelin (Raffaello Sanzio, 1483-1520) ja Michelangelo Buonar- rotin (Daavid) (1475-1564) toiminnassa toteutui renessanssin ihmisihanne, monipuolisesti sivistynyt ja lahjakas yksilö. Roomasta tuli 1500-luvulla taiteen keskuspaikka. Venetsian taide pysyi omaleimaisena, taiteilijat keskittyivät roomalaisia kollegojaan enemmän väreihin ja tunnelmiin kuin aiheisiin. Giorgione (Giorgio da Castelfranco, n. 1476/78-1510) ja Tizian (Tiziano Vecelli, n. 1490-1576) olivat vauraan Venetsian keskeisiä taiteilijoita. Renessanssitaiteilijat suosivat pyramidimaista kolmiosommitelmaa. Kolmiota pidettiin harmonisen sommitelman edellytyksenä. Renessanssin taiteilijat hallitsivat perspektiivin käytön ja öljyväritekniikka mahdollisti mm. Leonardolle tyypillisen pehmeän värinkäsittelyn. Piirustuksista kehittyi oma taiteenlajinsa. Grafiikan merkitys kasvoi kirjapainotaidon yleisty- misen myötä. Öljyvärimaalaustekniikka on oleellinen osa länsimaisen taiteen historiaa ja todellisuu- silluusioiden tavoittelua. Öljyvärimaalausten myötä kehittyi taulumaalaus; teoksia voitiin helposti siirtää paikasta toiseen. Taulumaalaus on eurooppalainen ilmiö. Öljyväritekniikan keksijänä pidetään nykyisin flaamilaista taiteilijaa Jan van Eyckiä (n. 1390-1441). 9

BAROKKI Barokki ital. barokko �� merkillinen tai konstikas; esp. bamuecco �� epämuodostunut helmi) oli taidesuuntaus, jota sävytti suu- rellisuus. Se käytti äärimmilleen venytettyjä muotoja ja selkeitä yksityiskohtia luomaan draamaa ja jännitettä kuvanveistossa, maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa, teatterissa ja musiikissa. Barokin aikakausi alkoi vuoden 1600 paikkeilla Roomassa, Ita- liassa, ja levisi sieltä lähes koko Eurooppaan ja Amerikan mante- reelle. Barokin suosion takasi katolisen kirkon tuki. Trenton kirkollisko- kouksessa oli päätetty, että taiteiden pitäisi viestiä uskonnollisia aiheita suoralla ja emotionaalisella osallistumisella. Katoliselle kir- kolle barokkiarkkitehtuuri oli yksi vastauskonpuhdistuksen tärkeimpiä propagandavälineitä. Myös maallinen aristokratia näki barokin arkkitehtuurin ja taiteen dramaattisen tyylin keinona vai- kuttaa vierailijoihin ja ilmaisemaan voittoisaa valtaa ja hallitsemista. Barokkipalatsit on rakennettu pihojen, etuhuoneiden, suurten portaikkojen ja vastaanottohuoneiden sarjojen ympärille mahtipon- tisuuden moninkertaistamiseksi. Samanlaisella tuhlailevalla ylenpalttisuudella yksityiskohtainen taide, musiikki, arkkitehtuuri ja kirjallisuus innostivat toisiaan barokin kulttuuriliikkeenä, kun taiteilijat tutkivat, mitä he saisivat luoduksi toistavista ja vaihtelevista kuvioista. Barokin taiteen keskeisin piirre oli keskittyminen dramaattisuuteen. Renessanssin maalaus- ja veistostaiteiden kreikkalaisesta tyyneydestä siirryttiin teatraalisiin, voimakkaita tunteita herättäviin aiheisiin, joissa usein kuvattiin dynaamisia tilanteita. Barokkiarkkitehtuurista esimerkkinä Versailles´in palatsi ja kuvataiteesta Caravaggion Paavalin kääntymys. ROKOKOO Rokokoo oli tyylikausi, joka sijoittui barokin ja uusklassismin väliin. Toisinaan rokokoon on katsottu edustaneen barokin myöhäisvaihetta. Termi tulee sanasta rocaille, joka tarkoittaa epäsymmetristä simpukkaornamenttia. Rokokoo syntyi Ranskassa 1700-luvun alkupuolella vastareaktiona akateemiselle taiteelle ja levisi muualle Euroop- paan vuosisadan puolivälissä. Tyylikauden on katsottu vaikuttaneen n. vuosina 1725-1775 ja se sai alkunsa Ranskan kuningas Ludvig XIV:n hovista. Rokokoon keskeisinä pyrkimyksenä olivat keveys, miellyttävyys, spontaanisuus, kuvasommittelusääntöjen rikkomi- nen ja vapautuminen akateemisen taiteen konventioista. Kyseisten pyrkimysten taustalla toimi halu keventää barokin muotokieltä. Rokokoon taiteessa käytettiin pääsääntöisesti maallisia aiheita. Suosittuja olivat mm. muotokuva-, allegoriset alas- tonkuva-, antiikin mytologian fantasiahahmo-, pastoraali-, laatukuva- ja idylliset maisemakuva-aiheet. Lisäksi teatteri- maiset ja toisinaan eroottissävyiset fetes galantes -maalaukset, joissa kuvattiin muotitietoisten seurueiden ulkoilmahu- vittelua, olivat suosittuja aiheita. Italian rokokoolle ominaista olivat veduta-maalaukset, jotka rakentuivat tunnistettavis- sa olevista maisemista. Sisustustaiteessa ja arkkitehtuurissa puolestaan suosittiin luonnosta saatuja, epäsäännöllisiä koristeaiheita kuten esim. kivi-, simpukka-, lehti- ja kukka-aiheita. Esimerkkinä Jean-Honoré Fragonard: Yllätys. Rokokoon taiteelle oli ominaista barokkia kevyempi ja ilmavampi muotokieli, joka näin ollen pyrki pois synkkyydestä, raskaudesta ja tummasta väriskaalasta. Sen ominaispiirteiksi voidaan laskea koristeellisuus, oikullisuus, leikkisyys, elämänilo, kevytmielisyys, intiimisyys, sirous, sulous ja miellyttämisen halu. Rokokoo suosi valoisia värisävyjä ja öl- jyvärimaalauksen rinnalle nousi pastellimaalaus. Tyylisuunta suosi eksoottisia muotoja ja aikaisemman symmetrian tilalle nousi epäsymmetrian ihailu. Veistotaiteelle tyypillisiä olivat etenkin posliinista (posliinin valmistus opittiin Euroopassa 1700-luvun alussa) valmistetut pienikokoiset ihmisahmoja esittäneet figuriiniveistokset. Rokokoon arkkitehtuuri vaikutti voimakkaimmin sisäarkkitehtuurissa. Ulkoarkkitehtuurissa se ilmeni lähinnä muotojen osittaisena kevenemisenä sekä puutarhojen kiinalaisvaikutteisten huvi- majojen ja paviljonkien rakentamisena. Sisäarkkitehtuurissa suosittiin ovaalimuotoa, peilejä, maalattuja tapetteja ja seinien stukko-ornamentteja, jotka väritettiin pääsääntöisesti kullalla ja vaalein värein. Myös kattomaalaukset kevenivät ja vaalenivat. Lisäksi huoneiden kulmat usein pyöristettiin. Huonekalujen puolella suosittuja olivat kaarevajalkaiset ja istuinosaltaan pehmustetut rokokootuolit ja -sohvat. 10

KLASSISMI Klassismi tarkoitti kuvataiteissa pyrkimystä puhtauteen, paluuta selkeisiin linjoihin rokokoon koristeellisuuden jälkeen. Malleja ja ihanteita haettiin antiikin Kreikasta ja Roomasta. Pompeijin vaikutteita haettiin niin väreihin kuin muotokieleen. Klassismi vaikutti voimakkaasti arkkitehtuurissa. Maala- ustaiteesta esimerkkeinä Jacques-Louis Davidin työt, Horatiusten vala ja Marat´n kuolema. Uusklassinen arkkitehtuuri, tunnetaan myös nimellä empire, on noin 1750-luvulta 1840-luvulle vaikuttanut arkkitehtuurin suuntaus. Se otti vaikutteensa suoraan antiikin Kreikan ja Rooman rakennustaiteesta sekä renessanssiajan Palladiolaisesta arkkitehtuurista. Rönsyilevän barokki- ja rokokooarkkitehtuurin jälkeen uusklassismi pyrki takaisin ”puhtaaseen” klassiseen arkkitehtuuriin, ja se palautti rakennuksiin yksinkertaiset ja suoraviivaiset muodot sekä antiikista tutut pylväsjärjestelmät. Sen nousuun vaikutti antiikin taiteen ja arkkitehtuurin kasvanut tunte- mus, sekä varsinkin sisätilojen suunnittelussa Pompeijissa tehdyt löydöt. Helsingin keskusta-arkkitehtuuri, etenkin Carl Ludvig Engelin suunnittelemat osat, edustaa uusklassismia hienoimmillaan. Samoin Pietari ja München ovat likimain uusklassismin ulkomuseoita. ROMANTIIKKA Romantiikka oli 1700-luvulla Euroopasta alkunsa saanut taiteellinen ja intellektuaalinen suuntaus, joka murtautui kunnolla esiin Saksassa 1790-luvulla ensin kirjallisuudessa, filosofiassa, ja lopulta muissa taiteissa. Saksaa ennen romantiikkaa oli esiintynyt Ranskassa ja Englannissa, myö- hemmin sitä on esiintynyt todennäköisesti kaikissa mante- reen kulttuureissa. Romantiikka painotti tunteita, mielikuvitusta ja vapautta. Luonnon merkitystä korostettiin sekä kielessä että taiteissa. Romantiikan ajalla oltiin erityisen kiinnostuneita henki- maailmasta, unikuvista, ihmissielun pimeästä puolesta ja muusta ”epätavallisesta”. San- karillisia yksilösaavutuksia ihailtiin. Romantiikka on usein nähty sitä edeltäneen valistuksen ajan (rokokoo ja klassismi) vastakohtana. 1800-luvun alun romantikot eivät täysin hylänneet antiikkia, mutta olivat kiinnostuneempia oman maansa historiasta. Kiinnostus kansojen alkuperään lisäsi innostusta kansanrunouden ja -satujen keräämiseen sekä loi pohjaa nykyaikaiselle historiatutki- mukselle ynnä kansallisuutta korostavalle politiikalle ja ajattelulle. Romantiikan ajan kuvataiteesta esimerkkeinä Eugene Delacroix: Vapaus johtaa kansaa (1830) ja Gaspar David Friedrich: Vaeltaja sumun meren yllä (1918). REALISMI Kuvataiteissa ja kirjallisuudessa realismi on 1800-luvun puolenvälin suuntaus, joka alkoi Ranskasta. Realistien tavoitteena oli kuvata jokapäiväisiä hahmoja, tilanteita, ongelmia ja tapahtumia - käyttäen todenmukaista kuvaamista- paa. Realismi oli vastaus sitä edeltäneelle romantiikalle, jossa kohteita käsiteltiin idealisoiden eli ihannoivasti. Realis- teille oli tyypillistä teatraalisuuden ja klassisten muotojen hylkääminen ja korvaaminen arkipäiväisillä tai ”realistisilla” teemoilla. Realismin ihanne oli jumalien tai sankarien sijaan tavallinen talonpoika tai työläinen. Monet, joskaan eivät kaikki, realistit olivat samalla sosialisteja. Realismi on taiteessa ja kirjallisuudessa käytetty termi, jolla on tarkoitettu ulkoisen todellisuuden todenmukaista kuvaamista. Realismi on moniselitteinen termi koska sitä on käytetty ilmaisemaan sekä ajanjaksoa, että taideteoksen esittävyyden astetta. Ranskalaisena taidesuuntauksena realismi vaikutti n. vuosien 1848- 1865 välisenä aikana. Suuntaus levisi myöhemmin ympäri maailman. Realismin syntyyn vaikutti romantiikan sekä historiamaalauksen vas- tustaminen. Suuntauksen johtohahmona toimi Gustave Courbet (Ki- venhakkaajat, 1849). 11

Realismi reagoi romantiikan ja historiamaalauksen todellisuuden vierautta vastaan. Courbetin laatiman realismin manifestin kantavana ajatuksena oli ”rakkaus aitoon totuuteen”. Varsinkin suuntauksen alkuaikoina realismilla oli yhte- yksiä politiikkaan ja sitä pidettiin yleisesti vasemmalle suuntautuneena. Realismin aiheet otettiin omasta ympäristöstä, jokapäiväisestä elämästä ja todelli- suudesta. Lisäksi suuntauksen piirissä käytettiin yhteiskunnallisia aiheita, kuten esim. työläiskuvauksia. Realismin maalaustyyli pyrki todellisuuden jäljittelyyn. Ranskalaiseen realismiin on liitetty myös termi ”juste-milieu”, jolla tarkoitettiin ”keskitien” taiteilijoita, jotka pysyttelivät tyylillisesti akateemisen maalauksen ja uusimpien taidevirtausten vä- lissä. Realismin pohjalta nousi 1900-luvulla useita taidesuuntauksia, kuten esim. sosi- aalinen realismi ja kommunismin vaikutuspiirissä suosittu sosialistinen realismi sekä todellisuuden kuvaamiseen pyrkineet suuntaukset kuten foto-, hyper-, ja superrealismi. Realismilähtöiseksi taiteeksi on luettu myös uusasiallisuus sekä sellainen taide, joka välttää illusionismia ja representaatiota esittämällä valmistus- materiaaliensa kautta vain itseään. MODERNISMI Moderni sana tarkoittaa uudenaikaista ja nykyaikaista. Sanasta johdettua termiä modernismi on taidehistoriassa käytetty kuvaamaan taiteen tyyliä ja ideologiaa n. 1860-luvulta 1960-luvulle ulottuvana ajanjaksona. Usein termillä tarkoitetaan 1900-luvun alkupuolen ja puolenvälin keskeisiä taidesuuntauksia ja ”ismejä” kirjallisuudessa, taiteessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Modernismin alku taiteen tyylisuuntana sijoitetaan monesti Ranskan taiteessa 1860- luvulla alkaneeseen murrokseen. Murros johti uudenlaisen taiteen ilmaisun syntyyn. Kuvataide ei enää perustunut yhtä vahvasti kirjallisiin aiheisiin, ja teoksissa korostettiin pintoja, viivoja ja värejä kuvaskohteen sijaan. Ranskalainen maalari Édouard Manet (Aamiainen ruohikolla) (1832-1883) mainitaan usein yhtenä ensimmäisistä modernistisista maalareista. Ideat kehityksestä, totuudesta ja vapaudesta vaikuttivat myös modernismiin taiteen suun- tauksena. Modernistitaiteilijat halusivat hylätä menneisyyden ja rikkoa vanhojen ilmaisukei- nojen ja traditioiden rajat. Taiteen katsottiin olevan jatkuvassa kehityksessä kohti parempaa ja totuudellisempaa ilmaisua. Ajatus taiteilijavapaudesta määritti modernismia 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Taiteilijat etsivät vapautta niin akateemisen taiteen säännöistä kuin yleisön vaateista. Muodostui käsitys taiteesta, jota ei ollut tehty yleisön miellyttämisen takia, vaan taiteen itsensä vuoksi (lárt pour lárt). Ensimmäinen ja toinen maailmansota romuttivat monien modernistien ajattelutapoja: usko tieteeseen ja teknologian kehitykseen hyvinvointia ja humaaniutta tuottavina tekijöinä joutui koetukselle. Maailman muutos ylipäänsäkin toisen maailmansodan jälkeen (populaarikulttuurin kasvu, uusien informaatioteknologioiden nousu ja yleistyminen, taloudelli- nen ja kulttuurinen globalisaatio) alkoi osoittaa sekä aatteellisen että kulttuurisen modernismin heikkouksia. Modernis- tiset ideat mm. vapaudesta, tasa-arvosta, totuudesta nähtiin ihmismielen konstruktioina, tehtyinä ajattelumalleina. Impressionismi Impressionismi oli modernin taiteen suuntaus, joka vaikutti 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Sen ideana oli vangita vaikutelma (impressio) tietystä hetkestä jättäen tarkan sommittelun ja yksityiskohdat toisarvoisiksi. Suuntaus on saanut nimensä Claude Monetń maalauksesta Impressio: auringonnousu (1873), jota eräs kriitikko nimitti impressionistin tekemäksi. Impressionistit olivat aikansa vallan- kumouksellisia taiteessa, sillä he hylkäsivät perinteiset säännöt ja tekniikat. 1800-luvun Ranskassa taidetta valvottiin perusteellisesti. Kaunotaiteiden akatemia Pariisissa valitsi työt, jotka kelpuutettiin vuosittaisiin taidenäyttelyihin. Akateemi- sen taiteen perinteen mukaan aiheiden tuli olla lähinnä historiallisia ja maalausjäljen huolellisesti viimeistellyn näköinen. Kun akatemia hylkäsi Edouard Manetń maalauksen Aamiainen ruohikolla, joka sisälsi alastoman naisen ja kaksi miestä nurmikolla, päätti ryhmä taiteilijoita perus- taa oman näyttelyn, niin sanotun reputettujen salongin salonkinäyttelyn vastapainoksi vuonna 1874. He olivat ensim- mäisiä impressionisteja ja liikkeen varhaisina vuosina 1874 - 1886 varsinkin suuri yleisö arvosteli impressionismia an- karasti. Impressionistit saivat kuitenkin runsaasti huomiota ja ryhmän jäsenistä Claude Monetin maalaukset huomattiin myös Ranskan ulkopuolella Englannissa ja Yhdysvalloissa, sekä muissa maissa. 12

Symbolismi Symbolismi oli 1800-luvun loppupuolen Ranskasta ja Belgiasta alkanut taidesuuntaus, joka vaikutti runoudessa ja muussa taiteessa ja jolle oli ominaista symbolien käyttö. Rans- kalainen symbolismi oli toisaalta vastareaktio realismiin ja naturalismiin, jotka vaativat todellisuuden kuvaamista ”sellaisena kuin se on”, toisaalta jatkoa romantiikan perinteelle. Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja us- koivat, että ”suurten totuuksien” lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia. Symbolismi vaikutti huomattavasti modernismin syntyyn. Runoudessa symbolismin esikuvana oli Charles Baudelairen kokoelma Pahan kukkia (Les Fleurs du Mal). Kuvataiteessa symbolismi jatkoi romantiikan ”tummempaa” traditiota, mutta oli kurinalaisempaa ja harkitumpaa kuin kiihkeä ja kapinallinen romantiikka. Symbolismin varsinainen kuvataiteellinen vastine kirjalliselle symbolismille oli lähtöisin Paul Gauguinilta, jonka mukaan vaistonvaraisesti koettu idea tai elämys tuli voida esittää taiteellisin vastinein. Viiva ja väri eivät enää perustuneet luonnonhavaintoon, vaan niillä vihjattiin ensisijaisesti omiin mielikuviin ja mielentiloihin. Gauguinin seuraajat kehittivät symbolistisen taiteen teoriaa ja ilmaisutapoja edelleen. Suosittiin pelkistävää ilmaisua ja pintaa korostavaa tyylittelyä, jotta idealistisuus ja yksinkertainen, koristeellinen suuruus nousisivat esille. Ajatuksessa taideteoksen koristeellisesta luonteesta piili alkuaskel seuraavan vuosisadan abstraktille taiteelle. Naivismi Kiinnostus primitiivisten kansojen taiteeseen kasvoi 1800-luvun lopulla, kun kuvataiteilijat etsivät uusia kuvallisen ilmaisun muotoja irtautuen akatemioiden edustamasta taidekäsityksestä. Tuohon aikaan ajoittuu myös harrastajataiteilijoihin kohdistunut kiinnostus. Naivismi (ransk. naïve < lapsekas, vilpitön, luonnollinen) on ku- vaamataiteen suuntaus, jonka harjoittajat ovat hankkineet taitonsa pääasiassa itse. Naivismia pidetään joskus kansantaiteen jat- keena. Erona niiden välillä on se, että kansantaide on tyypillisesti status- ja käyttöesineiden koristelua, kun taas naivistinen taide ilmenee ns. vapaissa taideteoksissa, kuvissa ja eri materiaaleista valmistetuissa veistoksissa. Naivismille on tyypillistä, että kuvatilaa ei ole rakennettu keskeisperspektiivin sääntöjen mukaisesti. Egyptiläisestä maalauksestakin tuttua arvoperspektiiviä voi sen sijaan nähdä usein. Piirustus perustuu ääriviivaan, joka rajaa kirkkaita väripintoja. Kuvat ovat usein kerronnallisia. Aiheet löytyvät tekijän omasta elämästä, muistoista, unista ja haaveista. Myös kukat ja eläimet, akatemiataiteen arvoasteikon alim- mat lajityypit, olivat naivistien suosiossa. Yhteiskuntakritiikki ei ole vierasta naivistien töissä, mutta sen esittäminen värikkäällä ja humoristisella otteella on tehnyt naivismista suosittua suuren yleisön parissa. Naivistien maalauksia on verrattu virheellisesti lasten kuviin. Lasten kuvat heijastavat kutakin kehitysvaihetta ja muuttuvat lapsen kasvaessa kun taas naivistien kuvallinen ilmaisu säilyy usein samantapaisena vuodesta toiseen. Naivistisesta kuvataiteesta esi- merkkinä Henri Rousseau: Uni, 1910. Ekspressionismi Tyyliterminä ekspressionismilla tarkoitetaan vaihetta, joka ajoittuu impressionismin jälkeiseen aikaan ja joka oli huipussaan Saksassa ja Ranskassa ennen kubistien esiintymistä päättyen ensimmäiseen maailmansotaan. Suomessa ekspressionismi ilmeni vasta 1910-luvulla, mutta vaikutti pitkään, sillä ns. marraskuulainen ekspressionismi tulkittiin taidehistorioitsijoiden toimesta erityisen suomalaiseksi. Ekspressionismin käsitettä voi hämärtää se, että sitä käytetään joskus myös varhaisemmista kuin 1900-luvun alun taiteilijoista. Juuri 1900-luvun alussa ”löydettiin” aika- kaudelleen poikkeuksellisen tunnepitoisesti kuvauskohteeseensa suhtautuneita taiteilijoita kuten El Greco. Tärkeitä ekspressionismin edelläkävijöitä 1800-luvulla olivat norjalainen Edvard Munch (Huuto, 1893) (1863-1944), joka työskenteli useaan otteeseen Saksassa ja piti 1892 Berliinissä kohua herättäneen näyttelyn. Munchin maalaukset rakensivat modernia, ympäristöstään ja tun- 13

teistaan vieraantuneen ihmisen kuvaa. Ranskalainen Vincent van Gogh (Tähtikirkas yö, 1889) (1853-1890) ennakoi ekspressionismin kehitystä näynomaisilla myöhäiskau- den töillään. Ekspressionismin tunnuspiirre on yksilöllisen näkemyksen korostuminen ulkoisen havainnon sijasta. Innoittajana oli mm. Nietzsche. Kuvataiteessa tunteita ilmaistaan voimakkailla väreillä. Paikallisvärien sijasta käytetään esimerkiksi vastavärien rinnas- tuksia. Muotoja liioitellaan ja vääristellään tai ne yksinkertaistetaan lähes abstrakteiksi kuvioiksi. Monet ekspressionistit ihailivat afrikkalaista taidetta, ja sen innoittamana kasvot esitettiin naamiomaisina. Epätavallisen suuret silmät kertovat pyrkimyksestä tunkeutua ihmisen sisimpään, sieluun saakka. Ekspressionistisesti maalavat taiteilijat esiintyivät usein ryhmänä. Kolme keskeistä ryhmää ovat Ranskan fauvistit ja Saksassa toimineet Die Brücke-ryhmä ja Der Blaue Reiter. Nimitys fauvistit (ransk. < Les Fauves, villipedot) sai alkunsa, kun kriitikko Louis Vauxcelles näki vuonna 1905 voimakkain värein maalattuja teoksia, jotka oli ripustettu ympäröimään Donatellon veistosta. Veistos näytti olevan aivan kuin villipetojen keskel- lä. Fauvisteilla ei ollut ohjelmaa, mutta sen keskeisenä hahmona toimi Henri Matisse (Jälkiruokapöytä, 1908) (1869-1954). Kubismi Kubismi on eräs 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimmista taidesuunnista. Suuntauksen alullepanijoina olivat espanjalaissyntyinen Pablo Picasso (1881-1973) ja ranskalainen Ge- orges Braque (1882-1963). He kehittivät kuvanrakentamiseen uuden menetelmän, joka oli ollut aavisteltavissa jo esimerkiksi ranskalaisen Paul Cézannen (1839-1906) maalausten pintarakenteessa. Kubistit pelkistivät maalaustensa muodot kuutioiksi, kartioiksi, lieriöiksi ja palloiksi: maalausten sommittelua hallitsivat toisiinsa liitetyt särmikkäät tasopinnat ja kuvatila sommiteltiin tietoisesti litteäksi, pintaa korostavaksi. Keskeisperspektiivin käyttö hylättiin ja kuvauskohteen tilarakenne purettiin tasopinnoiksi. Kuvauskohteen osia esitettiin samanaikaisesti eri näkökulmista, mitä kutsutaan simultaaniperspektiiviksi. Koska kuvauskohteet esitettiin samanaikaisesti nähtynä eri puolilta ikään kuin niiden ympäri olisi kuljettu, maalauksiin saatiin mukaan ajan ulottuvuus. Picasso ja Braque maalasivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ja 1910- luvun alussa lähes yksinomaan harmaan ja ruskean sävyillä muotokuvia ja asetelmia, joita koottiin mm. ruukuista, pulloista, kirjoista ja soittimista. Tätä kubismin varhaisvaihetta kutsutaan usein sen tasopintoja purkavan ja analysoivan luonteensa vuoksi analyytti- seksi kubismiksi. Noin vuoden 1912 jälkeen Braque ja Picasso kehittivät uuden paperi- kollaasi-tekniikan, josta katsotaan alkaneeksi kubismin toisen vaiheen, ns. synteettisen kubismin kausi. Tuolloin taiteilijat leikkasivat sanomalehdistä, tapeteista, kankaasta, oh- jelmalehtisistä ym. paloja ja liimasivat niitä teoksiinsa maalaamisen lisäksi. Mainoksista ja lehdistä leikatuilla fragmenteilla maalauksiin voitiin tuoda viittauksia populaarikulttuurista ja ajankohdan politiikasta. Tässä vaiheessa Picasso ja Braque alkoivat suosia kirkkaampia ja voimakkaammin kontrastoivia värejä. Huomio kiinnitettiin kuvan kokonaisrakenteeseen. Picasso ja Braque tekivät kubististen maalaustensa sommitelmien tueksi pahvisia esinemalleja. Näissä malleissa Picasso näki mahdollisuuden myös kubistiseen kuvan- veistoon. Picasso ryhtyi kokoamaan malleja uudelleen mm. pellistä, laudasta, narusta ja tehdasvalmisteisesta ma- teriaalista. Tähän asti länsimainen kuvanveisto oli perustunut siihen, että veistokset oli veistetty kivestä tai puusta tai muovailtu saveen ja valettu pronssiin tai muihin metalleihin. Picasson kubistisissa veistoksissa taiteilija sen sijaan raken- si ja kokosi kolmiulotteisen veistoksen samaan tapaan kuin kollaaseissa kaksiulotteiset fragmentit koottiin tasopinnalle. Tällaista kolmiulotteista kollaasia kutsutaan assemblaa- siksi. Arkielämästä irrotettujen fragmenttien ja esineiden liittäminen taideteoksiin esteettisiksi objekteiksi mullisti taideteoksen käsitettä. Nyt arkiesineeltä voitiin poistaa sen alkuperäinen tehtävä ja muuttaa se esteettiseksi tarkastelu- kohteeksi liittämällä esine taiteen autonomiselle alueelle. 14

Dadaismi Dada oli eurooppalaisten ja amerikkalaisten taiteilijoiden kapinalii- ke, joka toimi aktiivisimmillaan vuodesta 1916 vuoteen 1923. Dada syntyi ensimmäisen maailmansodan pessimistisistä tuhon tunnel- mista. Taiteilijat Euroopan eri puolilta pakenivat sotaa Sveitsiin, Zü- richiin. Siellä he alkoivat järjestää iltamia ystävilleen Cabaret Voltaire -nimisessä kapakassa helmikuussa 1916. Dada-nimitys keksittiin aukaisemalla sanakirja sattumanvaraisesti. Jokeltelua muistuttava sana merkitsee ranskaksi lasten keppihevosta; venäjäksi sana tarkoittaa ”kylläkyllä”. Dadailtamat yhdistivät futuristien tapaan eri taiteilijoiden esityksiä kabaree-perinteeseen. Teosten muoto hajosi käsittämättömäksi. Iltamissa esitettiin metelimusiikkia, absurdeja sketsejä ja runoa ja laulua, joiden sanat eivät tarkoittaneet mitään. Esityksissä impro- visoitiin, ja skandaalit olivat yleisiä. Cabaret Voltaire toimi vain viisi kuukautta. Dadan ideat levisivät kuitenkin taiteilijoiden mukana eri puolille Eurooppaa ja Yhdysvaltoihin. Aktiivisia dadataiteilijoita toimi mm. Berliinissä, Pariisissa ja New Yorkissa. Dadaistit halusivat futuristien lailla ärsyttää ihmisiä tahallaan. Tempauksillaan dadaistit vastustivat porvarillisia arvoja ja estetiik- kaa, moraalisääntöjä ja annettuja ja vakiintuneita normeja. Koettu maailmansota sai monet dadaistit pessimistisiksi ja viljelemään hirtehistä huumoria. Dadaistien tavoitteena oli tuhota taide esteettisenä palvonnan kohteena ja korvata se merkitystä vailla olevalla antitaiteella tai ei-taiteella. Taiteilijat kyseenalaistivat taiteen ja muiden esineiden välisen rajan. Dadaistit alkoivat käyttää teoksissaan sattumanvaraisesti löytämiään esineitä. Esineet saattoivat olla luonnon materiaaleja, kuten kiviä, tai ihmisen valmistamia esineitä. Tällaisia valmiista ja löydetyistä esineistä luotuja teoksia taiteilijat alkoivat kutsua nimellä ’ready mades’. Etenkin Marcel Duchamp (1887-1968) teki 1910-luvulla lukuisia kuuluisiksi tul- leita ready made -teoksia. Tällaisia olivat mm. taidegalleriaan tuotu posliininen pisuaari, jonka taiteilija nimesi Suihku- lähteeksi ja signeerasi sen nimellä R Mutt. Dadaistit myös yhdistelivät arkiesineitä toisiinsa tehden niistä uusia mielikuvituksellisia objekteja, kuten esimerkiksi Man Rayn (1890-1977) teoksessa Lahja, vuodelta 1921, jossa silitysraudan pohjaan on kiinnitetty rivi alaspäin törröttäviä nauloja. Man Ray, kuten myös John Heartfield (1891-1968) ja Hannah Höch (1889 – 1978), teki runsaasti fotomontaaseja, jotka muodostuivat yhteen liitetyistä valokuvista ja lehtileikkeistä. Muista dadaistisista taiteilijoista mainittakoon mielikuvituksellisia koneita suunnitellut Francis Picabia (1879-1953), erilaisia assemblaaseja tehnyt Hans Arp (1886-1966) ja erilaisista materiaaleista ja roskasta assemblaaseja koonnut Kurt Schwitters (1887-1948). Dadaistien taiteenvastainen ajatusmaailma epäonnistui siinä mielessä, että dadan kokeilut omaksuttiin taiteen piiriin ja sen ideat vaikuttivat voimakkaasti koko 1900-luvun taiteen kehitykseen. Futurismi Futurismi oli Italiassa vuonna 1908 runoilija Filippo Tommaso Marinettin (1876- 1944) toiminnasta alkanut liike, joka levisi myöhemmin kaikille taiteenaloille. Julki- set manifestit ja esiintymiset edistivät futurismin ja futurististen vaikutteiden leviä- mistä Italiasta muualle Eurooppaan ja Venäjälle. Futuristisen liikkeen perustavoit- teena oli täysin uuden taiteen ja kulttuurin luominen. He kiistivät ja torjuivat vanhan ja menneisyyden taiteen ja kulttuurin merkityksen. Erityisen kiinnostuneita futuristit olivat modernin elämän tuomasta hälystä, koneista, vauhdista ja liikkeestä. Marin- ettin laatimassa manifestissa ihannoitiin teknokraattista kulttuuria, militarismia ja anarkiaa. Futuristit väittivät kuvataiteen kuvanneen aikaisemmin vain pysähtynyttä liikettä. Itse he ottivat haasteekseen kuvata taiteen keinoin sitä dynaamista ja subjektiivis- ta elämystä, joka syntyy liikkuvaa esinettä katsottaessa. Liikkeen idea on helposti havaittavissa esim. Giacomo Ballan (1871-1958) teoksista Koiran liike talutusnuorassa (1912) ja Pääskyset (1913) ja Carlo Carrán (1881-1966) teoksesta Punainen ratsastaja (1913). Liikkeessä esineen muodot näyttävät monistuvan, vääristyvän ja värisevän vauhdin vaikutuksesta. Futuristit kiistivät tilan ja siinä olevan kappaleen selkeät rajat. Ihmiskehon ja sitä ympäröivän tilan futuristit katsoivat sulautuvan yhteen dynaamisessa vuorovaikutuksessa. Umberto Boccionin (1882-1916) maalauksessa Ka- dun elämää tunkeutuu sisälle (1911) ja Gino Severinin (1883-1966) maalauksessa Bal Tabarin (1912) sisätilan, ulkoti- 15

lan ja esineiden tilojen rajat fuusioituvat. Boccionin veistoksessa Liikkeen jatkuvuus (1913) ihmisen keho aukeaa liikkeeseen mukautuvaksi ja liikettä kuvaavaksi masso- jen yhdistelmäksi. Liikettä, vauhtia ja energiaa futuristien maalauksissa kuvattiin mm. ’voimaviivoin’, monistuvin muodoin ja erilaisia valoisuusefektejä luomalla. Liikettä pyrittiin saamaan veistoksiin yhdistämällä niihin erilaisia materiaaleja, käyttämällä teoksissa jatkuvaa spiraalimuotoa, kuten esim. Boccionin veistoksessa Pullon kehitys tilassa (1912), tai jopa asentamalla veistoksiin moottoreita, joilla veistokset tai niiden osat saatiin liikkumaan. Futuristinen liike jäi varsin lyhytikäiseksi; toisen maailman sodan jälkeen liikettä yritettiin vielä elvyttää, mutta liittouduttuaan Benito Mussolinin fasistien kanssa futuristinen liike menetti kansainvälisen merkityksensä. Futurismilla oli suuri vaikutus eurooppalaiseen 1900-luvun alkupuolen modernismiin ja liikkeen luoman taiteen vai- kutukset näkyivät kauan liikkeen sammumisen jälkeenkin. Surrealismi Surrealismi oli maailmansotien välillä vaikuttanut taiteen ja kirjallisuuden suuntaus. Surrealistit etsivät tietä sattumien ja unien hallitsemaan ’ylitodelliseen’, jota he pitivät todellisena todellisuutena. Kyseistä ’ylitodellisuutta’ ei surrealistien mukaan saavutettu loogisen ajattelun avulla, vaan tiedottoman mielen oivalluksilla ja unien ja sattuman avulla. Dadan tavoin surrealismi oli antiporvarillista ja vierasti perinteisiä arvoja. Surrealistit eivät kuitenkaan olleet dadan tavoin anarkistisen spontaaneja. Virallisesti surrealistinen liike syntyi 1924 surrealistien voimahahmon ranskalaisen runoilija André Bretonin (1896- 1966) julkaistessa ensimmäisen surrealistisen manifestin. Manifestissa surrealismin nähtiin vapauttavan runoilijat ja taiteilijat kaikista järjen, moraalin ja esteettisten sääntöjen rajoitteista. Sigmund Freudin psykoanalyyttisia teorioita soveltaen surrealistit yhdistivät unen ja todellisuuden yhdeksi ainoaksi todellisuudeksi. Piilossa olevia maailmoja surrealistit etsivät alitajunnasta unien, transsitilojen ja hallusinaatioiden avulla. Surrealistiset kirjailijat käyttivät luomis- prosessissa ns. automaattista kirjoitusta, jossa sanat, kirjaimet tai tekstipätkät valittiin sattumanvaraisesti ja liitettiin yhteen mielivaltaisessa järjestyksessä. Automaattisia tekniikoita käytettiin myös maalauksessa, jossa maalari esimerkiksi antoi siveltimensä ”kulkea vapaasti” kankaalla. Saksalainen Max Ernst (1891-1976) otti käyttöön 1925 frottageksi kutsutun tekniikan, jossa paperia hangataan värillä siten, että paperin alla olevien esineiden pintakuviointi siirtyy paperille. Dadan tavoin myös surrealistit omaksuivat ilmaisukeinoikseen eri tai- teenlajien yhdistämisen. Espanjalaisesta Salvador Dalísta (1904-89) on tullut surrealismin kuuluisim- pia nimiä. Hänen teoksissaan erilaiset esineet, figuurit ja eläinhahmot venyvät, sulautuvat yhteen ja muotoutuvat uudelleen. Maalauksessa Muiston pysyvyys (1931) olevista valuvista kelloista tuli hänen tavaramerkkinsä ja aihe toistuu useissa hänen teoksissaan. Konstruktivismi Konstruktivismilla tarkoitetaan 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntynyttä taidevirtausta, jonka lähtökohtana oli harkitun, usein geometrisistä elementeistä sommitellun ei-esittävän taiteen tekeminen. Konstruktivismia on luonneh- dittu rakenteelliseksi, erilaisiin konstruktioihin perustuvaksi taiteeksi. Abstraktio, yksin- kertaisuus ja materiaalien logiikan ja rakenteen kunnioitus yhdistivät konstruktivistien ajatusmaailmaa. Maalauksissa ei saanut viivojen ja tasopintojen lisäksi olla mitään ’ylimääräistä’, esittävää aihetta. Kolmiulotteiset taideteokset lähenivät insinöörimäistä rakenteiden suunnittelua. Konstruktivistit pyrkivät tuomaan taiteellisen luovuuden yhteiskunnan palvelukseen. Tämän toteuttamiseksi taiteilijat suhtautuivat ennakkoluulot- tomasti uuteen teknologiaan. Useat taiteilijat työskentelivät laajoissa poikkitaiteellisissa projekteissa ja taideteollisuuden parissa. 16

NYKYTAIDE Nykytaide on oman aikamme taidetta, uutta taidetta. Sanan käyttö yleistyi 1970-luvulla, kun sanat moderni taide ja modernismi alkoivat saada uusia merkityksiä, joita niihin ei aikaisemmin oltu liitetty. Nykytaide on sivumerkityksistä va- paampi ja puolueettomampi sana kuin moderni taide. Kun nykytaide sisältää tavallisesti uusia näkökulmia, aiheita, materiaaleja, tekotapoja tai ideoita, sen ymmärtämistä pidetään joskus perinteistä taidetta vaikeampana. Nykytaide saavuttaa usein arvostusta paljon myöhemmin sen julkai- semisen jälkeen. Esimerkiksi impressionistitaiteilijat saivat 1870- ja 1880-lukujen aikana vastaanottaa ankaraa arvostelua ja pilkkaa Ranskassa varsinkin suuren yleisön taholta. Performanssi yleistyi massamme 1980-luvulla. Aluksi naureskeltiin yleisesti niin hassulle sanalle kuin taiteilijoiden kummallisille tempauksillekin. Impressionistit ovat nyt kautta maailman suosittuja taiteilijoita ja performanssi on tänään eräs osa aikamme taidetta siinä missä muutkin uudet taidesuuntauk- set. Abstrakti ekspressionismi Abstraktilla ekspressionismilla tarkoitetaan Amerikassa Toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä taidesuunta- usta, joka on yleisesti jaettu kahteen alalajiin: roiske- tai elemaalaukseen (action painting) ja värikenttämaala- ukseen (colour field painting). Suuntaukseen kuuluviksi luetuilla taiteilijoilla ei ollut yhteistä ohjelmaa ja heidän teoksensa erosivat usein myös tyylillisesti toisistaan. Abstraktia ekspressionismia pidetään tai- dekriitikoiden (kuten esim. Harold Rosenbergin) nimeämänä ja määrittelemänä tyylisuuntana. Esimerkkinä roiskemaalauksesta Jackson Pollok: Syysrytmejä, 1950 ja värikenttämaalauksesta Mark Rothko: Orange and Yellow, 1956. Poptaide Poptaiteeksi kutsutaan Yhdysvalloissa ja Englannissa 1950-luvun puolivälissä syntynyttä taidesuuntaa. Myös muissa länsimaissa kehiteltiin 1950- ja 1960-luvuilla vastaavanlaista taidetta. Poptaiteilijat pyrkivät teoksissaan rikkomaan rajoja taiteen ja arkipäiväisten esineiden, kuvien ja populaarikulttuurin tuotteiden väliltä. Taiteilijat hakivat aiheensa mm. sar- jakuvista, kuvalehdistä, mainoksista, pakkauksista, viihteestä, elokuvista, pop-musiikista, radiosta ja televisiosta. Poptaiteilijat omaksuivat teoksiinsa myös mainoksissa ja arkipäivän esineissä käytetyt kirkkaat värit. Taidesuunnan nimi pop-taide viittaa juuri taiteilijoiden käyt- tämiin populaarikulttuurin parista löydettyihin aiheisiin. Niitä lainattiin teoksiin sellaisinaan tai vain vähän muunneltuina. Oliko poptaiteessa kyse yrityksestä nostaa populaarikulttuurin arvoa, estetisoida arkipäivän kuvastoa, kyseenalaistaa taiteilijan statusta, mukautua länsi- maisen kulutusyhteiskunnan kuvastoon vai kritisoida ja ironisoida sitä? Näihin kysymyksiin poptaiteilijat eivät antaneet yksiselitteistä vastausta. Poptaidetta on usein pidetty epäpoliitti- sena ja pinnallisena taiteena, mutta sitä voi tulkita myös toisin. Varhaisimpia poptermin käyttäjiä oli brittiläinen Richard Hamilton (s. 1922), jonka teoksessa Just What is it That Makes Today´s Homes So Different, So Appealing? (1956) kes- kellä modernia olohuonetta seisoo uimahousuihin pukeutunut atleetti kädessään suuri tik- kari, jonka käärepaperiin on kirjoitettu POP. Miehen vieressä sohvalla istuu vähäpukeinen nainen. Televisioruudussa näkyy mainoskuva, lattialla on magnetofoni ja pölynimuri. Teos on tulvillaan viittauksia siihen maailmaan, josta poptaide alkuvaiheissaan ammensi kuva- aiheensa. Amerikkalaiset poptaiteilijat kuten Robert Rauschenberg (s. 1925), Jasper Johns (s. 1930), Andy Warhol (1928-87), Claes Oldenburg (s. 1929) ja Tom Wesselman (s. 1931) valitsivat teostensa aiheiksi tuttuja, arkipäiväisiä ja siten vaille erityistä huomiota jääneitä esineitä ja asioita. Monet poptaiteilijat käyttivät taideteoksiensa osina todellisia esineitä. Esimerkiksi Rauchenbergin teos Coca-Cola Plan (1958) sisälsi kolme oikeaa Coca Cola -pulloa. Olden- burgin veistoksissa arkipäiväinen esine, kuten huulipuikko, hampurilainen, valokatkaisija, on suurennettu jättimäiseen kokoon. Myös kollaasi-tekniikkaa käytettiin eli taiteilijat liimasivat maalauksiinsa viikkolehdistä leikkaamiaan kuvia, mainoksia ja muita leikkeitä. Roy Lichtenstein (1923-97) alkoi maalata 1960-luvun alussa sarja- ja mainoskuvien inspiroimia 17

teoksia. Taiteilija käytti teoksissaan hahmoja, joiden ääriviivat olivat selkeät ja joissa oli rasterointia muistuttavaa pil- kutusta. Rasterointia muistuttava pilkutus toi maalauksiin painokuvamaisen ilmeen. Andy Warhol käytti teoksissaan hyväkseen toistoa. Warhol teki sarjallisia kuvia tunnetuista tuotteista, kuuluisista henkilöistä ja populaarikulttuurin ido- leista. Warhol keräsi ympärilleen 1960-luvun alussa ystävä- ja työntekijäjoukon, jotka tekivät Warholin ideoimia silkki- painotekniikalla toteutettuja teoksia Factory-nimisessä ateljeessa. Warhol teki myös kokeellisia underground-elokuvia. Useiden elokuvien tyyli oli staattisen toistava, kuten esim. elokuvassa Sleep (1963-64), jossa kamera seuraa kuuden tunnin ajan nukkuvaa miestä. Käsitetaide Käsitetaiteeksi kutsutaan taidesuuntaa, joka syntyi 1960-luvulla muiden ko- keellisten taidemuotojen ohella. Siinä ei niinkään ollut kyse uudesta taiteelli- sesta tyylistä, vaan uudenlaisesta asenteesta taiteen tekemiseen. Käsitetaide piti taideteosta edeltävää ideaa tärkeämpänä kuin taiteellisen työn tuotetta. Käsitetaiteen tuotteet ovat usein eräänlaisia dokumentteja, kuvia, esineitä tai kirjoituksia, jotka välittävät taiteilijan ajatuksia ja jotka haastavat teoksen ylei- sön pohtimaan, keksimään merkityksiä tai suorittamaan performatiivisia tekoja. Katsojan huomio on pyritty kohdistamaan prosessiin, jossa taideteoksesta tulee taideteos. Tärkeä käsitetaiteilijoiden tarkastelun kohde on ollut kuvan ja kielen suhde. Käsitetaide onkin merkinnyt taiteen käsitteen, taiteen ehtojen ja kuvan tulkinnan filosofista pohdintaa. Kuvan ja kielen vastaavuutta on teoksissaan pohtinut mm. amerikkalainen Joseph Ko- suth (s. 1945). Hänen teoksensa Yksi ja kolme tuolia (1965) koostui yhdestä puutuolista, suuresta mustavalkoisesta tuolista otetusta valokuvasta ja suurennetusta tuolin sana- kirjamääritelmästä. Käsitetaiteen teoksissa on kiinnitetty huomiota mm. taiteilijaminän, persoonattoman taiteen tekotavan ja mittojen ja ajan käsitteiden pohtimiseen. Italialainen Piero Manzoni (1933-1963) asetti näytteille vuonna 1961 tölkkejä, jotka etiketin mukaan sisälsivät taiteilijan paskaa. Tölkit olivat myytävänä kullan hinnasta päivän kurssiin. Teos kyseenalaisti ronskisti taiteilijan luomistyön ylevyyden ja taideteosten arvokkuuden ja arvon määräytymisen perusteet. Minimalismi Minimalismilla tarkoitetaan lähinnä Yhdysvalloissa 1960-luvulla syntynyttä taidesuuntaa, joka tähtäsi taiteen voimakkaaseen pelkistämiseen ja muodon yksinkertaistamiseen. Minimalismissa tähdättiin muodon puhtauteen ja rehellisyyteen: pelkistämisessä tuli kiin- nittää huomiota siihen, mikä on taiteen materiaaleille luontaista. Tämän katsottiin johta- van taideteoksen kokemisessa kokonaisvaltaiseen elämykseen. Taiteilijan keinot taiteen tekemisessä eliminoitiin minimiin. Minimalistisina on pidetty taideteoksia, joissa on mahdollisimman vähän värin ja muodon vaihtelua. Minimalistisiksi voidaan kutsua myös taideteoksia, joissa on mahdollisimman vähän taiteilijan omaa suoritusta tai joissa toistuu sarjallisena tietty yksinkertainen elementti ennalta määrätyn periaatteen mukaisesti. Minimalismi saikin usein käsitetai- teesta tuttuja piirteitä: keskeistä on ajattelu valmiin tuotoksen takana. Esimerkkinä Carl Andre: Vastaavuuksia, 1966. Fotorealismi Fotorealismi tai fotonaturalismi (myös valokuvarealismi, va- lokuvauksellinen realismi, hyperrealismi tai superrealismi) on 1960-luvulla syntynyt taidemuoto, jossa kuvien mallina ja kuvan tekemisen lähtökohtana ei ole niinkään itse todellisuus, vaan valokuvat siitä. Valokuva toimi välikappaleena todellisuuden ja taiteilijan välillä. Kuvaus on fotorealistisissa töissä valokuvan- tarkkaa. Fotorealismia kutsuttiin 1960-luvulla Yhdysvallossa myös uudeksi realismiksi (New Realism). Se oli vastareaktio pop-taiteen ohella modernismin abstraktia 18

maalaustaidetta kohtaan. Fotorealismi yleistyi 1970-luvun alussa myös Euroopassa. Fotorealismin tunnetuimpiin edustajiin kuuluvat muun muassa Chuck Close, Richard Estes (Central Savings, 1976) ja Duane Hanson (Supermar- ket Shopper, 1970). Optinen ja kineettinen taide Liikkeen ideaa taiteessa hyödyntävää suuntausta kutsutaan kineettiseksi taiteeksi. Liike voidaan tuottaa taideteokseen joko liikkeen illuusiona, jolloin teos ei fyysisesti liiku, tai raken- tamalla teos siten, että se tai sen osa voi fyysisesti liikkua. Kineettisen taiteen valtavirtana pidetään yleensä kolmiulotteisia rakennelmia, joissa on mekaanisesti liikkuvia osia. Liikkeen voimanlähteenä voi olla esim. moottori, sähkö, magneettisuus tai katsojan lihasvoima. Kineet- tisenä taiteena tunnetaan myös mobilet, satunnaisesti ilmavirran yms. vaikutuksesta liikkuvat rakennelmat, jonkalaisia on mm. amerikkalainen Alexander Calderin (1898-1976) tuotannossa. Moottorin avulla liikkuvia teoksia teki jo 1920-luvulla Saksassa Bauhausin käsityö- ja taideteolli- suuskoulussa opettanut unkarilaissyntyinen László Moholy-Nagy (1895-1946). Hänen tekemis- sään valokineettisissä teoksissa valo ja liikkuvat osat heijastavat vaihtuvia kuvioita tilaan. 1900- luvun avantgarde-liikkeissä, kuten dadassa, toimi useita taiteilijoita, jotka kehittelivät moottorin avulla liikkuvia teoksia. Maalaustaiteessa kineettisyydellä on tarkoitettu taideteoksia, joihin on luotu väräh- televiä, katsojan havaintokokemusta häiritseviä optisia liikeilluusioita käyttämällä hy- väksi mm. mustan ja valkoisen vastakohtaa tai värikontrasteja esim. sakkiruutukuvi- oiksi sommiteltuna tai nauharakennelmana. Liikeilluusiota luovaa maalaustaidetta on kutsuttu op-taiteeksi (optical art). Op-taiteen keulahahmona tunnetaan unkarilainen Victor Vasarely (1908-1997). Hän oli tutkinut jo 1930-luvulta lähtien systemaattisesti optiikkaa ja visuaalisia illuusioita. Vasarelyn maalauksissa etenkin 1950- ja 60-luvuilla erilaiset väripinnat ja geometriset kuviot muodostavat voimakasta kolmiulotteisuu- den tuntua. Brittiläisen Bridget Rileyn (s. 1931) teoksissa tiheät ikään kuin poimuiksi ja kohoumiksi väännetyt viivat saavat kuvapinnan väreilemään ja aiheuttamaan nä- köharhoja. Op-taiteen teoksilla oli suuri vaikutus 1950- ja 60-luvun sisustukseen ja muotoiluun. Performanssitaide Performanssilla tarkoitetaan useita eri taiteenlajeja yhdistävää kokonaisvaltaista tapahtumaa, jossa voidaan käyttää hyväksi kuvataiteita, runoutta, kirjallisuutta, tanssia, teatteria, musiikkia, elokuvaa ym. taiteellisia ilmaisukeinoja. Teoksen voi esittää joko taiteilija yksin tai taiteilijaryh- mä. Samoin teoksen kesto voi vaihdella muutamasta minuutista monituntiseen tapahtumaan. Myös performanssin toteutus voi olla vain sarja vähäisiä eleitä tai mahtipontinen visuaalinen spektaakkeli. Tapahtumana performanssi on aina ainutkertainen, sillä performanssin keskeise- nä osana ovat tila, jossa teos performanssi tehdään, ja tekotilanne. Sama performanssi voidaan esittää uudelleenkin, mutta tila ja tekotilanne ovat tällöin erilaisia. Performanssi voidaan toteut- taa spontaanisti improvisoiden tai se voi noudattaa tarkkaa käsikirjoitusta, jota on harjoiteltu etukäteen. Tila ja aika ovat performanssin keskeisiä elementtejä ja vaikuttavat sen kokemiseen. Ainutkertainen esitystilanne luo uniikin kontaktin taiteilijan ja yleisön välille. Läsnäolon tuntua luo myös se, että performanssissa taiteilija on usein itse oma teoksensa: taiteilijan oma keho otetaan osaksi esitystä. Korostunutta kehon käyttöä taiteen materiaalina kutsutaan body-artiksi. Mediataide Nimitystä käytetään laaja-alaisesti taiteesta, joka hyödyntää mm. video- ja tieto- konetekniikkaa, mainonnan ja viestinnän keinoja sekä myös perinteisen kuvataiteen keinoja. Rajaa mediataiteen, videotaiteen ja tietokonetaiteen välille on vaikea vetää. Termille on myös vaikea luoda tarkkaa määritelmää ilmiön jatkuvan kehityksen vuoksi. Mediataiteen tyylillisiä ominaispiirteitä on vaikea rajata. Yhdeksi yleiseksi ominais- piirteeksi voidaan kuitenkin nimetä interaktiivisuus, jossa taiteilija jättää tulkinnan usein katsojalle. Tällöin teoksen syntyminen vaatii katsojan läsnäolon liikkeen, kosketuksen ja/tai äänen välityksellä. Erityisesti virtuaalitodellisuuden käyttö on lisääntynyt tämän kaltaisissa teoksissa. Mediataiteessa teos on yleensä prosessi. Erityisesti tietoliikennetek- niikka ja internet ovat muuttaneet mediataiteen muotoja ja lisänneet sen määrää. 19

http://www.peda.net	122
http://peda.net	92
http://blogit.cedunet.fi	28
http://taidehistoria.wikispaces.com	1

Taidehistoria

by atihinen on Nov 19, 2009

Accessibility

Categories

Upload Details

Usage Rights

4 Embeds 243

Statistics

Taidehistoria Document Transcript